Miks jotkut sanoo että lapsen kuolema on pahinta?

Jopa mummoni, joka joutui äitini eli tyttärensä hautaan, oli itse mennä perässä, niin raskaasti hän sen otti. Eipä hän siitä toennut kovin hyvin, kuoli kahden vuoden päästä itse.

 

[QUOTE="vieras";28546496]Jopa mummoni, joka joutui äitini eli tyttärensä hautaamaan, oli itse mennä perässä, niin raskaasti hän sen otti. Eipä hän siitä toennut kovin hyvin, kuoli kahden vuoden päästä itse.[/QUOTE]

Korjaus

 

Kysyin tätä asiaa ystävältäni, joka on yhdestä syövästä selvinnyt ja taistelee nyt toista vastaan. Hänen vastauksensa oli, että kyllä hän sairauden kanssa pärjää, mutta jos jompikumpi tai molemmat lapset kuolisi hän ei ehkä enää jaksaisi taistella sairautta vastaan, ei olisi enää syytä

 

Mulle lasten kuolema ajatuksena tuntuu niin pahalta, ettei sille mikään muu vedä vertoja. Menettäisin järkeni. Katoaminen olisi myös melkein yhtä paha, mutta siinä voisi vielä pienenpientä toivoa elätellä jälleennäkemisestä. Toisaalta, se epävarmuus olisi kyllä kauheaa.

 

Kysyin tätä asiaa ystävältäni, joka on yhdestä syövästä selvinnyt ja taistelee nyt toista vastaan. Hänen vastauksensa oli, että kyllä hän sairauden kanssa pärjää, mutta jos jompikumpi tai molemmat lapset kuolisi hän ei ehkä enää jaksaisi taistella sairautta vastaan, ei olisi enää syytä

Ite ajattelen samoin. Silloin kun lääkärit sanoi että pitää keskeuttää raskaus että hoidot voidaan aloittaa ja minut pelastaa piti miettiä elämää, kahden ihmisen elämää. En suostunut keskeytykseen, ajattelin että lapsella on oikeus saada elää ja jos en itse enää selviä niin sitten se oli siinä. Ajatus siitä että lapselle ei olis annettu edes mahdollisuutta oli kauhea. Onnellisesti kävi lapsi on on nyt 4v ja itsekin elän vielä tällä hetkellä.
Kyllä se jo ajatus siitä että lapset menettäisi lopullisesti on kauhea.

 

Koska se vanhemmille on, en tunne yhtäkään joka ei vaihtaisi omaa henkeään lapsensa henkeen jos siihen olisi mahdollisuus.

 

[QUOTE="aapee";28546141]Yleensä lapsen kuolemasta selviää varmaan helpommin kuin että menettää terveyden[/QUOTE]

Monet menettää terveytensä oman lapsen menehtymisen myötä. Syvä masennus ja ahdistus saattavat kestää vuosikausia, eivät välttämättä koskaan kuntoudu työelämään enää takaisin.

Lapsen kuolemasta ei välttämättä selviä koskaan.

 

Oman pojan kuolemanporteilla käyminen oli kyllä semmoinen kokemus että näen vieläkin painajaisia siitä, kun poika on harmaa, ei juuri hengitä, hoitaja läimii poskille ettei 5kk ikäinen nukahda koska ei olisi takeita että koskaan heräisi.
Ja kyseessä oli vain anafylaktinen shokki

 

Olen menettänyt terveyteni ajat sitten, mutta se nyt vaan on asia jonka kanssa pitää elää. Olen myös menettänyt lapseni ja siitä ei koskaan pääse täysin yli. Suru muuttVaikuttu aika radikaalisti terveydentilaankin.

 

Enpä osaa tuohon oikein vastata, mutta kun ajattelen tätä mahassani olevaa lasta.. hänen menettämisensä olisi pahinta mitä voisi tapahtua.

 

Tämä on tavallaan niitä tabuja. Uskallapas sanoa, että jokin muu asia on pahempi maailmassa niin olet yhteiskunnassa paaria.

 

Antaisin mielihyvin oman terveyteni tai jopa henkeni jos sillä saisin esikoisemme takaisin elävien kirjoihin. Hänen menehtymisensä 15 vuotiaana liikenneonnettomuudessa on aivan oikeasti kamalinta mitä olen koskaan kokenut tai mitä tulen koskaan kokemaan. Ei edes se, että halasin häntä aamulla hänen lähtiessään kotoa viimeistä kertaa, lohduta yhtään.Päinvastoin, se oli niin rutiininomainen juttu että nyt jälkeenpäin tuntuu pahalta etten osannut puristaa lastani kovempaa itseäni vasten.

Aikaa on kulunut nyt 4 vuotta eikä itkuttomia päiviä ole kuin pari, nekin sellaisia että olen joutunut tekemään töitä itseni kanssa ollakseni päästämättä kyyneleitä valumaan.

Ne "surun vaiheet" ovat aivan humpuukia, ei tälläiselle menetykselle joutunut vanhempi koskaan tule pääsemään siihen "hyväksyminen"-vaiheeseen. Ei oman lapsen menetystä yksinkertaisesti voi hyväksyä, se on niin vastoin kaikkia luonnon lakeja ettei mikään rationaalinen ajattelumalli auta.

 

me olemme menettäneet esikoisemme sairauden myötä ja se on elämämme kauhein kokemus.ei siitä varmaan selviä koskaan.

 

[QUOTE="aapee";28546141]Yleensä lapsen kuolemasta selviää varmaan helpommin kuin että menettää terveyden[/QUOTE]

Öh. Kyllä mä antaisin vaikka terveyteni, jos sillä lapseni takaisin saisin!

Nyt täytyy vaan koputtaa puuta, ettei se terveys enää menis, perheen vuoksi.

 

Menetin esikoiseni ja ainokaiseni. Joka päivä on taistelua siitä, että en lähde perään. Terveys on jo mennyt.

 

Tämä on tavallaan niitä tabuja. Uskallapas sanoa, että jokin muu asia on pahempi maailmassa niin olet yhteiskunnassa paaria.

Tämäkin on toisaalta totta. Näkyyhän se tästä ketjustakin.


Yleensä kuitenkin ne, jotka noin sanoo, on niitä jotka sitä lapsen menetystä ei ole kokeneet. Se on se pahin visio, mitä VOISI tapahtua.

 

[QUOTE="Jenis";28546131]Siksi koska se on luonnonvastaista.[/QUOTE]

No ei kyllä ole. Inhimillinen tragedia se kyllä on, mutta "luonnossa" poikasia kuolee jatkuvasti.

 

Menetin veljeni hyvin yllättävälle sairaskohtaukselle. Veli oli jo aikuinen, mutta en osaa vanhemmilleni pahempaa asiaa kuvitella kohdalle. Ehkä lapsenlapsien menetys olisi yhtä kamalaa kuin oman lapsen menetys. Ovat kuitenkin erittäin paljon tekemissä kaikkien lastenlasten kanssa. Ottaisivat riemusta kiljuen terminaalivaiheen syövän jos se toisi veljen takaisin.

Veli oli ensin kadoksissa pari päivää. Se helvetin pitkä aika olla huolissaan. Jollain tavalla se sairaskohtaus oli helpompi vanhemmille hyväksyä kuin, että veli olisi hakattu lenkkipolulle metsään (mikä tuntui ainoalta järkevältä vaihtoehdolta siinä vaiheessa kun terve nuori mies katoaa). Se epätieto on raastavaa, mutta en osaa sanoa onko se pahempaa kuin varma tieto kuolemasta. Ehkä. Koska katoaminen on suurimman osan kohdalla varma tieto kuolemasta. Me tiesimme, että veli ei ikinä lähtisi niin, että jättäisi ilmoittamatta läheisilleen.

Äitinä ajattelen, että nälänhätä on toki globaalisti suurempi ongelma kuin se, että joku lapsistani kuolisi äkillisesti tai sairastumisen seurauksena. Mutta minun henkilökohtaisessa maailmassa se olisi pahinta mitä voisi tapahtua. En osaa kuvitella pahempaa.

 

Tämä on tavallaan niitä tabuja. Uskallapas sanoa, että jokin muu asia on pahempi maailmassa niin olet yhteiskunnassa paaria.

Mun mielestä on kyse vaan yksilöiden eroista. Mulle lapsen menetys olisi se kauhein asia, ja jollekin toiselle se voi olla joku muu. Tähän vielä se lukion psykassa ollut dilemma: jos pitäisi valita kumman uhraa, oman lapsensa vai bussilastillisen ventovieraita, niin silmää räpäyttämättä uhraisin ne ventovieraat. Olen kauhea.

 

[QUOTE="vieras";28546690]Tämäkin on toisaalta totta. Näkyyhän se tästä ketjustakin.


Yleensä kuitenkin ne, jotka noin sanoo, on niitä jotka sitä lapsen menetystä ei ole kokeneet. Se on se pahin visio, mitä VOISI tapahtua.[/QUOTE]

Tunnen monia lapsensa menettäneitä. Kyllä se suru on ollut syvä, kipu vaikea kestää, mielessä aina. En missään nimessä näe heitä ihmisinä, joihin moinen ei ole vaikuttanut lainkaan.

Itse näen, että lapsen voisi menettää pahemmallakin tavalla kuin vaikka tapaturmainen kuolema. Kuten vaikkapa huumekierteen kautta vuosien surun jälkeen kun olisi yrittänyt auttaa lasta takaisin kuntoon tai kuten pari vuotta sitten Suomessa isoveli oli murhannut teini-ikäiset pikkusiskonsa. Siinä kokisin menetetyksi kaikki asiaan osalliset, vaikka yksi lapsista olisikin vielä fyysisesti hengissä. Siinä olisi muutakin ylipäästävää kuin lapsen kuolema.

Ja huonon äidin leiman uhallakin niin uskoisin, että puolisoni kuolemasta koituvat seuraukset olisivat hankalampia kantaa kuin lapsen kuolemasta. Olen silti vakaasti sitä mieltä, että jos voin oman henkeni uhraamalla pelastaa jonkun lapsistamme, sen toki teen. Lapset alaikäisinä huollettavina ovat ykkösprioriteetti mitä tulee tarpeisiin niin turvan, huolenpidon kuin hoivankin suhteen. Olen sanonut miehelleni, että jos tulevassa synnytyksessä klassisesti tulee valita joko minun henkeni tai lapsen, tulee mieheni valita lapsi minun ohitseni ehdottomasti. Mieheni ei ole tähän kylläkään suostunut, mutta se on ollut pyyntöni.

 

Onko täällä ketään joka olisi ollut samaan aikaan raskaana, kun toinen lapsi kuolee? Tuli vaan mieleen, että millaisia tunteita, silloin äidillä on uuteen vauvaan (jos niitä on) kun surraan kuollutta? Äitini odotti minua kun sisarukseni kuoli äkillisesti, en ole koskaan halunnut kysyä äidiltä suoraan millaista se on odottaa ja hoitaa uutta lasta samalla ja surra kuollutta. En usko että saisin täysin rehellistä vastausta äidiltäni enkä viitsi avata vanhoja haavoja.

 

Mun mielestä lapsen katoaminen ois jotain niin hirveää, että se peittoaa hirveydellään lapsen kuolemankin.
Kuoleman voi sentään käsitellä ja jatkaa elämää, vaikka muistot säilyvätkin. Katoamistapauksessa elämän jatkaminen voi olla erittäin vaikeata, vaikka näennäisesti jaksaisikin toimia.

MInä ajattelen asian myös näin. Kun miettii noita pikkulasten sieppauksia ja niitä hirveyksiä, mitä lapset pedofiilien kynsissä joutuvatkin kokemaan ja sitten ehkä lopulta kuolevat tai joskus heidän kohtalonsa ei selviä koskaan - kyllä minä selviäsin helpommin, jos lapseni kuolisi äkillisesti vaikka liikenneonnettomuudessa kuin että tulisi siepatuksi ja kokisi ties mitä eikä hänestä ikinä sen jälkeen kuuluisi mitään. Silloin vain joutuisin lopun ikääni miettimään, mitä kauheaa hän on joutunut kokemaan, silloin avoimia kysymyksiä olisi yksinkertaisesti liikaa, tulisin ihan varmasti hulluksi.

 

Onko täällä ketään joka olisi ollut samaan aikaan raskaana, kun toinen lapsi kuolee? Tuli vaan mieleen, että millaisia tunteita, silloin äidillä on uuteen vauvaan (jos niitä on) kun surraan kuollutta? Äitini odotti minua kun sisarukseni kuoli äkillisesti, en ole koskaan halunnut kysyä äidiltä suoraan millaista se on odottaa ja hoitaa uutta lasta samalla ja surra kuollutta. En usko että saisin täysin rehellistä vastausta äidiltäni enkä viitsi avata vanhoja haavoja.

Minusta sinun olisi ihan hyvä puhua äitisi kanssa asiasta. Juuri noin kuten täälläkin asian esitit.

Luulen, että äidilläsi on ollut hyvin ristiriitaiset tunteet. On saattanut myös pelätä sinun puolestasi. Luultavasti sinä olet ollut äidillesi hyvin tärkeä. Menetystä ei voi korvata, mutta sinä olet pitänyt äidin kiinni elämässä!

 

Yhden vauvan haudanneena voin sanoa että olisin tuolloin antanut vaikka oman terveyteni jotta olisin saanut pitää lapseni. tuska joka lapsen menetyksessä tulee on jotain sanoin kuvaamatonata. on kuin sydäntä revittäisiin rinnasta ulos. se ei ainoastaan ole mielen surua vaan oikeata kipua kun tuntuu että rinnan päällä on 500kg paino. tuntuu että ei pysty hengittämään ja rintaan kirjaimellisesti sattuu.

Lapsen mentys on pahinta mitä ihminen voi kokea ja toiseksi pahin on tuo päivä jolloin oma lapsi haudataan. Vaikka omaisia aikuisia yleisesti vanhempia ihmisiä haudataan niin silloin ei ajattele asiaa kylmästä maasta, pimeästä haudasta ym kun arkku lasketaan. Oman lapsen arkku kun lasketaan maahan ei voi muuta ajatella kuin pimeää, kylmää hautaa johon lapsi lasketaan yksin. voin kertoa että luhistuminen on siinä aika lähellä ja järjen menetys.

 

Onko täällä ketään joka olisi ollut samaan aikaan raskaana, kun toinen lapsi kuolee? QUOTE]

Ei ole omakohtaista kokemusta, mutta olen eilen ja tänään asiaa miettinyt, sillä täälläpäin on äskettäin niin tapahtunut. Saattoivat hautaan alakouluikäisen lapsensa ja odottavat raskauden loppuvaiheessa uutta perheenjäsentä.Mietin miten suuria tunteita herättää.....