Mikähän minussa on "vikana", kun en reagoi lapseni vakavaan sairauteen hysteerisesti?

Lapsellani (alakoululainen) diagnosoitiin vuoden alussa 1-tyypin diabetes.
Mitä olen nyt muiden vanhempien kanssa jutellut, se on lähes kaikille ollut maailmaloppu, riippumatta lapsen iästä. Osa ei ole hyväksynyt sairautta vielä vuodenkaan jälkeen... Mitä se hyödyttää?

Olen ajatellut asian alusta asti niin, että tämä nyt sattui minun lapselleni, so? Hoitotasapaino on kunnossa eikä elämämme ole millään lailla rajoittunutta, kunhan muistetaan pitää aina mittarit ja insuliinit mukana

Tunnen itseni noiden hysteerikkojen joukossa lähinnä kyyniseltä äidiltä, joka ei reagoi jotenkin oikein. :ashamed:

 

Ehkä järkytys tulee myöhemmin, mutta mielestäni diabetes (aivan äärimmäisen vaikeita tapauksia lukuunottamatta) on nykyisin täysin hoidettava sairaus. Jos lapseni sairastuisi esim. syöpään, jonka hoitoon en voi itse mitenkään vaikuttaa, olisi varmaan hermoraunia mutta diabeteksen hoidossa on niin paljon omissa käsissä, että se helpottaa ainakin minua.

 

No minusta tuntuu,että suhtaudut realistisesti asiaan ja hyvä niin. Mitä apua sinusta olisi lapsellesi,jos vain asiaa märehtisit? Eihän siinä auta kuin hyväksyä asia ja oppia sen kanssa elämään. Itsekin toivoisin pystyväni asennoitumaan tuolla lailla. Ihailen sinua

 

Ole vain iloinen kun pääset vähemmällä!

 

Jokainen tyylillään. Diabeteshan on nyt aika pieni paha johonkin syöpään verrattuna. Mitä se lasta auttaa jos vanhempi suree? Elämä jatkuu ja varsinkin lapselle diabetes ei ole este eikä mikään.

 

Se "shokki" voi tulla myöhemminkin. Itselläni tapahtui näin kun minä sairastuin ms-tautiin. Mutta ihmiset reagoi eri tavalla, ei siinä mitään väärää ole jos ei reagoi hysteerisesti.

 

Jokaisella on oma luontainen reagointitapansa, kun jotakin ikävää tapahtuu. Toiset menevät shokkiin ja toiset taas toimivat. Itseäkin harmittaa, kun monesti ikäänkuin lypsetään toimintaan ja eteenpäin menemiseen tottuneelta väkisin surullista valitusta. Sellaiseen ei pidä suostua.

 

Sinulla on varmaankin elämä muuten hyvässä tasapainossa, mikä auttaa jaksamisessa ja tilanteen käsittelyssä. Usein perheillä ja lapsilla voi olla useita ongelmia samanaikaisesti. Silloin joku uusi diagnoosi voi aiheuttaa kaaoksen - se ikäänkuin puhkaisee kuplan, joka on kerääntynyt vuosien aikana. Kaikki vanhat asiat ja ongelmat, jotka aiemmin ovat olleet ok, tuntuvat kaatuvan päälle yhdellä kertaa. Toisekseeen ihmiset ovat erilaisia, Jokainen suhtautuu tilanteisiin omalla tavallaan. Eli välttämättä mitään kuplaa tai vanhoja ongelmia ei tarvitse olla, vaan toisille on luonteenomaista huolehtia liikaa nykyisistä ja tulevista asioista. Itselläni vain oli niin, että lapsella oli monenlaista ongelmaa jo aiemmin, ja sitten kun se viimeinen "pikku" diagnoosi tuli, niin se olikin jo liikaa.

 

Ehkä et ylipäätään ole hysterisoiva tai muuten märehtimään jäävä tyyppi? Itse en ole koskaan mennyt hysteeriseksi lasten vammoista tai sairauksista (2x autismi, 1x down ja muutama lievempi sairaus), enkä ole kokenut niiden hyväksymistä vaikeana, saati että muuten jäänyt surkuttelemaan kohtaloamme. Kyllähän sitä esikoisen synnyttyä löytyi liuta ihmisiä joiden mielestä otin tuon down-diagnoosin "liian hyvin" ja varoittelivat että kyllä se voimakkaampi reaktio sieltä vielä tulee ajan kanssa. No, 6v odoteltu ja liuta muita diagnooseja saatu ottaa vastaan mutta jäädään yhä odottelemaan...

Enkä siis meinaa että elämä näiden lasten kanssa olisi aina helppoa, kyllä siinä omat haasteensa on ja välillä väsyttää ja tympäseekin kunnolla. Mutta tämä on vain meidän elämää eikä surkuttelu tai katkeroituminen auttaisi mitään.

 

Mutta tämä on vain meidän elämää eikä surkuttelu tai katkeroituminen auttaisi mitään.

Oon niin samaa mieltä tuosta. Toki sitä mielellään olisi ottanut vastaan helpomman elämän, mutta minkäs teet, kun oma osa on nyt tämä. Pahemmaksi vain muuttuu tilanne, jos vielä alkaa surkutella tai katkeroitua.

 

Ei sinussa ole mikään vikana... paitsi ehkä se, että realiteetit ovat kohdallaan. Tiedät mistä on kysymys ja otat asian asiana. Kadehdittava kyky.

 

Meillä on toisen lapsen kanssa ollut sen verran hankalaa (erityislapsi), että ehkä tuo "pelkkä" diabetes tuntuu vaan turhankin helpolta sairaudelta

Tottakai mielummin olisin lapsilleni valinnut diagnoosittoman elämän, mutta nyt mennään näillä korteilla jotka meille on annettu. En usko tuohon myöhempään shokkiin, ellei sitten jotain takapakkia sairauden kanssa tule.

Pohdin vain otanko asian turhan lunkisti, kun suurimmalle osalle se tuntui olevan niin kovasti elämää synkistävä pilvi.

 

Hei... meillä on ollut hieman vastaava tilanne, mutta äijän kanssa. tyynesti se on otettu, vaikka diagnoosia ei ole vieläkään ja vointi on vaihtelevaa. Joillekin on mahdotonta ymmärtää, kuinka epätietoisuudessa voi ollenkaan elää.

En silti koe, että minussa tai äijässä olisi jotain pahemmin vialla.

 

Itse olen välillä törmännyt siiihen että eniten hysterisoivat ne keiden lapsilla on ns lievempiä sairauksia. Jokusenkin kerran olen pojun kanssa törmännyt siihen että joku lievästi kehitysvammaisen tai -viiveisen lapsen äiti tulee suurinpiirtein poraamaan miten kamala kohtalo tämä on ja kuinka raskasta elämä erityislapsen kanssa voi olla eikä mikään toimi.

Autismista taas kun tulee puhetta niin aspergerlasten vanhemmille se diagnoosi tuntuu olevan usein kovempi paikka kuin "oikeiden autistien".

 

Ihailtava kyky tai ominaisuus.
Meillä on pienin lapsista sairastanut koko ikänsä, paljon ja huolella. Nyt alkuvuodesta saatiin vihdoin hoitava lääkitys astmaan, kuukausi sitten toinen ja lisäksi pari vuotta mennyt avaavat, antihistamiinit, reluksilääkkeet, antibiootit jne.
Saatiin diagnoosi vasta tovi sitten, mutta vieläkin olen tulisilla hiilillä, koska hoitotasapaino on huono.
Uskon että tasapainon löytyessä itsekin osaan relata, eikä tarvitse jokaisen yskäisyn kohdalla pelätä sairaalareissua..

 

hyvä asenne, helpottaa koko perheen sopeutumista. hysteria ei suinkaan lasta auttaisi vaan päinvastoin. meillä myös d-1, alkujärkytyksen ja vuorokauden itkun jälkeen sain itseäni niskasta kiinni ja niin se arki d:n kanssa alkoi. kaikilla se ei vaan ole noin helppoa, kun kohdalle sattuu vaikeasti hallittava diabetes. ylä- ja alamäet saavat uskon koetukselle, "huono vanhempi" -fiilis tulee väkisinkin kun huomaa ettei pysty ihmeitä tekemään vaikka päällään seisoisi...

 

Miehelläni on ollut insuliiniriippuvainen diabetes jo 26 vuotta ja hän elää aktiivista ja pistoksia ja tarkkoja ruoka-aikoja lukuunottamatta varsin aktiivista elämää. Itse hän kommentoi asiaa niin että onneksi ei sairastunut vaikka syöpään. Hän(ja minä) ollaan niin rutinoituja elämään asian kanssa että ei sitä edes muista arjessa. Eli asenne ratkaisee aika paljon!

 

Mä en näe tuota minään maailmanloppusairautena, joten en ihmettele jos ei muutkaan näe

 

Mua vähän hämää, kun ketjussa puhutaan yhtä aikaa hysteerisuudesta, poraamisesta, katkeroitumisesta ja sopeutumattomuudesta. Ikään kuin ne olisivat kaikki sitä samaa pakettia. Minusta ihminen voi olla hysteerinen ja silti hyväksynyt lapsen sairauden, tai hän voi olla henkisesti loppu, mutta sopeutunut.

Ja yhtä hyvin suhtautua lapsen sairauden hoitoon asiallisesti ja pragmaattisesti, mutta kokea silti voimakasta katkeruutta.

 

Miksi olisit hysteerinen, kun tiedät, että pärjäätte ja pystytte hoitamaan diabeteksen niin, ettei mitään vakavia seurauksia tule?

 

Itsellä hiukan samaa, paitsi että lapsellani todettiin psoria. Olen yrittänyt olla ylireagoimatta, koska puhutaan sairaudesta joka erilainen jokaisen kohdalla ja kukaan ei osaa sitä ennustaa. Tosin välistä lapseni saisi ottaa hoidon vakavammin eikä tapella vastaa.

 

Se reaktio varmaan vähän riippuu myös siitä miten asia tulee ilmi. Tuttavaperheen lapsi diagnosoitiin kun hän meni ihan tajukankaalle yhtäkkiä ja taisteli hengestään ilman, että kukaan kerkesi huomata mitään ennusmerkkejä alkavasta diabeteksestä. Toki tuollainen varmaan järkyttää ja säikäyttää kovasti, ja vaikka oli ihan sairaanhoitajaäiti tällä lapsella, meni pois tolaltaan.


Ja se on kyllä varmaan totta että kehitysvammaisten lasten vanhempiin nähden ehkä enemmän huolestuneita olemme me joiden lapsilla on vain joku pieni viive. Kuvitelkaa mikä taistelu on saada lapselle mitään apua, kun ei häntä katsota tarpeeksi "viiveelliseksi" . Mutta täysin ns "tavallisiin" lapsiin nähden on iso ero heihinkin ja todennäköisesti joutuvat näihin luokkiin kuitenkin tavislasten joukkoon ja jäävät heille jälkeen. Kun lapsi ei ole riittävän viiveellinen, voin sanoa että mitään hoitoa ei saa taistelematta eikä aina silloinkaan, lapsi katsotaan ulkopuolisten silmissä vaan häiriköksi ja huonokäytöksiseksi, kun se viive ja häiriö on niin pieni, ettei tätä aina huomaa. Kehitysvammaisen lapsen kanssa on varmaan hyvin erilaista saada tukea ja ymmärrystä ulkopuolelta. Ei kukaan tule varmaan down lasta haukkumaan ja vaadi häneltä liikoja, mutta kun adhd lapsen puolesta saa aina selittää mistä on kyse jos jaksaa. Se väsyttää.

 

[QUOTE="noh";23702751]Ehkä järkytys tulee myöhemmin, mutta mielestäni diabetes (aivan äärimmäisen vaikeita tapauksia lukuunottamatta) on nykyisin täysin hoidettava sairaus. Jos lapseni sairastuisi esim. syöpään, jonka hoitoon en voi itse mitenkään vaikuttaa, olisi varmaan hermoraunia mutta diabeteksen hoidossa on niin paljon omissa käsissä, että se helpottaa ainakin minua.[/QUOTE]


Joo, täysin samaa mieltä tässä asiassa

 

[QUOTE="vieras";23703352]Se reaktio varmaan vähän riippuu myös siitä miten asia tulee ilmi. Tuttavaperheen lapsi diagnosoitiin kun hän meni ihan tajukankaalle yhtäkkiä ja taisteli hengestään ilman, että kukaan kerkesi huomata mitään ennusmerkkejä alkavasta diabeteksestä. Toki tuollainen varmaan järkyttää ja säikäyttää kovasti, ja vaikka oli ihan sairaanhoitajaäiti tällä lapsella, meni pois tolaltaan.


Ja se on kyllä varmaan totta että kehitysvammaisten lasten vanhempiin nähden ehkä enemmän huolestuneita olemme me joiden lapsilla on vain joku pieni viive. Kuvitelkaa mikä taistelu on saada lapselle mitään apua, kun ei häntä katsota tarpeeksi "viiveelliseksi" . Mutta täysin ns "tavallisiin" lapsiin nähden on iso ero heihinkin ja todennäköisesti joutuvat näihin luokkiin kuitenkin tavislasten joukkoon ja jäävät heille jälkeen. Kun lapsi ei ole riittävän viiveellinen, voin sanoa että mitään hoitoa ei saa taistelematta eikä aina silloinkaan, lapsi katsotaan ulkopuolisten silmissä vaan häiriköksi ja huonokäytöksiseksi, kun se viive ja häiriö on niin pieni, ettei tätä aina huomaa. Kehitysvammaisen lapsen kanssa on varmaan hyvin erilaista saada tukea ja ymmärrystä ulkopuolelta. Ei kukaan tule varmaan down lasta haukkumaan ja vaadi häneltä liikoja, mutta kun adhd lapsen puolesta saa aina selittää mistä on kyse jos jaksaa. Se väsyttää.[/QUOTE]

Mä nykyisin kerron heti että on adhd lapsi kyseessä, en jaksa niitä moittivia katseita ja ilmeitä että tossa menee mamma joka ei osaa jälkikasvuaan komentaa. Ja ennen tytön syöpää niin kyllä, tilanne kahden adhd lapsen kanssa väsytti, no nyt vielä entistä enemmän , mutta silti