Miksi isä ei kelpaa?

[-pingviini-]

Meillä on nyt 1v7kk ikäinen tyttö ja hän on ollut koko ikänsä takertuvainen. Koko ajan pitäisi touhuta hänen kanssaan tai olla ainakin näköpiirissä. Ei leiki ollenkaan yksin. No, ei siinä mitään, mutta kun minun pitää olla se tuki ja turva koko ajan, isä ei tahdo kelvata. On tietysti hetkiä, jolloin lapsemme leikkii myös iskän kanssa ja kun minä en ole läsnä niin ei ole mitään hätää. Mutta heti kun tulen kotiin esim. kaupasta alkaa hän hakea huomiota minulta. En saa rauhassa tyhjentää kauppakasseja, siivota, laittaa pyykkiä, katsoa telkkaria... Nykyään tuntuu, että aina vain pahemmaksi menee. Nukuttaminen onnistuu vain jos minä menen nukuttamaan, muuten alkaa ihan hirveä huuto ja kiljuminen. Lapsi tuo minulle kirjan luettavaksi, ei isälle. Jos isä ottaa kirjan, että lukisi sitä lapselle alkaa huuto. Isä on ollut alusta asti hyvin huolehtivainen ja ollut mukana vauvan hoidossa. Joka päivä leikkivät ja touhuavat yhteisiä juttuja. Mutta mikä ihme on, että toisinaan saa ihan hirveän raivarin kun isä yrittää ottaa tytön syliin? Tuntuu niin pahalta kun isän puolesta kun tyttö raivoaa hänelle pienistäkin asioita. Joskus tyttö työntää isää kauemmaksi kun isä yrittää koskettaa tai halata tätä. Voi milloin tämä loppuu? Onko muilla ollut samanlaista? Onko tämä nyt sitä kuuluisaa uhmaa?

 

[miramaria]

Meillä ollut ihan samaa, on kai aika yleistä. Yritetään ettei anneta periksi, esim. jos isä nukuttaa niin ei kesken kaiken vaihdeta äitiä nukuttamaan vaikka kiljuisi kuinka. En osaa sanoa milloin loppuu, meillä esikoinen nyt 2v9kk ja äiti on edelleen ykkönen. Välillä hankalaa kun pikkusiskokin kaipaa äitiä, koska imetän vielä ja sitä ei isä tietenkään pysty tekemään. Joten sais olla mieluiten kahdessa paikassa yhtä aikaa. Telkkaria voi katsoa sitten kun molemmat on nukkumassa. Siivoamiseen, pyykin laittamiseen, kassien tyhjentämiseen pitäää vähintään esikoinen ottaa mukaan, mutta siinähän lapsi oppii samalla hyödyllisiä taitoja elämää varten... Toki olisi kiva jos saisi joskus tehdä jotain rauhassa

 

[miramaria]

Lisään vielä, että kai se isän "kelpaamattomuus" johtuu ainakin meillä siitä, kun äiti on kotona päivät niin lapsi on tottunut siihen että äiti tekee kaiken. Onneksi isällä on hyvä itsetunto, ettei masennu vaikka käsketään välillä pois, vaan jaksaa ja haluaa silti puuhata lasten kanssa.

 

[itkuparkuhuuto]

Huh, kivaa kun täällä oli jo avattu keskustelua aiheesta. Meillä pikkaisen erilainen tilanne. Eli,
Poika, 1v2kk leikkii ja viihtyy isänsä kanssa niin kauan kun minä olen kotona. Heti kun lähden ovesta ulos alkaa ihan kamala huuto ja parku. Yksikin ilta olin kaksi tuntia poissa, poika oli ensin itkenyt puoli tuntia itsensä väsyksiin, sitten nyhjöttänyt eteisessä lopun aikaa kunnes tulin kotiin. Ei suostunut syömään saati sitten nukkumaan.
Ja tämä on vain isän kanssa. Jos tätini on hoitamassa tai jos vien pojan jonnekin hoitoon, niin ongelmaa ei ole.
Harmittaa ihan hirveästi mieheni puolesta, hän on osallistunut lapsen hoitoon ihan pienestä pitäen ja viettänyt aikaa paljon pojan kanssa. Yhdessä vaiheessa poika rauhoittuikin parhaiten nukkumaan isänsä kanssa. Nyt minä olen ainoa jonka kanssa poika nukahtaa.
Toivottavasti tämä on vain pian ohimenevä vaihe.

 

[ap.]

Olipas kiva kuulla, että muillakin on samanlaisia lapsia Me ollaan molemmat töissä ja lapsi on hoidossa niin luulen, että lapsi voi sen takiakin takertua vielä enemmän minuun, koska olen päivät poissa. Kyllähän pienen lapsen side äitiin on vahvempi, koska on hoitanut tätä koko vauvaiän taukoamatta kun isä on töissä. Silti toivoisin, että saisin joskus hyvällä omalla tunnolla lähteä tekemään omia juttuja, ettei lapsi jää parkumaan perään. Mutta kai sekin ajallaan.

 

[katju']

Meilläkin on ollut samanlaista. Varmasti yksi osasyy on ollut siinä, että mies on ollut paljon poissa kotoa työn takia ja näin poika luonnollisesti turvautuu äitiin. Välillä se on raskasta, kun isi ei kelpaa ja sittenpä ei äiti saakaan lepotaukoa, kun pitää poikaa hoitaa. Mies on kuitenkin aina alusta asti hoitanut poikaa tosi paljon, sen minkä töiltään on pystynyt.

Nyt tämän kevään aikana tilanne on muuttunut (poika nyt 2v7kk). Nyt minä olen ollut se, joka on viime aikoina ollut paljon poissa töiden takia ja poika on isänsä kanssa touhunnut. Heidän välilleen on tullut ihan omia juttuja ja vanhemmuus on nyt tasapuolisempaan. Luulen myös, että poika on nyt valmiimpi ottamaan enemmän etäisyyttä äitiin