Mikä on teidän elämänne tragedia? (murhe/katkerin asia)

Isän alkoholismi.Esikoisen sairastuminen vakavasti syntymän jälkeen ja se kun sanottiin että varautukaa pahimpaan, mutta Luojan kiitos hän parani. Isän menehtyminen keuhkosyöpään, anopin menehtyminen aivosyöpään...näillä menehtymisillä oli 3 kk:tta välissä.Raskas ja pitkittynyt riita eräässä asiassa,missä oli asianajaja apuna.Toisen poikamme menehtyminen raskauden puolivälissä.

mitä riita koski?

 

[QUOTE="vieras";26743608]Äidin mielenterveyshäiriöt ja alkoholismi, mikä eristi perheemme ystävistä ja sukulaisista.
Miehen pettäminen ja avioero. Lapsen sairaus mikä tulee vaikuttamaan hänen elämäänsä aina.[/QUOTE]

Nämä samat, paitsi lasta ei ole. Sen sijaan on tahaton lapsettomuus. :/

 

Vanhempieni kuolemat tänä vuonna ja oman avioeron pähkäileminen (erotako vai ei) ja alkaako yksinhuoltajaksi.

 

Niitä on niin paljon, etten edes tiedä mistä aloittaa. Ehkä parempi etten taas ala vellomaan menneisyydessä. Paljon on taisteltu että on päästy tänne asti; nyt on suhteellisen hyvä olla, eikä menneisyys paina.

 

Ujous ja siitä johtunut koulu/työpaikkakiusaaminen.

Työn saannin vaikeus vaikka koulutuskin löytyy jo kolmeen ammattiin. Työttömyys, ulkopuolisuus, en kuulu mihinkään porukkaan edes nykyisessä työssäni. Siis omasta mielestäni. Sen verran isot arvet työttömyys on jättänyt, ei riitä rohkeus hakea töitäkään kunnolla, oon maailman paskin...

Ja suurin katkeruuden aiheuttaja, se ettei pankki myöntänyt 10 vuotta sitten lainaa kun oli vain pätkätyö vaikkakin todella hyvä palkkainen. Nyt ei tulot riitä kämpän ostoon, nyt kun vihdoin on vakituinen työ. Jostain syystä oma asunto on mun haaveissa ykkösenä, ja haaveena se taitaa ikuisesti pysyäkin

Ja nyt joku pitää pinnallisena mua, rahaahan työkin vain merkkaa. Vai merkkaako? Ei mulle. Enemmänkin yhteenkuuluvuutta, pikkuhiljaa.

 

Että nain väärän miehen, tunne pohjalta. Elämä olisi mennyt aivan toisin jos olisin nainut miehen järkipohjalta.

 

Menetin äitini 9-vuotiaana. En oppinu häntä tuntemaan, aina puuttuu jotain.

 

Oman lapsen kuolema

 

Seksuaalinen hyväksikäyttö sukulaismieheltä (monia vuosia jatkui), lastenkodissa oleminen, väkivaltaiset vanhemmat, lapsettomuushoidot ottivat myös koville kaiken muun p*skan jälkeen... Mutta kaikesta olen tähän asti selvinnyt ja ajattelen nämä asiat jollain tapaa vahvuutena, ilman näitä asioita en olisi nyt tälläinen mitä olen.

 

Minusta ei ikinä tullut aikuista. Olen haihattelija ja taivaan rannan maalari.

Tuollainen taivaanrannan maalari minäkin vieläkin vaikka lapset aikuisia.
Tragedia on esikoiseni kuolema vauvana. Lapsuuden tragedia isäni narsismius, mutta sen olen saanut työstettyä.

 

[QUOTE="marie";26743342]Olen kohta 34v. En löytänyt miestä vaikka olen etsinyt häntä kohta 15 vuotta ja en ole voinut perustaa perhettä.
Elämän rakkaudettomuus.
Lapsuudenkodissa ei myöskään tunteita näytetty, joten olisin kaivannut enemmän syliä ja hyväksyntää.[/QUOTE]

Sellaisra se elämä! Pitkähkön liittoni jälkeen (17 vuotta) olen nyt asustellut lapsineni kaksikymmentä vuotta reilun. Jotain pieniä virityksiä ollut ja yhden lapsen saanut eron jälkeen, mutta sopivaa miestä ei löydy.
Tuskinpa osaisi enää kenenkään kanssa elää.
Mutta jos joskus vanhuudenkaveri löytyisi, kun tuo kuopuskin kotoa muuttaa. En oikeastaan ole halunnutkaan lapsilleni isäpuolia, enkä asumaan kenenkään kanssa ja siihen kariutunut usea suhteen alku.

 

äidin kuolema liian nuorena, oma sairastuminen paniikkihäiriöön, usean läheisen itsemurhat.

 

Oma tragediani on ollut se, että olen sairastunut psyykkisesti kaikista vaikeista asioista, joita olen kohdannut. On vienyt vuosia toipua noista romahduksista. Tulevaisuudessa en halua kokea enää niitä, vaan aion hyväksyä menetykset ja murheet elämässäni ja elää niin normaalia arkea kuin voin.

 

Lapsuudenkoti oli tunnekylmä. Äidin alkoholismi ja itsemurha silmieni edessä ollessani teini. Koulukiusaus, vaikeat mielenterveysongelmat, ex tappoi itsensä, lukuisia läheisiä kuollut ennen kuin olin edes 20..on kai noita, heistä kaikilla alkoholismi. Vaikea traumatausta ja edelleen ahdistus- ja paniikkihäiriö kiusana.

 

Hometalo, vuosien riitely, sterssi, paha olo ja köyhyys. Muistoksi jäivät ikuiset terveydelliset haitat koko perheelle ja taloudelliset vaikeudet.

 

En kyl tijä mikä ois sellanen stradegia.

 

Emmie osaa katkeroitua. Paljon on tullut koettua, mutta se on mennyttä.

 

Lasinen, turvaton ja väkivaltainen lapsuus, huoli vanhemmista
Oma sairastuminen vaikeaan masennukseen ja kaikki sen "sivutuotteet" kuten se etten pystynyt käymään koulua, päihderiippuvuus..

Eräänlainen tragedia oli myös se kun tulin yhden yön jutusta raskaaksi.

 

5v suhde 20vuotta vanhempaan tyranni mieheen..ite olin 12

 

-oma vakava sairaus
-sijoitus koulukotiin
-6 vuotta väkivaltaisen miehen kanssa
-omien lasteni huostaanotto tuon miehen takia ja edelleen taistelen että saisin heidät takaisin

 

Koulukiusaus, josta huono itsetunto. Vanhempien jatkuva riitely ja äidin masennus. Oma syömishäiriö ja samoihin aikoihin suuren rakkauden menetys. Vuosien ajelehtiminen ilman sitä omaa juttua..

Ei edes ole kovin pahoja juttuja, mutta koko lapsuus ja nuoruus meni "pilalle".

 

Asia, joka ahdistaa juuri tällä hetkellä niin kovasti etten edes pysty sitä sanoiksi naputtelemaan. Tuntuu että pää hajoaa.

 

[QUOTE="mie";26745137]Että nain väärän miehen, tunne pohjalta. Elämä olisi mennyt aivan toisin jos olisin nainut miehen järkipohjalta.[/QUOTE]

Minä taas toivon että olisin valinnut miehen tunnepohjalta, nyt järjen perusteella valittu ja elämä tuntuu usein tyhjältä

 

Suurin tregediani adoptioäidin alkoholismin yms. lisäksi on olla adoptoitu.

:hug:
Miksi olet adoptoitu? Ajatteletko että biologisten vanhempien kanssa elämä olisi ollut parempi.
Mut on huostaanotettu ja sijoitettu äidin alkoholismin takia alle vuoden ikäsenä. Adoptiopaperit allekirjotettiin mun ollessa n. 16v.

 

Lapsuuteni, isä hakkasi, uhkasi tappaa kun olin alle kouluikäinen. Pelkäsin jatkuvasti ja pidin itseäni täysin arvottomana(vieläkään en pidä itsestäni). Isäni yritti tappaa äitini pariin otteeseen meidän lasten edessä. Jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

ala-asteella ja vielä yläasteellakin minua kiusattiin koulussa, sekin oli perseestä.

14-vuotiaana sairastuin anoreksiaan ja aloin käyttää huumeita. Onneksi pääsin noista eroon tavattuani mieheni.

Vieläkin toivon, että saisin elää lapsuuteni uudestaan perheessä, jossa on tasapainoiset vanhemmat, eikä jatkuvati joudu elämään pelossa.