Mikä ihme mua vaivaa..?

[Erakko]

Mulla ei ole yhtään hyvää ystävää. Nuoruuden bestiksistäkin on tullut hyvänpäivän tuttuja. Ja ongelma on se ettei mua yhtään haittaa. Työssä olen suht suosittua seuraa, mutta yritän pitää välit asiallisen etäisenä. Olen saanut jopa luottamustehtävän koska tulen kaikkien kanssa toimeen. Tykkään kyllä töissä jutella mukavia, mutta kun joku työkaveri lähestyy työelämän ulkopuolella, ahdistun. Enkä tiedä miksi. Viihdyn oikein hyvin yksikseni ja perheen kanssa, enkä kaipaa vapaa-ajalla sosiaalista elämää. Koen sosiaaliset suhteet kuormittavina, enkä saa niistä mitään positiivista.

Olenko erakoitunut vai mikä ihme mua vaivaa? Onko kohtalotovereita?

 

["Aapee"]

Lisään vielä etten ole masentunut, vaan nautin elämästä, työstä ja harrastuksistani.

 

["vieras"]

Sua vaivaa se, että sulle on uskoteltu että kaikkien ihmisten pitäisi olla ekstrovertteja ja sosiaalisia. Ei kuule tarvitse. Mä olen samanlainen kuin sinä, olen introvertti enkä tarvitse toisten ihmisten seuraa.
Mulle riittää oman perheen seura ja niitten parin ystävän jotka mulla on. Enkä tapaa niitä yhtäviänikään kovin usein.

Pystyn kyllä feikkaamaan sosiaalista jos on pakko, mutta en pystyisi tekemään sitä joka päivä enkä noin paljon kuin sinä.

 

["Aapee"]

Kiitos vastauksesta. Nyt kun tarkemmin mietin, joudun usein juurikin ponnistelemaan työssäni noiden sosiaalisten tilanteiden vuoksi. Usein olenkin työpäivän jälkeen ihan loppu.

Ja olen kyllä introvertti, mutta liittyykö siihen tämä erakoituminen?

 

["vieras"]

Et sinä minusta mitenkään erakoitunut ole

 

["Aapee"]

[QUOTE="vieras";28942917]Et sinä minusta mitenkään erakoitunut ole[/QUOTE]

no ainakin vapaa-aikaerakko.

Aina toitotetaan miten ihminen tarvitsee hyviä ystäviä, minä taas ahdistun ystävistä. Ja se taas ahdistaa..

Ehkä tosiaan yritän sovittaa itseäni johonkin yleiseen muottiin, millainen normaalin ihmisen tulisi olla.

 

["vieras"]

[QUOTE="Aapee";28942941] no ainakin vapaa-aikaerakko.

Aina toitotetaan miten ihminen tarvitsee hyviä ystäviä, minä taas ahdistun ystävistä. Ja se taas ahdistaa..

Ehkä tosiaan yritän sovittaa itseäni johonkin yleiseen muottiin, millainen normaalin ihmisen tulisi olla.[/QUOTE]

Voi olla, että minä olen liian samankaltainen kanssasi, etten näe tässä mitään ongelmaa Minäkään en jaksa sosiaalisia suhteita kovin paljon, en minä nyt sanoisi niistä ahdistuvani, enpä vaan viitsi olla kovin hyvä ystävä, olen siihen liian laiska tai välinpitämätön. Ajattelen sen niin, että hyvä etten ole kenenkään kiusana, kun en tuppaa ystäväksi, josta ei sitten olekaan mitään iloa... Oma työnikin on sellaista, että siinä ollaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa melkein koko ajan, se riittää minulle, työn ulkopuolella oma seura ja oma perhe riittää.

 

["vieras"]

tuo viestin nro 7 vieras vielä jatkaa, että erakoituneella käsitän ihmistä, joka ei poistu kotoaan, eikä pysty kommunikoimaan ihmisten kanssa, on syrjäytynyt, ehkä kyllä omasta tahdostaan, mutta silti sivussa maailmasta melko pitkälti. Sellaiselta et vaikuta ollenkaan.

 

["..."]

Se on kyllä totta etten missään nimessä halua syrjäytyä. Rakastan työtäni ja pidän jopa työkavereistakin. Tämä juttu sai nyt alkunsa kun työkaveri yrittää järjestää tapaamista viikonlopuksi. Ahdistaa ja jännittää, enkä haluaisi mennä. En tiedä..

 

["Aapee"]

[QUOTE="...";28942994]Se on kyllä totta etten missään nimessä halua syrjäytyä. Rakastan työtäni ja pidän jopa työkavereistakin. Tämä juttu sai nyt alkunsa kun työkaveri yrittää järjestää tapaamista viikonlopuksi. Ahdistaa ja jännittää, enkä haluaisi mennä. En tiedä..[/QUOTE]

Aapee siis kirjoitti tuon

Jatkan vielä että kuulostan todella lapselliselta ja siltä minusta tuntuukin..

 

[Joxu]

Mä oon samanlainen . Saatan, jopa ahdistua siitä, että yks hyvä ystäväni ehdottaa, että mennäänkö kahville. Sille se lähtiminen on helppoa, kun majailee edelleen porukoillaan ja ei tarvitte huolehtia ittensä lisäksi mistään muusta. ä joudun huolehtimaan siitä, että mieheni suostuu jäämään tyttären kanssa ja aina suostuu, mutta miehellä saattaa olla omia menoja, sen lisäksi joudun miettimään, että mitkä kotityöt jätän seuraavaan päivään jne. Eli tuosta alan stressaamaan.
Toinen kaverini on semmonen, että pyytää aina baariin, sillon ahdistun ja hermostun. Oon nyt kahdesti jo sanonu, etten jaksa baariin lähtee. En vaan jaksa, eikä mua huvita. Viime baarireissussa oli ihan tarpeeks ja päätin, ettei ole mun paikkani, enkä menetä mitään.

 

["..."]

Mä oon samanlainen . Saatan, jopa ahdistua siitä, että yks hyvä ystäväni ehdottaa, että mennäänkö kahville. Sille se lähtiminen on helppoa, kun majailee edelleen porukoillaan ja ei tarvitte huolehtia ittensä lisäksi mistään muusta. ä joudun huolehtimaan siitä, että mieheni suostuu jäämään tyttären kanssa ja aina suostuu, mutta miehellä saattaa olla omia menoja, sen lisäksi joudun miettimään, että mitkä kotityöt jätän seuraavaan päivään jne. Eli tuosta alan stressaamaan.
Toinen kaverini on semmonen, että pyytää aina baariin, sillon ahdistun ja hermostun. Oon nyt kahdesti jo sanonu, etten jaksa baariin lähtee. En vaan jaksa, eikä mua huvita. Viime baarireissussa oli ihan tarpeeks ja päätin, ettei ole mun paikkani, enkä menetä mitään.

Sua sentään pyydetään ulos, joten et ole ihan toivoton tapaus. Ei mua montaa kertaa viitsitä pyytää kun huomataan että se on mulle pakkopullaa

Nuorena olin ihan erilainen. Lasten jälkeen tämä on pikkuhiljaa "pahentunut".

 

["vieras"]

mä ainakin tulen hulluksi ellen saa olla päivittäin yksin.
Nipin napin riittää tuo ajomatka töihin ja takaisin (puoli tuntia/suunta), mutta mieluusti olisin omassa seurassani pidempäänkin.

 

[purjosipuli]

Ilmoittaudun mukaan porukkaan \o/

 

["vieras"]

Voin täysin samaistua suhun. Olen vasta aikuisiällä tajunnut olevani introvertti mutta tässä ekstroverttien maailmassa sitä usein häpeää. Nyt olen ymmärtänyt etten voi sille mitään, tainno voisin yrittää enemmän.. Ystäviin en jaksa pitää yhteyttä ja se jää kokonaan. Eikä se vaivaa mua! Kamalaa.

 

["Vieras"]

Eihän siitä periaatteessa mitään haittaa ole, jos et odota esimerkiksi miehesi sitten viihdyttävän sinua. Eli todella viihdyt itseksesi.

Minullekin lähteminen on aina hankalaa, mutta lähden silti koska tulen aina hyvälle tuulelle, kun olen nähnyt ihmisiä. Siitäkin huolimatta, että ennen lähtöä en haluaisi lähteä.
Kovin käy muutenkin elinpiiri ja -ympäristö pieneksi ja suppeaksi, jos ei tapaa muita ja keskustele ihmisten kanssa.

 

["höps"]

[QUOTE="vieras";28942888]Sua vaivaa se, että sulle on uskoteltu että kaikkien ihmisten pitäisi olla ekstrovertteja ja sosiaalisia. Ei kuule tarvitse.[/QUOTE]

Ihana <3

Mä kans.

 

["akka"]

Mä tykkään olla omissa oloissani.

 

["Aapee"]

Ihmiset ihmettelee kun mulla ei ole ketään mammakavereita, en tunne naapureitani tai halua tutustua uusiin ihmisiin. Ulkoapäin näytän kuitenkin ihan "normaalilta" eli en kulje tukka silmillä tai selkä kyyryssä. En pelkää kohdata vieraita ihmisiä, mutta heti kun pitäisi tutustua johonkin syvemmin, alkaa ahdistaa.

Mutta kaipa se tosiaan on ok, jos ei itse muuta kaipaa?

 

["vieras"]

[QUOTE="Vieras";28943189]Eihän siitä periaatteessa mitään haittaa ole, jos et odota esimerkiksi miehesi sitten viihdyttävän sinua. Eli todella viihdyt itseksesi.

[/QUOTE]

Juuri näin. Minulla mies, jota iän myötä on alkanut sosiaalinen elämä rasittaa, eikä juurikaan viitsi lähteä kavereiden kanssa mihinkään. Yksin ei kuitenkaan halua olla. Minua on alkanut koko tyyppi ahdistaa, kun haluaisi selvästi minun olevan enemmän kotona. Ei siis toki kiellä menemästä, mutta aina valittaa, jos joutuu vaikka illan yksin viettämään.

 

[.....]

Itselläni on sama vika!

Minun lapsuuden bestis joka edelleenkin on paras ystäväni sai tuossa pari viikkoa sitten lapsen. Tietysti onnittelin häntä, mutta nyt jotenkin ahdistaa kun tiedän että minun on "pakko" käydä ihan face to face onnittelemassa ja ihastelemassa vauvaa (joka minua ei voisi vähempää kiinnostaa).
Tiedän että on ihan outoa miksi en halua/pysty sinne hänen kotiinsa mennä, kun kuitenkin pidän tästä henkilöstä todella paljon ja mieskin on ihan mukava. Mutta kuitenkin ahdistaa koko tilanne.

Muut varmaan menee innosta pomppien katsomaan parhaan ystävänsä vastasyntynyttä pikkunyyttiä, mutta minua ei vain kiinnostaisi, vaikka samalla tietysti vähän utelias olenkin. En muutenkaan ole koskaan harrastanut kahvitteluja tai ihmisten kotiin menemistä ilman sen kummempaa syytä. Mieluiten "mökötän" vain kotona, viihdyn kotona ja yksin. Välillä tekisi mieli häätää mieskin omille kavereilleen kun on turhan paljon jaloissa pyörimässä

 

[Syrjäytynyt]

Mäkin olen kai ollut aina tuollainen. Mun seuraani ei ole kukaan koettanut "tunkea" kaveriksi, ja ennen se ei ole haitannutkaan.
Mutta tässä kun keski-ikäisenä, väsyneenä ja masentuneena tekee tilinpäätöstä, niin alkaahan se surettaa.
Mulla ei ole miestä, sisarusten kanssa en ole samalla aaltopituudella, vanhemmat ovat kuolleet, mulla ei ole työyhteisöä tai mitään.
Nämä keskustelupalstat ovat ainoa missä jutella ihmisten kanssa, mutta aika vaarallisia nämäkin, niin helposti sataa paskaa niskaan.
Ja kaikilla muilla tuntuu olevan laumoittain hyvänpäiväntuttuja ja suurimmalla osalla jokunen hyvä ystäväkin, ja heitä revitään ja houkutellaan sinne sun tänne.
Ja mä en ole onnistunut koskaan jättämään sellaista jälkeä kehenkään, että mun seuraani kukaan olisi kaivannut.
No, ei tosiaan enää ole voimiakaan sosiaaliseen elämään, mutta alkaahan tässä miettiä että tämmönen elämä se sitten oli.

 

["Aapee"]

Jotenkin myös pelottaa ajatus että sitten vanhana koenkin itseni yksinäiseksi Että haluaisinkin ystäviä jossain vaiheessa, mutta en saa koska olen niin monta ihmistä torjunut.

Mulla periaatteessa sama tilanne kuin "syrjäytyneellä", mutta olen tilanteessa osittain omasta tahdosta. Ainoa kenen kanssa haluan olla tekemisissä, on äitini ja isoäitini, mutta harvoin kuitenkaan tapaamme. Ainoa siskoni on kuollut ja isääni en ole yhteydessä. Onneksi mulla on tuo ihana mies ja lapset, mutta kaikkeahan voi tapahtua. Eikä nuo lapsetkaan ikuisesti täällä asu..

Mutta lohduttavaa kuulla että on muitakin samanlaisia

 

["Aapee"]

Itselläni on sama vika!

Minun lapsuuden bestis joka edelleenkin on paras ystäväni sai tuossa pari viikkoa sitten lapsen. Tietysti onnittelin häntä, mutta nyt jotenkin ahdistaa kun tiedän että minun on "pakko" käydä ihan face to face onnittelemassa ja ihastelemassa vauvaa (joka minua ei voisi vähempää kiinnostaa).
Tiedän että on ihan outoa miksi en halua/pysty sinne hänen kotiinsa mennä, kun kuitenkin pidän tästä henkilöstä todella paljon ja mieskin on ihan mukava. Mutta kuitenkin ahdistaa koko tilanne.

Muut varmaan menee innosta pomppien katsomaan parhaan ystävänsä vastasyntynyttä pikkunyyttiä, mutta minua ei vain kiinnostaisi, vaikka samalla tietysti vähän utelias olenkin. En muutenkaan ole koskaan harrastanut kahvitteluja tai ihmisten kotiin menemistä ilman sen kummempaa syytä. Mieluiten "mökötän" vain kotona, viihdyn kotona ja yksin. Välillä tekisi mieli häätää mieskin omille kavereilleen kun on turhan paljon jaloissa pyörimässä

Niin tuttua

 

["anki"]

Olen vähän samanlainen kuin sinä ap. Mulla on kyllä joitain ystäviä ja laaja suku, joiden kanssa tulee oltua harvakseltaan tekemisissä. Äitiyslomalla ja nyt myöhemmin hoitovapaalla minulla ei ole ollut lainkaan ns. "mammakavereita" ja olen kai jokseenkin outolintu, kun se ei edes itseäni haittaa. Viihdyn yksikseni ja lapsia kuskaan kerhoihin yms, mutta mitään äitikavereita en ole jaksanut alkaa etsimään. Tuntuu välillä, että tässä omassa arjessa ja elämässä on "niin paljon työtä ja säpinää", että nämä "ylimääräiset" ystävyyssuhteet tähän päälle tekis hulluksi Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän oma aika/yksinolo kiinnostaa. Semmosta.