Miksi en jaksa elämää lapsen kanssa

  • Viestiketjun aloittaja erilainen äiti
  • Ensimmäinen viesti
erilainen äiti
Mitä mä teen. En jaksa omaa lastani. Onko olemassa ketään toista jolle lapsen pikkulapsiaika on pahinta aikaa? :( Kun sanotaan että lapsi on pieni vain hetken ja siitä pitää nauttia niin mä inhoan tätä mitä kauemmin tää kestää. Lapsi nyt neljä. Tosi tosi aktiivinen, kerkeävä ja uhmaa on riittänyt. Onneks uhma nyt on loppunut. Lapsi on kimpussani koko ajan kun ei katso telkkaria. Inhoan sitä että mulla ei ole tilaa. Kaipaisin itsekkäästi paljon omaa rauhaa ja kun sitä ei ole olen sisäsesti raivoissani. Siis hiljaisesti vihaan päiviäni!

Tykkään pitää lasta sylissä ja hoitaa ja helliä, keskustella, mutta leikkiminen samaa leikkiä monta kertaa turhauttaa mut ja lapsi yrittää pakottaa mut leikkimään. Sanon että hänen pitää keksiä omat leikit, ja annan puitteet, mutta hän vain sitten tököttää vieressäni. Tai leikkii yhtä juttua minuutin ja toista toisen ja kaiken siivoaminen turhauttaa vaan edelleen kun mihinkään lapsi tartu missä en ole mukana.

Onko ketään samanlaista äitiä?! Miksi inhoan tätä? Lapsi kyllä on rakas. Enkö vaan kestä pieniä lapsia? Helpottaakohan mun turhautuminen kun lapsi kasvaa ja itsenäistyy?
 
"vieras."
Helpottaa kun lapsi menee eskariin, saa paljon uusia kavereita, ja kohta huomaat että se ei ole koskaan kotona ainakaan ilman kaveria! Monet yhden lapsen äidit kärsivät enemmän ja vähemmän samasta, etenkin jos olet yksinhuoltaja. Onko lapsellasi kaveria, jonka kanssa voisivat kyläillä vuorotellen teillä ja heillä?
 
yksi lto-mutsi
Minun on hiukan vaikea samaistua, koska oma lapseni (samanikäinen) on minulle kaikki kaikessa ja tykkään hirveästi touhuta hänen kanssaan. Koska kuitenkin minunkin äitiyteeni kuuluu ristiriitaisiakin tunteita, yritän vastata.

En usko, että olet ainut. Jotkut ihmiset tarvitsevat enemmän omaa tilaa kuin toiset, ja toisille pikkulapsiaika on raskaampi kuin toisille. Myös lapset ovat erilaisia, ja tämä vaikuttaa myös. Lohdutan sinua, että varmasti helpottaa kun lapsi kasvaa, hänen omat menonsa lisääntyvät ja yhdessäolo muuttuu. Varmasti vuosi vuodelta on helpompaa!

Minä tykkään leikkiä lapsen kanssa, mutta onko sinun pakko leikkiä? Ainakaan kovin paljon. Voisit keksiä yhteistä puuhaa, joka tuntuu sinulle mielekkäämmältä. Miten esimerkiksi retket? Eväsretket? Leffailta? Leipominen? Askartelu? Löytyisikö esim. näistä teille molemmille mielekkäitä puuhia, joita voitte tehdä yhdessä? Metsässä liikkuminen? Musiikki?

Onko sinulla ketään jakamaan hoitovastuuta, jotta saat myös omaa aikaa? Jos on, niin ota omaa aikaa silloin tällöin, ole vaikka sitten kotona yksin rauhassa, jos se on sinulle tärkeää. Uni on lapselle tärkeää, lapsi ajoissa nukkumaan, niin sinulle jää pitkä ilta itsellesi.

Muista antaa lapsellesi paljon hellyyttä, läheisyyttä ja kehuja, koska lapset vaistoavat yllättävän hyvin asioita. Auttaisiko, jos kotiin tultua olisi joka päivä vaikka puolen tunnin yhteinen aika, jonka aikana halittaisiin, juteltaisiin, ja tehtäisiin jotain lapsen valitsemaa puuhaa. Sitten vaikka toinen puoli tuntia sinulle, jonka aikana lapsi voi vaikka katsoa lastenohjelmaa ja sinä saat hetken hengähtää. Ja sitten taas yhteistä puuhastelua kunnes lapsi menee nukkumaan?

Leikkitaidot ovat valitettavasti sellaiset, että niitä täytyy opetella. Mitä taitavampi leikkijä lapsi on, sitä paremmin yleensä leikkiä syntyy myös tarvittaessa itsekseen. Onko lapsella kavereina samanikäisiä? Jos on, niin sovi yhteisiä leikkitreffejä lapselle (ellei lapsi ole päiväkodissa, ja silloin tällöin silloinkin). Parhaiten voit kehittää lapsen leikkitaitoja leikkimällä hänen kanssaan, joten kyllä siitäkin hedelmää tulee.

Tsemppiä!
 
"Lilli"
Eikö lapsella ole kavereita? Oletko etsinyt niitä hänelle? Tuon ikäinen arvostaa jo ikäistään seuraa, ei pelkästään äidin seuraa. Käytkö töissä? Onko lapsi tarhassa? Jos ei, niin miksi et veisi lasta tarhaan ja menisi töihin? Kumpikin voittaisi.
 
mietiskelen vaan
Mikä tilanteenne on? Kuvailusi perusteella kuulostaa siltä kuin olisitte kotona kahdestaan kaikki päivät. 4-vuotiaalle aktiiviselle lapselle ei todellakaan riitä enää pelkkä äidin seura; ei ihme jos on koko ajan kimpussasi vaatimassa jotain.
 
  • Tykkää
Reactions: 4eliveto
mietiskelen vaan
Jatkan vielä että en nyt todellakaan tarkoita että sinun pitäisi laittaa lapsesi päiväkotiin. Vaan etsiytykää nyt ihmeessä ihmisten pariin, menkää kerhoihin, sovi leikkitreffejä leikkipuistoihin jne jne. Lapset todellakin on pieniä vaan hetken. Yritä keksiä mukavaa yhteistä tekemistä josta MOLEMMAT nautitte.
 
hilllla
En itsekkään jaksa yhtään mitään leikkimistä. Olen sillä saralla todella laiska äiti. Meidän lapsi on kyllä vasta 2 v, mutta onneksi se (raukka) on jo oppinut leikkimään paljon itsekseenkin. Olen ratkonut asiaa sillä tapaa että järjestän lapselle niitä kavereita; käydään pihalla, kavereilla, sukuloimassa jne missä on lapsia tai aikuisia jotka jaksaa leikkiä. Tai sitten mennään esim. kävelylle, kauppaan, uimaan, leivotaan, kokataan tms toimintaa josta myös lapsi tykkää, mutta missä mun ei tarvitse leikkiä. Syksyllä menee puistoon hoitoon arkipäivisin, jotta saa sitä leikkiseuraa. Niin ja on tässä se leikkikaverikin koko ajan tekeillä...

En usko että olet kovin yksin asian kanssa.. taitaa olla aika suuri osa vanhemmista kuitenkin, joille ei ole niin mielekästä leikkiä poneilla ja käsinukeilla tuntikausia joka päivä. Tottahan toki sitä nyt aina pienen hetken jaksaa lapsen mieliksi, mutta jos lapsi ei siitä osaa ns. jatkaa omaa leikkiä niin voi olla aika raskasta.

Onko lapsi päiväkodissa kuitenkin?
 
erilainen äiti
Heippa ja kiitos kommenteista. Mulla onneks on mies joka tulee edes illoiksi aika usein kotiin vaikka silloinkin myöhään. Pääsen päivinä kuten tämä salaa jonnekin yksin itkemään sulasta raivosta, surusta ja turhautumisesta, olemaan yksin! Lapsihan on osapäivähoidossa, tykkää kamuista mutta musta tuntuu pahalle "hyljätä" hänet sinne kokopäivään, vaikka yhdessä olokin on mitä on. Ristiriita.

Olen niin kateellinen äideille joilla on kyky nauttia lapsen kanssa leikkimisestä! Olen yrittänyt tehdä juttuja joista minäkin pidän, eväsretkiä ja ulkona seikkailua. Tässä kerron ittestäni esimerkin leipomisesta, josta tykkään, mutta kun lapsi tulee mukaan, niin masennun eli "älä ota munia vielä", lapsi ottaa innoissaan munan ja se tippuu matolle, "odota odota, äiti auttaa sokerin kaatamisen kanssa" (pussi jo hurahti lattialle), "ei vielä jauhoja" (meni jo). Jne. En nauti jatkuvasta! ohjauksesta ja siivouksesta. Toruakaan ei oikein voi kun lapsi vaan on yli-innokas. Inhoan sitä kaikkea. Hellin ja kehun kyllä lasta paljon, sen osaan mutta ehkä se juttu on että inhoan staattista leikkimistä ja saman toistoa. Ja arkea. Yritän tehdä sitä lapsen takia mutta pää repeää sisäisesti. Outo juttu on että olen aika mielikuvituksellinen itse mutta tuntuu että lapsi ei ole ja junnaa yhtä ja samaa vaikka yritän keksiä ja opettaa leikkejä silloin kun edes jaksan. Lapsi ei halua muuta kuin tuijottaa leluja haluamatta mitään jos en osallistu. Lapsi tuntuu tosi riippuvaiselta. Uskon että hänellä on turvallinen olo, koska ainoo hyvä asia äitiydessäni on se että lapsi tietää että voi luottaa muhun kivessä ja tulessa. Mutta jotain mättää. Kait hänet on laitettava kokopäivähoitoon. Ehkä hän on itse adiassa sen tyyppinen ihminen että kaipaa jatkuvaa (lapsi)menoa ja kunnon meininkiä!
 
mietiskelen vaan
Luin tuon jälkimmäisen viestisi ja tuli vaan mieleen että mikä on sinun "oma juttusi"? Käytkö töissä, tai onko sulla elämässä jotain muuta mielekästä, missä sinä saat aikuisten ihmisten seuraa ja toteuttaa itseäsi..
 
.muhkumpi
Esimerkkisi perusteella vaikuttaa, että kokeilet liian vaikeita juttuja lapsesi tasoon nähden. Tarvitsisitte kokemuksia, jossa voitte jakaa ilon ja onnistumisen riemun. Esimerkiksi eväsretki puistoon, majan rakentaminen, salaatin tekeminen, saunassa juttelu tai vaikka reissu Hoploppiin. Mieti etukäteen ne hetket, joissa epäonnistuminen piilee ja mieti pari vaihtoehtoista ratkaisua. Mulle vaikeita ovat lähdön hetket, joten varaudun varaamalla kaiken tarvittavan etukäteen, varaamallan. 20 min ylimääräistä aikaa yms, jotta minun ei tarvitsisi stressata.

Toisaalta, arki on arkea. Se on kaaottista, toisinaan useinkin stressaavaa ja rasittavaa. Tylsääkin. Miten voisit itse rentoutua sellaisessa tilanteessa?

Minusta kuulostaa, että vaadit itseltäsi paljon ja sitä myöten lapseltakin. Millä lailla voisit helpottaa sitä? Myös teidän tempperamenttinen vaikuttavat erilaisilta. Siihen suosittelen luettavaksi Liisa Keltinkankaan kirjoja, jos voisit sitä kautta saada joitain oivalluksia. Mutta ennen kaikkea armoa itsellesi ja lapsellesi soisin..
 
Vierrrasss
Miks sulla on mielikuva etä äitiydestä ja lapsen hoidosta pitäisi jotenkin erityisesti nauttia? Työtä se on siinä missä muukin työ. Še hoidetaan ja sitten välillä tarvii lepoa ja silleen.

Mitä jos laitat vaan kersan hoitoon ja meet töihin?

Vai tykkäätkö vaan lusmuilla?
 
M32
Minusta on pikemminkin yllättävää, että niinkin moni sietää pienten lasten takertuvuutta erityisesti ja lapsiperhe-elämää yleisesti. En osaa antaa neuvoja, mutta ainakin voit huoletta pitää tuntemuksiasi täysin pätevinä ja ymmärrettävinä.
 
M32
Miks sulla on mielikuva etä äitiydestä ja lapsen hoidosta pitäisi jotenkin erityisesti nauttia?
Olisikohan lukemattomilla vanhemmuutta ihannoivilla kulttuurisilla viesteillä jotakin tekemistä asian kanssa? Etenkin tytöt saavat kuulla pienestä pitäen, että vanhemmuus on syvästi merkityksellinen kokemus ja luonnollinen rooli elämässä ja että siitä saatavat mukavat tunteet hyvittävät kyllä kaiken mahdollisen epämukavuuden ja haitan.
 
Vierrrasss
Olisikohan lukemattomilla vanhemmuutta ihannoivilla kulttuurisilla viesteillä jotakin tekemistä asian kanssa? Etenkin tytöt saavat kuulla pienestä pitäen, että vanhemmuus on syvästi merkityksellinen kokemus ja luonnollinen rooli elämässä ja että siitä saatavat mukavat tunteet hyvittävät kyllä kaiken mahdollisen epämukavuuden ja haitan.
Onhan se tärkeä ja merkityksellinen juttu.

Ehkä niiltä tytöiltä on jäänyt sitten oppimatta, että elämässä yleensä ne jutut joihin paljon panostaa, niin niistä myös saa eniten. Että kun jonkin eteen tekee oikein paljon työtä,, siitä tulee aidosti tärkeä ja merkityksellinen. Ei vain pikatyydytystä mullekaikkiheti.
 
"yks"
Mulla tulee mieleen ihan omista kokemuksistani kumpuava ajatus. Oletko masentunut? Itselläni masentuneena lasten kanssa touhuaminen tuntui raivostuttavalta ja turhauttavalta silloin kun joka asiasta täytyy sanoa ja ohjata ja muistuttaa ja vielä samasta asiasta useamman kerran. Parempina päivinä jaksoin keksiä yhteistä tekemistä josta kaikki nautittiin.

Meillä onneksi sisarukset leikkivät paljonkin keskenään ja harvemmin tarvitsee leikkejä keksiä.

Sitten toinen juttu. Muistele omaa lapsuuttasi. Onko sinulla itselläsi ollut turvallinen lapsuus ja onko sinun kanssa vietetty aikaa, leikitty, touhuttu yhdessä, kehuttu jne? Itselle tämä oli tärkeä oivallus, kun podin huonoa omatuntoa kun en viihtynyt mukana lasten leikeissä. Tajusin, että minua ei pidetty koskaan edes sylissä niin että minulla olisi siitä muistikuvia. Tai että minun kanssani olisi kukaan aikuinen leikkinyt. Jouduin lapsena jo liian pienenä ottamaan vastuuta pärjäämisestä, joten nuo turvattomuuden tunteet ovat tietyllä tavalla nousseet pintaan omien lasten tarvitsevuuden myötä.

Minun oli todella vaikea sopeutua äitiyteen, koska oma äitiyden mallini ei ollut sellainen mitä olisin halunnut toteuttaa omilleni, eikä minulla toisaalta ollut muutakaan mallia. Toisekseen liian kovat vaatimukset omasta suoriutumisesta (juuri sen vuoksi kun halusin niin kovin olla parempi vanhempi lapsilleni kuin omani olivat) ja kaikki tämä äitiyden onnen hehkutus ja median super- äidit kiiltokuvakoteineen ovat luoneet riittämättömyyden tunteita.

Tsemppiä! Ja uskon kyllä, että aika tekee tässäkin tehtävänsä ja kun lapsi kasvaa, löydätte helpommin kivaa yhteistä tekemistä :)
 
erilainen äiti
No meillä meni ilta siihen että miehen kanssa tuli riita, kun en jaksanut enää kokata illalla perheelle. Tilanne kärjistyi. Mies sanoi että ei kestä sitä sitä että aina valitan hänen poissaolostaan (koska tekee meille rahaa). Mä ja lapsi taas toivoittais että nähtäis isää useammin. Oon niin niin raivoissani ja pettynyt että voisin viillellä itteäni pelkästä vihasta että kivun kautta edes voisin purkaa tätä patoumaa, mutta en tietty tee sitä koska se auttais vain hetken ja jäis vain arvet. Mutta mun turhautumisen luokka on tätä. En ole töissä koska olen ollut kipukroonikko. Toivottavasti tilanne vaan jotenkin, joskus, helpottais.
 
erilainen äiti
"Yks", niin mulla ei kyllä ole ollut kovin turvallista lapsuutta, ei pidetty sylissä, ei kehuttu eikä mun kanssa ole leikitty. Olen ollut masentunut. Kuulostaa sun teksti kyllä tosi osuvalle. Yritän taas tästä illasta pääästä tolpilleni ja palaan asiaan. Kiitos viesteistä!
 
"johanna"
Alkuperäinen kirjoittaja erilainen äiti;29880101:
Hellin ja kehun kyllä lasta paljon, sen osaan mutta ehkä se juttu on että inhoan staattista leikkimistä ja saman toistoa. Ja arkea. Yritän tehdä sitä lapsen takia mutta pää repeää sisäisesti. Outo juttu on että olen aika mielikuvituksellinen itse mutta tuntuu että lapsi ei ole ja junnaa yhtä ja samaa vaikka yritän keksiä ja opettaa leikkejä silloin kun edes jaksan. Lapsi ei halua muuta kuin tuijottaa leluja haluamatta mitään jos en osallistu.
Miksi tämä juttu särähti korvaan? Siis sä yrität keksiä ja opettaa leikkejä? Yleensä nelivuotias kyllä aika usein ite keksii leikkinsä. Tarkoitan nyt ihan vaikkapa että jos legopaketti nenän edessä, niin lopulta testailee miten ne toimii. Ei lapsen tarvi osata leikkejä samalla tavalla kuin sinun tai kenenkään muunkaan. Antaa lapsen leikkiä miten leikkii. Niin ja mielikuvitustahan voi harjoittaakin lapsen kanssa.. Tarinat, kertomukset, sadut jne..?
 
M32
Ehkä niiltä tytöiltä on jäänyt sitten oppimatta, että elämässä yleensä ne jutut joihin paljon panostaa, niin niistä myös saa eniten. Että kun jonkin eteen tekee oikein paljon työtä,, siitä tulee aidosti tärkeä ja merkityksellinen. Ei vain pikatyydytystä mullekaikkiheti.
Sinusta siis ketjun aloittajan ongelma johtuu siitä, että hän hakee elämältä välitöntä tyydytystä eikä malta panostaa vanhemmuuteen?
 
vierailija
Heippa ja kiitos kommenteista. Mulla onneks on mies joka tulee edes illoiksi aika usein kotiin vaikka silloinkin myöhään. Pääsen päivinä kuten tämä salaa jonnekin yksin itkemään sulasta raivosta, surusta ja turhautumisesta, olemaan yksin! Lapsihan on osapäivähoidossa, tykkää kamuista mutta musta tuntuu pahalle "hyljätä" hänet sinne kokopäivään, vaikka yhdessä olokin on mitä on. Ristiriita.

Olen niin kateellinen äideille joilla on kyky nauttia lapsen kanssa leikkimisestä! Olen yrittänyt tehdä juttuja joista minäkin pidän, eväsretkiä ja ulkona seikkailua. Tässä kerron ittestäni esimerkin leipomisesta, josta tykkään, mutta kun lapsi tulee mukaan, niin masennun eli "älä ota munia vielä", lapsi ottaa innoissaan munan ja se tippuu matolle, "odota odota, äiti auttaa sokerin kaatamisen kanssa" (pussi jo hurahti lattialle), "ei vielä jauhoja" (meni jo). Jne. En nauti jatkuvasta! ohjauksesta ja siivouksesta. Toruakaan ei oikein voi kun lapsi vaan on yli-innokas. Inhoan sitä kaikkea. Hellin ja kehun kyllä lasta paljon, sen osaan mutta ehkä se juttu on että inhoan staattista leikkimistä ja saman toistoa. Ja arkea. Yritän tehdä sitä lapsen takia mutta pää repeää sisäisesti. Outo juttu on että olen aika mielikuvituksellinen itse mutta tuntuu että lapsi ei ole ja junnaa yhtä ja samaa vaikka yritän keksiä ja opettaa leikkejä silloin kun edes jaksan. Lapsi ei halua muuta kuin tuijottaa leluja haluamatta mitään jos en osallistu. Lapsi tuntuu tosi riippuvaiselta. Uskon että hänellä on turvallinen olo, koska ainoo hyvä asia äitiydessäni on se että lapsi tietää että voi luottaa muhun kivessä ja tulessa. Mutta jotain mättää. Kait hänet on laitettava kokopäivähoitoon. Ehkä hän on itse adiassa sen tyyppinen ihminen että kaipaa jatkuvaa (lapsi)menoa ja kunnon meininkiä!
 
vierailija
En minäkään jaksanut tosi energisen pojan äitinä. Isä oli aina työmatkoilla.
Nyt luulin selvinneeni ja voivani alkaa nauttia omasta ajasta.
Avioeron sain, mutta poika sairastui skitsofreniaan. Olen taas vastuun ottava äiti hänelle. Tulee mieleen, että karkaan bahama saarille.
Pärjäilkööt jo omillaan. Kukaan ei kysy, kuinka sinä voit/ jaksat.
"Itsekäs äiti"'vilahtaa keskusteluissa.
 
vierailija
Kuulostaa tosiaan näin lyhyestä tekstistä hieman masennukselta. Kyllä äitiydestä pystyy nauttimaan, kuten mistä tahansa muustakin työstä.

Mulla saman ikäinen poika. Jossain vaiheessa tuli ajanjakso, kun hän oli riippuvainen peleistä ja videoista vaikka niitä ei edes ollut joka päivä. Kun hän ei saanut katsoa videoita, oli vilkas tai vain tuijotti lelujaan keksimättä mitään leikkiä. Sovittiin pojan kanssa, että otetaan koneet taas esille, kun leikit sujuu mukavasti. Pitkiä päiviä saatettiin vaan ”istua sohvalla”. (Kuka sitä kieltää ettei välillä sais lapsikin vaan olla??) me tuijotettiin niitä leluja yhdessä tekemättä mitään. Meillä myös auttoi se kun alettiin yhdessä esim. rakentamaan legoilla ja sitten kun siinä on vähän rakennelman alkua niin menen ”käymään vessassa” ja yllättäen minua ei enää tarvitakaan.
Tarrataulukot on myös tehokkaita. Esim. Hetken leikitte yhdessä ja sen jälkeen äiti tekee muita juttuja iltapalaan asti. Jos poika ei sinä aikana kiukuttele niin saa tarran ja luetaan yhdessä kirja..?

Sun poika ei ole välttämättä riippuvainen videoista, mutta älä koe huonoa omaatuntoa siitä, että poika istuu alakuloisen näköisesti ja odottaa sinua leikkimään. Pyydä vierelle istumaan - vaikka aurinkoa ottamaan. Kyllä hän ennen pitkää alkaa leikkiä itsekseen. Se on tärkeä taito!
Tsemppiä! ☺
 
vierailija
Esimerkkisi perusteella vaikuttaa, että kokeilet liian vaikeita juttuja lapsesi tasoon nähden. Tarvitsisitte kokemuksia, jossa voitte jakaa ilon ja onnistumisen riemun. Esimerkiksi eväsretki puistoon, majan rakentaminen, salaatin tekeminen, saunassa juttelu tai vaikka reissu Hoploppiin. Mieti etukäteen ne hetket, joissa epäonnistuminen piilee ja mieti pari vaihtoehtoista ratkaisua. Mulle vaikeita ovat lähdön hetket, joten varaudun varaamalla kaiken tarvittavan etukäteen, varaamallan. 20 min ylimääräistä aikaa yms, jotta minun ei tarvitsisi stressata.

Toisaalta, arki on arkea. Se on kaaottista, toisinaan useinkin stressaavaa ja rasittavaa. Tylsääkin. Miten voisit itse rentoutua sellaisessa tilanteessa?

Minusta kuulostaa, että vaadit itseltäsi paljon ja sitä myöten lapseltakin. Millä lailla voisit helpottaa sitä? Myös teidän tempperamenttinen vaikuttavat erilaisilta. Siihen suosittelen luettavaksi Liisa Keltinkankaan kirjoja, jos voisit sitä kautta saada joitain oivalluksia. Mutta ennen kaikkea armoa itsellesi ja lapsellesi soisin..
samaa mieltä:)
 

Yhteistyössä