Minä ole tässä noin puoli vuotta sitten luovuttanut ystävästäni, jonka kanssa olen ollut välillä hyvinkin tiiviisti tekemisissä noin 15 vuoden ajan.
Hän ei mitään yksittäistapausta tehnyt tai sanonut, mikä rikkoi ystävyyden.
Ystävyyden rikkoi hänen jatkuvasti pahentunut negatiivisuutensa. KAIKKi oli huonosti, koti, poika, kaikki miehet (hän yksinhuoltaja), isä, äiti, sisko ja varsinkin siskonmies sekä heidän lapsensa, työpaikkansa ja kotinsa. Sitten töissä oli kanssa kaikki huonosti, työkaverit, työolot, asiakkaat, työtehtävät, työajat..... Ja kaikki naapurit oli hirveitä, telkkarista tuli kauheita ohjelmia, kanssa tielläliikkujat oli hirviöitä ja tätä rataa loputtomiin.....
Huh, eihän sitä jaksanut kuunnella. Yritin kyllä aina väliin sanoa, että kun tässä elämässä on oikeasti niitä hyviäkin asioita, ja oikeasti hänen poikansa oli mukava (n. 10-vuotias), koti oli oikein kiva, koulutus hänellä ok ja työpaikka sen mukainen, jne.
Mutta kun kaikki vaan oli kauhean kauheaa.
Ja se yksikin pariskunta, joka on taas hedelmöityshoitojaksolla, mitähän siitäkin tulee (pariskunta ei edelleenkään ole raskaana

) ei ne kuitenkaan osaa vanhempina olla, kun niin paljon on kaikkea harrastusta...
Ymmärrätteköhän jo mitä tarkoitan. Itselläni on ollut keskivaikea masennus, enkä todellakaan ole jaksanut kuunnella tuota vuodatusta, kun on ollut itsellänikin vaikea vakuuttaa itseäni, että asiani ovat ihan oikeasti ihan hyvin. Parantumisen tiellä ollaan, ja nyt on jo kovasti taas valoa elämässä
Ps. tuo "eroprosessi" oli vaikea