I
Ihan onneton yksilö
Vieras
Oon ollut eron jälkeen kuus vuotta sinkkuäitinä. Takana kaks parisuhdetta.. eka oli teinirakkaus, joka päättyi siihen että ex petti törkeästi ja lähti toisen matkaan. Toka parisuhde oli kamala, jouduin narsistin pauloihin ja sinnittelin siinä helvetissä melkein viisi vuotta. Senpä jälkeen oonkin ollut itsekseni ja selvitellyt omaa päätäni.
Oon käynyt asioita läpi itseni kanssa, ja uskoakseni löytänyt syyt miksi ajauduin erityisen huonoon parisuhteeseen. Ekan exänkin kanssa välit ovat nyt hyvät, ei kaunaa eikä mitään, kaikki on anteeksi annettu.
Mulla on ollut vuosia aikaa miettiä sitä, millaisen parisuhteen mä haluan. Ja millaisen miehen mä oon valmis elämääni ottamaan. Siis kiltin ja rauhallisen, perhekeskeisen miehen, jonka arvot ovat luonnossa, lapsissa, terveissä elämäntavoissa jne. Nytpä mä oon kaikkien odotusten vastaisesti sellaisen tavannut. Miehessä ei ole mitään vikaa. Luonne on aivan ihana, kaikkea sitä mitä olen toivonutkin. Ja ulkonäkökin on enemmän kuin kohdallaan. Kaikki täsmää.
Ja mieskin on ihastunut muhun. Vaikka mun itsetunto onkin hiukan alakantissa. Ollut aina.
Ja sitten se ongelma
Mä en tunne sitä ihanaa miestä kohtaan mitään. Tai no joo, tunnen. Tykkään. Mutta en ole ihastunut, ei yhtään perhosia vatsassa, ei mitään.
Mä olen ihastunut toiseen. Ollut jo kesästä saakka. Mieheen, jota en voi koskaan saada ja joka sitäpaitsi on varattu
Mä en oo mikään avioliton rikkoja, en ole koskaan ollutkaan, joten kärsin itse omissa nahoissani nää tunteet. Tapaamme silloin tällöin töissä, niin taas tänäänkin. Mutta joka kerran kun tapaamme, meidän välillä on jotain. Niin oli tänäänkin. Ja vaikka mä kuinka yritän pyristellä irti, se mies on mulle kuin huumetta. En pääse irti. Hakeudun aina samaan seuraan. Ja vaikka aina vannon etten mene flirttiin mukaan, teen sen silti
Niin taas tänäänkin.
Melkein itku pääsi tänään töissä taas. Miksi hemmetissä mä ajan itteni taas tähän jamaan? Haikailen ihmisen perään, jota en voi ikinä saada, joka ei realistisesti voi olla osa mun elämää. Ja sitten kun mun elämään tulee se mies josta oon haaveillut, niin mä en tunne mitään?! Voitteko uskoa, miten turhauttavaa tää on, ja miten paljon mä itteeni inhoan tän takia?
Mikä mua vaivaa?!!!!!! Miksi, oi miksi mä oon tämmönen??
Lyökää lyötyä, saakaa mut järkiini. Pliis.
Oon käynyt asioita läpi itseni kanssa, ja uskoakseni löytänyt syyt miksi ajauduin erityisen huonoon parisuhteeseen. Ekan exänkin kanssa välit ovat nyt hyvät, ei kaunaa eikä mitään, kaikki on anteeksi annettu.
Mulla on ollut vuosia aikaa miettiä sitä, millaisen parisuhteen mä haluan. Ja millaisen miehen mä oon valmis elämääni ottamaan. Siis kiltin ja rauhallisen, perhekeskeisen miehen, jonka arvot ovat luonnossa, lapsissa, terveissä elämäntavoissa jne. Nytpä mä oon kaikkien odotusten vastaisesti sellaisen tavannut. Miehessä ei ole mitään vikaa. Luonne on aivan ihana, kaikkea sitä mitä olen toivonutkin. Ja ulkonäkökin on enemmän kuin kohdallaan. Kaikki täsmää.
Ja mieskin on ihastunut muhun. Vaikka mun itsetunto onkin hiukan alakantissa. Ollut aina.
Ja sitten se ongelma
Mä en tunne sitä ihanaa miestä kohtaan mitään. Tai no joo, tunnen. Tykkään. Mutta en ole ihastunut, ei yhtään perhosia vatsassa, ei mitään.
Mä olen ihastunut toiseen. Ollut jo kesästä saakka. Mieheen, jota en voi koskaan saada ja joka sitäpaitsi on varattu
Melkein itku pääsi tänään töissä taas. Miksi hemmetissä mä ajan itteni taas tähän jamaan? Haikailen ihmisen perään, jota en voi ikinä saada, joka ei realistisesti voi olla osa mun elämää. Ja sitten kun mun elämään tulee se mies josta oon haaveillut, niin mä en tunne mitään?! Voitteko uskoa, miten turhauttavaa tää on, ja miten paljon mä itteeni inhoan tän takia?
Mikä mua vaivaa?!!!!!! Miksi, oi miksi mä oon tämmönen??
Lyökää lyötyä, saakaa mut järkiini. Pliis.