Mikä on kauheinta, mitä olet lapsellesi tehnyt/sanonut?

Tuli tuosta "Olen maailman paskin äiti" -ketjusta mieleen, että meillä kaikilla on varmaan joskus pinna palanut vaikkei saisi. Vihaisena, väsyneenä ja ärsytettynä ihminen monesti tekee tai sanoo jotakin, mitä heti sen tehtyään syvästi katuu eikä saa sitä mielestään ikinä. Myös me äidit ja tämä toiminta joskus kohdistuu lapseenkin, vaikkei tietenkään saisi.

Mikä on ollut sinulla sellainen tilanne, mitä kadut ja muistat sen aina?

Itsellä oli alkusyksystä sellainen aamu, kun kiireellä puin lapsia hoitoon. Poika (4v.) oli jo useamman aamun kiukunnut ja tahallaan vitkutellut hoitoon lähtöä. Sinä aamuna vain paloi pinna ja minä huusin täyttä kurkkua lapselle. Vieläkin muistan kuinka kyyneleet valuivat pitkin poskia ja minä vain en osannut lopettaa huutoa. :´(

Myöhemmin tietenkin pyysin anteeksi ja on tuo poikakin käyttäytynyt sen jälkeen paremmin. Mutta edelleen itselle tulee henkisesti ja fyysisesti huono olo, kun ajattelen tuota tilannetta. Oli muuten viimeinen kerta kun olen lasten kuullen ääntäni korottanut.

 

Ihan huutaminen varmaankin, en ole rumasti puhunut tai muuta sellaista. Tai olen ehkä kerran 3-vuotiaalle sanonut, että "turpa kiinni", kun kiukuttelu ei vain loppunut millään. Se taitaa olla pahinta.

Olen tietoisesti yrittänyt vähentää huutamista ja mielestäni onnistunutkin siinä, ei siitä ole kuitenkaan loppupeleissä mitään hyötyä.

 

En mä kyllä rumasti ole sanonut ikinä. Mutta joskus kyllä aivan turhaan huutanut, se tuntuu pahalta ja typerältä.Onneksi ei tule usein tehtyä.
Minulle ei ole ikinä huudettu tai puhuttu rumasti lapsena. Tiukasti sanominen on eri asia.

 

12veelle sanoin viime viikolla: kipitäppäs v**tuun siitä nyt. En huuda, enkä räyhää. Kerran olen pojat toisistaa erottanut tukista, sen kyllä kerroin kun lähestyin, että nyt jätkät lähti eri suuntiin ja tukasta mennään.. En usko, että on jäänyt traumoja. Ja tuolle kipittäppäs jutulle 12v vaan nauroi, myöhemmin kyllä pyysin anteeksi kun kiroilin.

 

Muuta sitten isäsi luo, jos täällä on noin vaikeaa... Ja jälkikäteen hirveät anteeksipyynnöt ja selitykset enkä ikinä lapsestani (murkku) luopuisi. Isä on hyvä isä ja tapaa paljon häntä, mutta suuttuessani päästin tuon(kin) sammakon suustani...

 

kaikkein pahin mieli mulle on jäänyt niistä kerroista kun olen alkanut poikien riidellessä itkemään kun oon niin poikki..sanonut pojille ettei äiti enään jaksa

Itkuhan siitä sitten on tullut lapsillekkin,kun hättäntyvät että mikä äitiin nyt meni..onneks näitä ei oo montaa kertaa sattunut tässä liki 10v aikana.sitä oli vaan joskus niiin väsynyt ainaiseen kinasteluun ja välinpitämättömyyteen kaikkeen mitä mä koitin sanoa että se purkautui tuolain.