Mietitkö sinä koskaan sitä aikaa, kun .,....

[ajatuksia vain]

vanhempiasi ei enää ole? Tai oletko jo nyt, kun vanhempasi vielä elävät, käynyt luopumisprosessia mielessäsi lävitse?

Minä en vain ole tuollaista prosessia vienyt vielä lävitse. Vaikka vanhemmat ovat vielä ihan hyväkuntoisia eivätkä vielä liian vanhoja (ovat alle 70v) niin ei sitä koskaan elämästä tiedä, yks'kaks voi tulla tilanne että jompikumpi heistä on poissa.

Toisaalta vanhemmissani on piirteitä mitkä ärsyttävät suunnattomasti ja ei heidän kanssaan ole koskaan kovin syvällisiä pystynyt keskustelemaan, niin siitä huolimatta on heissä paljonkin hyviäkin puolia ja siksi onkin niin tavattoman vaikeaa aloittaa ns. luopumisprosessia mielessään.

Ja kun tiedän kuitenkin, että kaikki jotka tänne syntyvät, täältä myös aikanaan lähtevät. Pitäisi osata se luopumisprosessi jo nyt käydä mielessä lävitse, se varmasti olisi helpompaa, sitten kun jompikumpi heistä ekana lähtee. Ei ottaisi ehkä niin koville ja lujille. Kun aina vain ajattelee, että vielähän he tässä monia vuosia ovat ja elävät. Ja kun ei kuitenkaan tiedä miten kauan?

 

["hoplaa"]

En ole tainnut. Luulen ettei ole kovinkaan välttämätöntä etukäteen murehtia. Sitä on kuitenkin lapsesta lähtien tiennyt, että todennäköisesti vanhemmat kuolevat ennen minua. Jonain päivänä kun tuo tilanne tulee eteen, niin silloin otetaan se vastaan.

 

[Jonkinverran mietin]

Varsinkin nyt, kun äidilläni on todettu vakava siraus, joka lyhentänee odotettavissa olevaa elinikää. Olen kyllä itse jo yli 40 ja oma perhe on, joten eiköhän se minun elämäni jatku aika lailla samaan malliin kuin nytkin, vaikka vanhemmat aikanaan kuolevat.

 

["vieras"]

En ole käynyt...En pysty.
Olen tosi naiivi näissä jutuissa :ashamed:

Voihan se olal niinkin, että minä lähden täältä ennen kumpaakaan vanhempaani.

Molemmat, sekä äiti, että isä ovat minulle TODELLA läheisiä ja näemme lähes päivittäin. Ajatus, että heistä joutuu joskus luopumaan on sietämätön. Koitan suojella kai itseäni kun en mieti moista, sitten sen tapahtuessa tiedän, että romahdan niin, että selviänkö siitä...

 

["vieras"]

Varsinkin nyt, kun äidilläni on todettu vakava siraus, joka lyhentänee odotettavissa olevaa elinikää. Olen kyllä itse jo yli 40 ja oma perhe on, joten eiköhän se minun elämäni jatku aika lailla samaan malliin kuin nytkin, vaikka vanhemmat aikanaan kuolevat.

Itsellä samoja ajatuksia. Mun äidillä todettu myös vakava sairaus, mutta itse olen vasta 30v ja toivoisin vanhempieni elävän vielä pitkään ja näkevän lasteni kasvavan. Lapset vasta 2v ja 1kk.

 

[leijona76]

Olen mää sitäkin aatellu. Hirveän iäkkäitä eivät vielä ole 65v ja 75v mutta molempien kropat jo siinä kuosissa että totuus on jotta koska vain voi aika loppua. Isällä huono sydän+uinuva syöpä, äidillä sydänongelmia+paljon muuta. Mulla on jo perhe joten sen suhteen pärjään jos menetän toisen tai molemmat. Enkä mä sitä silleen murehdi tai märehdi. Mutta tiedostan että tilanne on mikä on ja etenkin isän syövän kanssa olen jo menetystäkin ajatellut.

 

["vieras"]

nyt viimeaikoina olen alkanut ajatella, kun kavereilta lähipiiristä on kuollu useammalta vanhemmat tässä syksyn aikana....reilusti alle 70v ovat ja perusterveitä, mut eihän sitä koskaan tiiä...
Ei olla mitenkään kamalan läheisiä, mut silti ahdistava ajatus, ettei heitä oliskaan

 

[Eedla]

Mun vanhemmat on jo kuolleet, toinen 20v ja toinen 8v sitte. Kyllä siitä selviää kun ei jää suruun makaamaan.

 

[Lillianna]

Mun isä kuoli 12 vuotta sitten syöpään. Aika on ainoa lääke, jolla surusta pääsee yli. Mulla ainakaan muu ei auttanu. Oon 35v