"Wenla"
Onko siis perheelle esittely joku tilanne, jonka jälkeen "ei voi" enää perääntyä? Mä olen sellainen, joka ihastuu ja hullaantuu hyvin nopeasti. Rakastun päätä pahkaa. Onneksi tiedostan piirteen itsessäni ja siksi ymmärrän olla tekemättä mitään kovin peruuttamatonta alkukuukausina.
Olemme tapailleet miehen kanssa neljä kuukautta. Mies on kyllä ihan potentiaalista aviomiesmatskua. Alkuhuumassa mä ummistan silmäni ihan kaikelle ja näen vain vaaleanpunaisia pilvenreunoja joka puolella. Nyt olen alkanut hiljalleen järkiintyä ja katsoa tilannetta kokonaisuutena. Olen todennut, että meillä on aika paljon mutkia matkassa. Asumme 80km päässä toisistamme. Toisella on lapsi jo koulussa ja toisella viikko viikko systeemillä lapsi. Me kumpikin haaveilemme vielä perheestä ja mies on jo 41 vuotias, joten ei tässä nyt enää vuositolkulla odoteta. Kummankin on luovuttava jostakin isosta palasesta. Onko alkuhuuman jälkeen toinen todella valmis siihen? Nyt nähdään vain viikonloppuisin ja tehdään pieniä reissuja. Tottakai silloin on aina hauskaa. Toisen arjessa emme ole olleet mukana. On ihan eri asia nähdä toista, kun toinen tulee lauantaina laittautuneena paikalle ja koko päivä ja seuraava päivä tehdään jotakin kivaa.
Mä olen 27 vuotias, joten meillä on iso ikäerokin. Tässä vaiheessa tuo ikäero ei ole tuntunut missään.
Alkuhuuman tunteet ovat laskeneet kyllä. Asioista ollaan paljon puhuttu ja olen sanonut miehelle kyllä, että tilanne voi alkuhuuman jälkeen muuttua.
Tänään juhlitaan uutta vuotta. Me olemme menossa miehen siskon mökille, jonne on tulossa miehen äiti ja pikkuvelikin vierailemaan illan aikana. Lisäksi paikalle on tulossa muutama hyvä lapsuudenystävä ja pari serkkua. Tänään kai siis on jonkinlainen "virallinen tyttöystävän esittelytilaisuus"..
Onko teistä siis suurikin vääryys miestä kohtaan, jos sitten kuitenkin tässä ajan kanssa päätän, että meistä ei tule mitään? Mä itse pidän läheisille esittelyä jotenkin todella suurena juttuna. Ehkä se ei muille niin iso ja merkittävä tilanne ole?
Olemme tapailleet miehen kanssa neljä kuukautta. Mies on kyllä ihan potentiaalista aviomiesmatskua. Alkuhuumassa mä ummistan silmäni ihan kaikelle ja näen vain vaaleanpunaisia pilvenreunoja joka puolella. Nyt olen alkanut hiljalleen järkiintyä ja katsoa tilannetta kokonaisuutena. Olen todennut, että meillä on aika paljon mutkia matkassa. Asumme 80km päässä toisistamme. Toisella on lapsi jo koulussa ja toisella viikko viikko systeemillä lapsi. Me kumpikin haaveilemme vielä perheestä ja mies on jo 41 vuotias, joten ei tässä nyt enää vuositolkulla odoteta. Kummankin on luovuttava jostakin isosta palasesta. Onko alkuhuuman jälkeen toinen todella valmis siihen? Nyt nähdään vain viikonloppuisin ja tehdään pieniä reissuja. Tottakai silloin on aina hauskaa. Toisen arjessa emme ole olleet mukana. On ihan eri asia nähdä toista, kun toinen tulee lauantaina laittautuneena paikalle ja koko päivä ja seuraava päivä tehdään jotakin kivaa.
Mä olen 27 vuotias, joten meillä on iso ikäerokin. Tässä vaiheessa tuo ikäero ei ole tuntunut missään.
Alkuhuuman tunteet ovat laskeneet kyllä. Asioista ollaan paljon puhuttu ja olen sanonut miehelle kyllä, että tilanne voi alkuhuuman jälkeen muuttua.
Tänään juhlitaan uutta vuotta. Me olemme menossa miehen siskon mökille, jonne on tulossa miehen äiti ja pikkuvelikin vierailemaan illan aikana. Lisäksi paikalle on tulossa muutama hyvä lapsuudenystävä ja pari serkkua. Tänään kai siis on jonkinlainen "virallinen tyttöystävän esittelytilaisuus"..
Onko teistä siis suurikin vääryys miestä kohtaan, jos sitten kuitenkin tässä ajan kanssa päätän, että meistä ei tule mitään? Mä itse pidän läheisille esittelyä jotenkin todella suurena juttuna. Ehkä se ei muille niin iso ja merkittävä tilanne ole?