Mikä IHME mua vaivaa? Parisuhdetilitys. :(

Ollaan siis oltu yhdessä reilu 3 vuotta, asutaan yhdessä ja meillä on hieman alle vuoden ikäinen vauva. Mies on paljon töissä ja tänä aikana ikävöin ja kaipaan miestäni paljon, odotan että tulisi pian kotiin jne. MUTTA kun mies astuu ovesta sisään, alkaa vituttamaan. Äksyilen, näytän hapanta naamaa ja toivon että lähtisi johonkin vaikka kavereidensa kanssa. Käyttäydyn todella rumasti ja törkeästi miestäni kohtaan. Saatan vittuilla avoimesti, haukkua päin naamaa tai pitää mykkäkoulua.

En tajua mikä mua vaivaa. Olen hoitovapaalla ja olen ehkä "kateellinen" mieheni työstä ja sosiaalisesta elämästä. Mielialani vaihtelevat rajusti. Hetkessä rakastan miestäni hurjasti ja suunnittelen yhteistä tulevaisuutta ja minuutin kuluttua mieheni ärsyttää minut henkihieveriin pelkällä olemassaolollaan ja mietin mistä vuokraan muuttoauton.

Itken paljon ja käytän sitä vallan välineenä. Kieriskelen itsesäälissä ja syyllistän miestäni tämän omasta ajasta. Nautin kotonaolosta tyttömme kanssa, mutta välillä ajattelen, että tässäkö tämä oli? Mitä tarjottavaa elämällä on enää minulle
?

Söin mielialalääkkeitä vajaan puolen vuoden ajan ja nyt olen lopettanut ne vähin äänin, kuin salaa. Tuntuu, että en ansaitse miestäni. Huomenna tuntuu, että mieheni ei ansaitse minua. Olenko sekoamassa? Pitäisikö erota? Karata?

Anteeksi, sekava selostus.

 

Olisko masennus mitään tässä kohdin?

 

ala suunnitella töihin paluuta?

 

valinta taitaa olla sinun.tuskimpa miehesikään jaksaa sinua kauan katsella jos olet v***mainen kokoajan hänelle.. lapsi on ollut ainakin toivottavasti yhteinen päätös joten turha sinun on miehelle siitä kiukutella ja töihinhän pääset varmaan heti jos lapsi on jo yli 9kk. lopeta turha ja tyhmä kiukuttelu tai huomaat että ukkosi on tilannut jo muuttoauton itselleen...

 

Mene töihin, vaikka vain osa-aikaisesti, saat aikuiskontakteja ja omaa tekemistä. Se tekee hyvää =)
Ja miksi olet lopettanut ne lääkkeet, jos niistä kerran apua on?
Voisitko skarpata ja oikein opetella pois tuosta riidanhaasto meiningistä??

 

Täällä on yksi samanlainen äiti. Meillä reilun vuoden ikäinen tyttö ja toinen tulossa. Silloin kun toi mies on jossain haluan hänet vaan kotiin ja sitten kun hän on kotona hän tekee kaiken väärin ja vituttaa todella usein että hän on kotona.

 

entäpä jos jatkaisit sen mielialalääkkeen käyttöä, vai lopetitko ne ihan lääkärin määräyksestä?
Suurin ongelma taitaa olla sinussa kuitenkin, siis ailahtelevaisuutesi takia?

 

Kuulostaa siltä että olet jämähtänyt kotiin etkä saa tarpeeksi muita virikkeitä.

Kaikkeen kyllästyy jos sitä tekee 24/7 ja virikkeetön mieli on altis löytämään ongelmia sieltäkin missä niitä ei ole.

 

No kerro mullekin kun saat tietää... Itselläni ihan samanlaista!

 

Aloita lääkitys uudestaan. Ja hae ihmeessä töitä, eikö olisi miehen vuoro jäädä lasta hoitamaan.

 

Ehdottomasti kannattaa purkaa tuntojaan vaikka neuvolassa tai sitten ihan psykologilla. Mitä kautta sait lääkkeitä? Ehkäpä lääkitystä kuitenkin kannattaisi vielä jatkaa. Ja jos kotona on tympeää ja yksinäistä niin laita toki lapset hoitoon ja lähde töihin/opiskelemaan. Se kyllä piristää.

Olet uupunut tuohon kotiäitielämään ja niin on kuule moni muukin. Kaikki eivät päästä tilannetta noin pahaksi, mutta ei se sinullakaan menetetty peli vielä ole. Kerro miehelle sama mitä kerroit meille ja hanki apua ja sitä virikettä elämään. Eiköhän se ala siitä sutviintumaan.

 

Yksi syy mielialojen heilahteluihin voi myös olla jos käytät hormonaalista ehkäisyä.
Minun maailmani kirkastui täysin kun lopetin pillerit, meni ehkä kaksi viikkoa ja olo oli ihan toinen.

 

En käytä hormonaalista ehkäisyä enää. Sain mielialalääkkeet yksityiseltä lääkäriltä huhtikuussa kun mies pakotti mut lääkäriin. Jotkut päivät tuntuvat ihan ookoolta, on kivaa ja mukavaa ja ajatus töihinpaluusta lähinnä oksettaa. Mutta toisina päivinä en edes poistu asunnosta tai jos poistun, niin joudun pidättelemään itkua.

Olen jopa miettinyt, että tekeekö mieheni minut onnettomaksi. Pitäisikö minun etsiä uusi mies. Sitten alan miettimään, että "ei se vaihtamalla parane" ja että ongelma on minussa, ei miehessäni.
Tyttäreni kuitenkin on parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut ja lapsi syntyi ihan harkitusti ja suunnitellusti. En ole ajatellut, että voisin vielä viedä tyttöä hoitoonkaan.

Elämä tuntuu kovin usein umpikujalta.

 

Oletko kokeillut tyydyttää miestäsi suurella hieromasauvalla anaaliaukkoon? Meillä ainakin tunteet selkenivät ja nyt mieskin ymmärtää minun mielialanvaihteluita.

 

mun mielestä työhön paluu siirtäisi vain todellista ongelmaa: mielenterveyttäsi. Ota asia puheeksi neuvolassa jotta saisit ajan esimerkiksi perheterapeutille. Tai etsi terapeutti muuta kautta. Hänen kanssaan voit puhua suhteestasi, sen ongelmista, käydä läpi lapsuuden ja teiniyden möröt. Masennuslääkkeet yksin eivät korjaa mieltä. Hanki itsellesi terapia apua!

 

Koska olet ollut viimeeksi viettänyt ns. omaa aikaa?

 

[QUOTE="...";24548807]Koska olet ollut viimeeksi viettänyt ns. omaa aikaa?[/QUOTE]

En edes muista.

 

Kuulostaa niin tutulta tuo ap:n kirjoitus.
Itselläni reilu 1 v poika.
En tiedä mikä avuksi. Tietenkin hermot menee myös tohon uhmaamista opettelevaan 1 vuotiaaseenkin.
Täytyis vaan saada ittensä joka päivä liikkeelle johonkin, mut aina ei vaan jaksa.

 

ihan oikeasti ahdistun kohta. Toistuva alakuloisuus ja itkuisuus on merkki mahdollisesta masennuksesta. Hakekaa apua!

 

[QUOTE="hmm";24549142]ihan oikeasti ahdistun kohta. Toistuva alakuloisuus ja itkuisuus on merkki mahdollisesta masennuksesta. Hakekaa apua![/QUOTE]

Ahdistu vaan, sittenhän meitä on tässä kaksi. Lääkäri laittoi diagnoosiksi ahdistuneisuushäiriö ja lätkäisi pari reseptiä kouraan. Mun mielestä lääkityksestä ei ole ollut juurikaan apua, siksi lopetin.

 

ei pelkkä lääkitys autakaan, tarvitset ihan oikeasti keskustelu apua. Miksi et hanki sitä? lapsenne kärsivät pahoinvoivista äideistä. Ja tosi ikävää että haluat mun ahdistuvan..

 

Onko väsymystä? Mahavaivoja? Syötkö rautaa? B- vitamiinia? Kalaöljyä ravintoon heti.

 

Mä huomaan itsessäni samaa nyt kun ollaan miehen kanssa kaukosuhteessa. Koko ajan on hirveä ikävä, mutta sitten kun nähdään tai vaan jutellaan netissä niin mies alkaakin ärsyttämään. Luulen, että puran vaan sitä ikävääni mieheen. Minulla ainakin vaikuttaa myös se kun itsellä on nyt sellainen elämäntilanne, että ei ole juuri ystäviä tai harrastuksia niin huomaan, että olen kateellinen siitä kun mies mee kavereidensa kanssa. Mulla auttaa ihan vaan se, että tiedostan mistä tämä johtuu ja pyrin tietoisesti välttämään sitä.

 

[QUOTE="hmm";24548747]mun mielestä työhön paluu siirtäisi vain todellista ongelmaa: mielenterveyttäsi. Ota asia puheeksi neuvolassa jotta saisit ajan esimerkiksi perheterapeutille. Tai etsi terapeutti muuta kautta. Hänen kanssaan voit puhua suhteestasi, sen ongelmista, käydä läpi lapsuuden ja teiniyden möröt. Masennuslääkkeet yksin eivät korjaa mieltä. Hanki itsellesi terapia apua![/QUOTE]
Ei kai työhön paluu yksistään mikään ihmelääke olekaan, mutta suuri osa tuosta ahdistuksesta johtuu hyvin luultavasti eristäytyneisyydestä ja "aikuisten asioiden" puutteesta. Työelämään palaaminen piristää. Samalla olisi kuitenkin hyvä käydä siellä terapiassa selvittämässä asioita.

Tässä kävi kyllä nyt myös ilmi se, että ap:lla ei ilmeisesti ole vapaa-aikaakaan. En kyllä yhtään ihmettele että miehen naama vituttaa jos on itse sidottuna lapsiin ja kodin hoitamiseen 24/7 ilman mitään taukoja.

 

Mulla oli samaa miehen kanssa kun oltiin kaukosuhteessa. Johtui ikävästä ja turhautumisesta ja liian isoista odotuksista. Miehessä ei ollut vikaa ja olen todella onnellinen että jaksettiin.