Mikä näistä on SINUN mielestäsi "paras" lastentekoikä?

[QUOTE="vieras";23450703]Lasten koti on vanhempien välinen parisuhde. Kukaan tuntemistani suunnilleen ikäisistäni ihmisistä, ei siis yksikään, oli yhteisiä lapsia tai ei, eo ole enää yhdessä saman ihmisen kanssa kuin 20-vuotiaana. Ne myöhemmällä iällä solmitut parisuhteet sensijana ovat osoittautuneet kestävämmiksi. Ihan jo tästäkin syystä MINUN mielestäni paras lastentekoikä olisi noista vaihtoehdoista 25-35.

En toisekseen lapselleni tahtoisi paineita tuon ikäasian suhteen, sikälikin suosittelisin 25-35 vuotta. Mulla oli aiemmin ideaalina, että lapset on tehtävä nuorena ja on ollut aika tuskaista, kun ei kuitenkaan ole löytynyt ketään, kenen kanssa niitä tehdä. Onneksi nyt vanhemmiten olen tajunnut, että ei se aika ole vielä loppumassa lähellekään vaikka se "biologinen" paras synnytysikä menikin jo. Suurin osa naisistahan saa joka tapauksessa ensimmäisensä huomattavasti sitä vanhempana, joten raskaaksi tuleminen myös yli 25-vuotiaana lienee täysin mahdollista. Nyt harmittaa, etten osannut relata silloin nuorempana.[/QUOTE]

Minkä ikäinen olet ja miten pitkään nämä "myöhemmällä iällä" solmitut suhteet ovat siis tähän mennessä kestäneet? Entä miten kauan kestivät parikymppisenä solmitut suhteet ja olivatko ne alunperinkään vakavia vai vain kevyempää seurustelua?

Omaa tuttavapiiriäni kun mietin, on todella monella nyt kolmekymppisellä nuorena alkanut suhde kestänyt 10-15v tähän mennessä ja hyvinkin vakaalla pohjalla, kun taas yllättävän monella neljääkymppiä lähestyvällä on kierrossa ties kuinka mones "vakava" suhde johon on tehty jossain vaiheessa jonkun kanssa lapsia mutta mikään ei kestä kun sellainen tietynlainen kukasta kukkaan touhu on ilmeisesti se mihin on totuttu ja kukaan ei ole täydellinen niin vaihtaminen on aina helpompaa.

Ehkä tietyt ihmiset on "tehty" pariutumaan ja toiset taas ei

 

[QUOTE="poikia3";23450909]Niin, minä olen 43 v. Kuopus on 6-vuotias, mies sattui olemaan työttömänä ja lomautettuna silloin, kun kuopuksen kanssa olisi pitänyt jäädä kotiin, joten töihin menin, taloudellisesti ei olut muuta vaihtoehtoa. Oli elätettävä mies ja 3 lasta. Tavallisella 4-kymppisellä on sen sijaan erinomaisesti varaa jäädä kotiin, monella vielä erittäin suuri tarve siihen, kun töitä on tullut painettua jo todella pitkään!

Mutta työelämä todellakin joustaa, tämänkin ikäisenä, se on vain ammatista ja työnantajasta kiinni. Ja mulla on varaa valita työnantajani- olen vaihtanut työpaikkaani reilu vuosi sitten. Mulle oikeasti sitä hoitovapaatakin tärkeämpää on, että työ joustaa. Lapsuus ei lopu siihen, kun lapsi täyttää 3 vuotta, eikä edes silloin, kun lapsi on 14 vuotta. Mulla tuota joustamisen tarvetta on edessä varmaan vielä 10 vuotta. 12 vuotta niin kuopuskin on täysi-ikäinen.[/QUOTE]

Kyllä, olen siitä tietoinen. Äidillänikin on onnekseen sellainen ammatti/työ joka joustaa jonninverran perheen vuoksi. Mullakin on sellasia töitä, vaikka paskempi palkka

 

No niin, sä et mua tunne niin sun on varmaan vaikea kuvitella mua mihinkään. Miksi en mielestäsi sovi hiukkasfyysikoksi? Matikka ja fysiikka ainakin sujuu tarpeeksi hyvin, siis toistaiseksi ainakin.

Jotenkin kiihkoileva perhepeti-imetysfanaatikko ei sovi fyysikoksi. Muutenkin saan susta vähän white trash-fiiliksen (oon nähny sut telkkarissa)

 

Oma äitini sai kolme lasta opiskellessaan, välillä 22-29v, ja sitten iltatähden 40-vuotiaana. Sanoi, että kyllä ne opinnot joustivat huomattavasti enemmän. Jatkoi opintojaan yleensä jo muutama kuukausi vauvan synnyttyä, just siihen tahtiin kun koki jaksavansa. Sitten nelikymppisenä niin vaihtoehtoina olivat 0% tai 100%, ja kun oli kymmenen vuoden ajan tottunut korkeaan elintasoon, niin jostain syystä hoitovapaa ei ollutkaan enää vakavastiotettava mahdollisuus...

Jaa, mä taas sain lapsen 36-vuotiaana ja jäin todella mielelläni sekä äitiyslomalle että hoitovapaalle. Tuli kaivattu tauko työelämään ja koska taloudellinen tilanne oli jo vakaa, ei todellakaan tarvinnut rahan takia mennä töihin liian aikaisin. Itse asiassa en palannut töihin ollenkaan, vaan lähdin uuden elämäntilanteen innoittamana opiskelemaan ihan uutta alaa.

 

20-25

 

[QUOTE="joku";23450935]Jotenkin kiihkoileva perhepeti-imetysfanaatikko ei sovi fyysikoksi. Muutenkin saan susta vähän white trash-fiiliksen (oon nähny sut telkkarissa)[/QUOTE]

Oi oi nyt menee kyllä todella epäasialliseksi.

 

onko monellakin yliopistotutkinto jotka kannattavat tuota 20-25v? sehän on sitten jo aika suoriutuja, jos on yliopistot hoidettu siihen 23v mennessä ja lapsi heti perään. jos ei koulutuksellista kunnianhimoa, ymmärrän nuoren iän valinnan.

itse mielestäni 24-30 paras ikä.

 

Sen elämänkokemuksen soisi näkyvän sen verran että ymmärtää ettei kaikki ole kiinni vain iästä numeroina. Onko todella parempi tehdä lapsi suhteeseen jossa on tunnettu vuosi, totuttu elämään itsekästä elämää ja 35-vuotiaana on kiire saada perhe perustettua joten paukautetaan paksuksi sen enempiä ajattelematta ja lopputulos on juuri se odotettu; lapseen ei osata eikä haluta sitoutua koska ollaan totuttu menemään miten itse halutaan, kuin tehdä lapsi suhteeseen jossa ollaan seurusteltu ja asuttu yhdessä vuosia, menty naimisiin ja ostettu asunto, opiskeltu ja tehty töitä mutta ikää on "vasta" 25v? Mustavalkoista. Vähintäänkin.

Miksi joku tietty ikä olisi kriittinen raja jolloin ihminen aikuistuu? Tunnen niitä jotka on yli kolmekymppisenä hankkinut lapset vähintäänkin arveluttavaan suhteeseen ja jälki ei ole kaunista. Tunnen myös niitä jotka ovat teininä perheytyneet ja vielä nelikymppisenä ovat saman kumppanin kanssa ja hyviä vanhempia joilla on tasapainoisia lapsia ja lapsenlapsia. Ja päinvastaisia tapauksia molemmista ikäluokista. Joten mikä siis on se raja jota ennen on niin paljon suuremmalla todennäköisyydellä huono vanhempi, voiko joku sellaista tosiaan määritellä?

Nyt sinä luet rivien välistä jotain sellaista, mitä en sinne ole kirjoittanut. Missään kohti en ole arvioinut toisten vanhemmuutta, enkä varsinkaan nimitellyt ketään huonoiksi vanhemmiksi.

Eri ihmiset aikuistuvat eri ikäisinä - itse asiassa haluaisin itse olla tietyssä mielessä lapsi edelleen, osata heittäytyä asioihin kuin lapsi, olla yhtä luova kuin lapsi.

Mutta minä en ole nähnyt ainuttakaan tapausta, jossa 35-vuotias on tottunut elämään itsekästä elämää, niitä noin 3-kymppisiä kyllä, jolla on kiire saada perustettua perhe, ja jotka vuoden kuluttua lapsen syntymästä ovat eronneet, mutta ihan samalla lailla niitä 2-kymppisiä, jotka ovat tulleet vahingossa raskaaksi, perustaneet perheen ja eronneet.

Ainut asia, mitä sanoin, oli, että toivon lapsilleni helpompaa elämää, ja siksi ammattia ennen perheen perustamista. Se ammatti voi olla vaikka jo 18-vuotiaalla, jos käy ammattikoulun!

 

[QUOTE="joku";23450935]Jotenkin kiihkoileva perhepeti-imetysfanaatikko ei sovi fyysikoksi. Muutenkin saan susta vähän white trash-fiiliksen (oon nähny sut telkkarissa)[/QUOTE]

Olet siis tätä luokkaa, että mielestäsi äitiyteen panostaminen tarkoittaa aivokapasiteetin alentumista? Minusta aika loukkaavaa koko naissukupuolta kohtaan. Olen intohimoinen monessakin asiassa. Fysiikka on yksi niistä.

White-trash-fiiliksesi... No, kai se riippuu mitä siihen kategoriaan luokittelee. Meillä on ilmeisesti vähän eri mielikuva sanan sisällöstä.

 

[QUOTE="vieras";23450982]onko monellakin yliopistotutkinto jotka kannattavat tuota 20-25v? sehän on sitten jo aika suoriutuja, jos on yliopistot hoidettu siihen 23v mennessä ja lapsi heti perään. jos ei koulutuksellista kunnianhimoa, ymmärrän nuoren iän valinnan.

itse mielestäni 24-30 paras ikä.[/QUOTE]

Ei ole enää normi lähteä suoraan lukiosta yliopistoon, valmistua, työskennellä, perheytyä jne. "perinteisellä" kaavalla. Moni opiskelee nykyään ensin yhden koulun, sitten ehkä toisen, tekee välissä töitä ja lapsia, opiskelee lisää, työskentelee, saattaa nelikymppisenäkin vielä vaihtaa alaa. Mihin väliin siinä sitten lapset parhaiten "sopisi" jos kaikki pitää olla valmiina?

Ja vielä isompana ihmetyksenä, miksi kaikkien pitäisi opiskella yliopistotutkinto, se on vielä vähemmän oletusarvo kuin tämä perinteinen kaava. Opiskella voi muutenkin ja monessa tahdissa, lapsellista ajatella että koulutuksellinen kunnianhimo löytyy vain niiltä jotka opiskelevat yhden kuppasen tutkinnon heti lukion päälle

 

Minkä ikäinen olet ja miten pitkään nämä "myöhemmällä iällä" solmitut suhteet ovat siis tähän mennessä kestäneet? Entä miten kauan kestivät parikymppisenä solmitut suhteet ja olivatko ne alunperinkään vakavia vai vain kevyempää seurustelua?

Omaa tuttavapiiriäni kun mietin, on todella monella nyt kolmekymppisellä nuorena alkanut suhde kestänyt 10-15v tähän mennessä ja hyvinkin vakaalla pohjalla, kun taas yllättävän monella neljääkymppiä lähestyvällä on kierrossa ties kuinka mones "vakava" suhde johon on tehty jossain vaiheessa jonkun kanssa lapsia mutta mikään ei kestä kun sellainen tietynlainen kukasta kukkaan touhu on ilmeisesti se mihin on totuttu ja kukaan ei ole täydellinen niin vaihtaminen on aina helpompaa.

Ehkä tietyt ihmiset on "tehty" pariutumaan ja toiset taas ei

Kyllä mun tutuilla noissa myöhemmällä iällä solmituissa suhteissa on ollut ihan erilainen ote kuin niissä mitä oli nuorempana.

Toisekseen, jos miettii että 20-vuotiaana olis jo ollut niin pitkään yhdessä jonkun kanssa että voisi lastentekoa suunnitella, niin ihan teini-iässähän se suhde olisi väkisin alkanut. Ihan varmasti ihminen muuttuu enemmän vaikka ikävuosina 15-30 kuin sen jälkeen. Tossa liki kolmekymppisenä alkaa persoona ja maailmankatsomus olla kehityspsykologisestikin jo aika pitkälle muotoutunut sellaiseksi mitä se on loppuiän, toisin kuin vielä parikymppisenä tai alle. Kovin keskenkasvuisena solmitussa suhteessa on aika tuuripeliä, kehittyykö kumppaneiden persoonat samaan vai eri suuntaan. Vaikka kyse olis miten pariutumaan tehdyistä ihmisistä, niin omassa tuttavapiirissä juuri maailmankatsomukset ja muut ovat muovautuneet ihan normaalin kasvamisen vuoksi niin erilaisiksi, että lopulta parin ei ole ollut enää mitään järkeä pysyä yhdessä. Erot eivät siis ole johtuneet mistään halusta liidellä kukasta kukkaan, vaan siitä että ihmiset ovat löytäneet itsensä parisuhteesta ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole enää yhtään mitään yhteistä.

Myöhemmin solmituissa liitoissa se omakin persoona on ollut valmiimpi ja on sikäli ollut helpompi löytää ihminen, joka oikeasti sopii itselle ja jonka kanssa esim. arvomaailma ja vaikkapa näkemyksen lastenkasvatuksesta kohtaavat ja luultavasti tulevat kohtaamaan vielä kymmenen vuoden kuluttuakin. Toki ihmiset muuttuvat koko ikänsä, mutta eivät niin paljoa tai todennäköisesti niin rajusti kuin nuoruudessa.

 

30-35
jos noista on valittava

 

[QUOTE="vieras";23450982]onko monellakin yliopistotutkinto jotka kannattavat tuota 20-25v? sehän on sitten jo aika suoriutuja, jos on yliopistot hoidettu siihen 23v mennessä ja lapsi heti perään. jos ei koulutuksellista kunnianhimoa, ymmärrän nuoren iän valinnan.

itse mielestäni 24-30 paras ikä.[/QUOTE]

Mites sitten, taidan olla superkunnianhimoinen, kun opiskelin siinä samassa lääkäriksi kun sain lapsetkin. Enkä kuluttanut samalla mittakaavalla yhteiskunnan varoja.
Ihmeellistä että ajattelet noin? Todella epäloogisesti.
Ja miksi juuri yliopistotutkinto? Moni menestyvä ystäväni on käynyt amk:n
Ahkerien ihmisten kannattanee lapset nuorena tehdä. Muiden sitten vanhempana

 

[QUOTE="vieras";23450982]onko monellakin yliopistotutkinto jotka kannattavat tuota 20-25v? sehän on sitten jo aika suoriutuja, jos on yliopistot hoidettu siihen 23v mennessä ja lapsi heti perään. jos ei koulutuksellista kunnianhimoa, ymmärrän nuoren iän valinnan.

itse mielestäni 24-30 paras ikä.[/QUOTE]

Miten perheellisyys estää opiskelun, kun se ei työntekoakaan estä...?

 

[QUOTE="poikia3";23450991]Nyt sinä luet rivien välistä jotain sellaista, mitä en sinne ole kirjoittanut. Missään kohti en ole arvioinut toisten vanhemmuutta, enkä varsinkaan nimitellyt ketään huonoiksi vanhemmiksi.

Eri ihmiset aikuistuvat eri ikäisinä - itse asiassa haluaisin itse olla tietyssä mielessä lapsi edelleen, osata heittäytyä asioihin kuin lapsi, olla yhtä luova kuin lapsi.

Mutta minä en ole nähnyt ainuttakaan tapausta, jossa 35-vuotias on tottunut elämään itsekästä elämää, niitä noin 3-kymppisiä kyllä, jolla on kiire saada perustettua perhe, ja jotka vuoden kuluttua lapsen syntymästä ovat eronneet, mutta ihan samalla lailla niitä 2-kymppisiä, jotka ovat tulleet vahingossa raskaaksi, perustaneet perheen ja eronneet.

Ainut asia, mitä sanoin, oli, että toivon lapsilleni helpompaa elämää, ja siksi ammattia ennen perheen perustamista. Se ammatti voi olla vaikka jo 18-vuotiaalla, jos käy ammattikoulun![/QUOTE]

Pahoittelen, käsitin siis esimerkkiesi tarkoituksen väärin. Hienoa olisi jos useampikin ymmärtäisi että ihmiset todellakin aikuistuvat eri ikäisinä, jotkut eivät koskaan niin paljon että heistä vastuullisiksi vanhemmiksi olisi. Muutamaa nelikymppisenä isäksi tullutta vierestä seuranneena olen hieman kauhistellut miten teinejä voivat keski-ikäiset miehet olla, mutta hekin onneksi vain yksilöitä.

 

Miten perheellisyys estää opiskelun, kun se ei työntekoakaan estä...?

Noku naapurin Emma sai lapsen nuorena ja ei opiskellu, näin se on, mutta naapurin Marjatta sai lapsen vanhana ja oli opiskellu, loogista! Olen viisas ja iäkkäämpi!

 

20-25.
Tosin itse kuulun tuohon 15-20 ja tyytyväinen olen siihen

 

Noku naapurin Emma sai lapsen nuorena ja ei opiskellu, näin se on, mutta naapurin Marjatta sai lapsen vanhana ja oli opiskellu, loogista! Olen viisas ja iäkkäämpi!

Nimenomaan

 

Ei ole enää normi lähteä suoraan lukiosta yliopistoon, valmistua, työskennellä, perheytyä jne. "perinteisellä" kaavalla. Moni opiskelee nykyään ensin yhden koulun, sitten ehkä toisen, tekee välissä töitä ja lapsia, opiskelee lisää, työskentelee, saattaa nelikymppisenäkin vielä vaihtaa alaa. Mihin väliin siinä sitten lapset parhaiten "sopisi" jos kaikki pitää olla valmiina?

Ja vielä isompana ihmetyksenä, miksi kaikkien pitäisi opiskella yliopistotutkinto, se on vielä vähemmän oletusarvo kuin tämä perinteinen kaava. Opiskella voi muutenkin ja monessa tahdissa, lapsellista ajatella että koulutuksellinen kunnianhimo löytyy vain niiltä jotka opiskelevat yhden kuppasen tutkinnon heti lukion päälle

kuppanen tutkinto? sillä kuppasella tutkinnolla voi tienata ihan kivasti jos vaikka oikkis on valintana

en tarkoitakaan, että pitäis olla kaikki "valmista". totesin vain, että omasta mielestäni yksi tutkinto on hyvä olla alla ennen lastentekoon ryhtymistä, ja perinteisesti jos ei nyt tohtorin arvosta puhuta, yliopistosta valmistuminen lienee lähin mahdollinen monelle, jotka korkealle tähtäävät (eri asia tietysti päästäänkö sinne). voihan kaiken tehdä samaa aikaa, mutta helpompaa todennäköisesti viettää itsekästä elämää ensin ja nauttia siitä, sitten rauhassa antaa aikaa lapsille.

 

Miten perheellisyys estää opiskelun, kun se ei työntekoakaan estä...?

äsken toiselle vastatessani totesin, että ei estäkään, mutta mieluummin opiskelen rauhassa, sitten annan aikaa rauhassa lapsille, ei tarvitse jakaa sitäkään aikaa niin sekunnilleen. jos pitäisi olla työssäkäyvä opiskeleva äiti niin sitten jo aika kortilla todennäköisesti olisi se aika... ja elämänlaatu voisi kärsiä itse kullakin.

 

Se, että on lakisääteinen oikeus hoitovapaaseen, ei tarkoita, ettei hoitovapaa haittaisi uraa. Työelämä muuttuu hurjasti tuossa ajassa jo, ei sitä pysy perässä osaamisen yms kanssa.

Niin ja itse tähtään opiskelemaan teknillistä fysiikkaa/matikkaa, toiveena ura hiukkasfyysikkona. Tutkijaksi jos lähtee niin kaksi vuotta täysin työelämän ulkopuolella tuollaisella alalla on todella pitkä aika.

On kyllä aika ongelmallista ajattelua tasa-arvon kannalta, että ura on menetetty lasten takia kahdessa vuodessa. En mä nyt ymmärrä miksi äitinä pitäisi lopettaa kokonaan alansa seuraaminen ja linnoittautua kokonaan kotiin. Jos haluaa toteuttaa sellaista äitiyttä, jossa nukkuu, syö ja kakkaa lapsensa kanssa samaan aikaan, niin ei minkään uran säilyttäminen näytä kovin realistiselta.

Varmasti hoitovapaan pitämisellä on seurauksensa uralle, mutta on kyllä aika utopistista kuvitella sen lopettavan koko uran seinään. Tunnen itse nimenomaan kemian/fysiikan alalta naisia, jotka on tohtoriksi asti opiskelleet ja tehneet uraa alalla ja saaneet monia lapsia siinä samalla. Ei lapset ja ura ole vaihtoehtoisia asioita.

 

Miten perheellisyys estää opiskelun, kun se ei työntekoakaan estä...?

Monen opiskelijan (myös lapsettomista suuren osan) on ihan pakko käydä töissä pärjätäkseen taloudellisesti - se on tässä se juttu joka monen kohdalla kusee, opintososiaalisista etuuksista kun ei monille jää asumismenojen jälkeen yhteensäkään enää yhtään mitään käteen. Pelkkä opiskelu nyt vielä onnistuisikin ihan hyvin lasten kanssa. Työnteko ja opiskelukin alasta riippuen saattaa olla yhteensovitettavissa, vaikka onkin raskasta jos tunteja tekee yhtään enemmän. Opiskelu + työnteko + lapset alkaa olla paletti, jossa väkisin joku osa-alueista kärsii ja pahasti, ellei sitten vanhempi ole supertehokas, omaa erittäin joustavia opiskelualaa, työpaikkaa sekä lapsia ja pärjää loistokkaasti jollain 3 tunnin yöunilla.

Oma äitini on opiskellut työn ohessa (muuhun ei meidän taloudellisessa tilanteessa olisi ollut varaakaan) melkein koko lapsuuteni ajan (useita tutkintoja). Ihan ensimmäiset vuodet hän tosin oli kotona. Musta se ei ollut hyvä ratkaisu meidän lasten kannalta ja siksi päätinkin, että itse en missään tapauksessa lapsia hanki ennenkuin olen valmistunut.

 

[QUOTE="vieras";23451030]Kyllä mun tutuilla noissa myöhemmällä iällä solmituissa suhteissa on ollut ihan erilainen ote kuin niissä mitä oli nuorempana.

Toisekseen, jos miettii että 20-vuotiaana olis jo ollut niin pitkään yhdessä jonkun kanssa että voisi lastentekoa suunnitella, niin ihan teini-iässähän se suhde olisi väkisin alkanut. Ihan varmasti ihminen muuttuu enemmän vaikka ikävuosina 15-30 kuin sen jälkeen. Tossa liki kolmekymppisenä alkaa persoona ja maailmankatsomus olla kehityspsykologisestikin jo aika pitkälle muotoutunut sellaiseksi mitä se on loppuiän, toisin kuin vielä parikymppisenä tai alle. Kovin keskenkasvuisena solmitussa suhteessa on aika tuuripeliä, kehittyykö kumppaneiden persoonat samaan vai eri suuntaan. Vaikka kyse olis miten pariutumaan tehdyistä ihmisistä, niin omassa tuttavapiirissä juuri maailmankatsomukset ja muut ovat muovautuneet ihan normaalin kasvamisen vuoksi niin erilaisiksi, että lopulta parin ei ole ollut enää mitään järkeä pysyä yhdessä. Erot eivät siis ole johtuneet mistään halusta liidellä kukasta kukkaan, vaan siitä että ihmiset ovat löytäneet itsensä parisuhteesta ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole enää yhtään mitään yhteistä.

Myöhemmin solmituissa liitoissa se omakin persoona on ollut valmiimpi ja on sikäli ollut helpompi löytää ihminen, joka oikeasti sopii itselle ja jonka kanssa esim. arvomaailma ja vaikkapa näkemyksen lastenkasvatuksesta kohtaavat ja luultavasti tulevat kohtaamaan vielä kymmenen vuoden kuluttuakin. Toki ihmiset muuttuvat koko ikänsä, mutta eivät niin paljoa tai todennäköisesti niin rajusti kuin nuoruudessa.[/QUOTE]

Kun tietäisi mistä ikäluokasta puhut olisi helpompi ottaa kantaa. Jos miettii tätä parjattua 20-25v ikähaarukkaa mitä moni on tässä keskustelussa kritisoinut, on siinäkin 5 vuotta heittoa mikä on pitkä aika kolmekymppisellekin, saati nuoremmalle. Jos 16-vuotiaina ollaan menty yksiin, ollaan todettu että tykätään toisesta niin paljon että halutaan pysyä yhdessä ja kasvetaan samaan suuntaan yhteisin tavoittein, ei 25-vuotiaana saatu lapsi kenties ole mikään ihan harkitsemattomin hankinta.

Ihmiset todella on erilaisia toiset eivät koskaan löydä ihmistä jonka kanssa sitoutua edes teoriassa loppuelämäksi, toiset taas löytävät "sen oikean" jo teini-iässä. Ei se kenenkään suhteesta huonompaa tee ja monet ovat hyviä vanhempia yhdessä vielä eron jälkeenkin jos suhde syystä tai toisesta on kariutunut, mitä tapahtuu niin nuorempana kuin vanhempana yhteen menneillä.

 

[QUOTE="opiskelija";23451141]On kyllä aika ongelmallista ajattelua tasa-arvon kannalta, että ura on menetetty lasten takia kahdessa vuodessa. En mä nyt ymmärrä miksi äitinä pitäisi lopettaa kokonaan alansa seuraaminen ja linnoittautua kokonaan kotiin. Jos haluaa toteuttaa sellaista äitiyttä, jossa nukkuu, syö ja kakkaa lapsensa kanssa samaan aikaan, niin ei minkään uran säilyttäminen näytä kovin realistiselta.

Varmasti hoitovapaan pitämisellä on seurauksensa uralle, mutta on kyllä aika utopistista kuvitella sen lopettavan koko uran seinään. Tunnen itse nimenomaan kemian/fysiikan alalta naisia, jotka on tohtoriksi asti opiskelleet ja tehneet uraa alalla ja saaneet monia lapsia siinä samalla. Ei lapset ja ura ole vaihtoehtoisia asioita.[/QUOTE]

Tunnen minäkin muutaman, ja osittain heidän kokemuksien takia olen itse päätynyt "tekemään" lapset nuorena Ei se ura välttämättä kesken lopu yhden hoitovapaan takia. Mutta voi se olla hankalaa palata työelämään useiden vuosien katkosten jälkeen.

Ehkä mulla on myös ajatuksena, että sitten kun siirryn kunnolla työelämään niin en tahtoisi ihan heti jäädä siitä pois.

 

Entä jos tekee lapsia sinkkuna? Siis tarkoituksellisesti. Kun moni ketjussa on puhunut parisuhteen kestävyydestä.