Sovimme miehen kanssa tämän pikkukakkosen synnyttyä, että jään kotihoidontuelle ainakin siiheksi kun poika täyttää vuoden. Hänpä onkin muuttanut mielensä, eikä pidä minkään arvoisena minun "työtäni" kotona lasten kanssa. Jokainen äitihän tietää millaista työtä se on..
Miehen mielestä olen laiska ja olisi kuulema ihme jos minä lähtisin töihin! Asumme pienellä paikkakunnalla ja täällä avoimet työpaikat ovat harvinaista herkkua. Lasten takia en haluaisi kulkea pitkiä työmatkoja ja näin pidentää heidän hoitopäiviään. Tiedän, että vaikka töitä löytäisin, samalla tavalla kaikki kotihommat ja vastuu lapsista olisi minulla. Mieheni mielestä riittää kun hän huolehtii itsensä ja oman työnsä, eli hoitoonkuljetukset ja hakemiset, kodin siistinä pito ja tällaiset asiat olisivat siltikin minun tehtävänäni vaikka töihin menisinkin. Mieheni taitaa olla ihan täysläpeensä sovinisti!
Mielestäni menossa on elämän paras aika kun lapset ovat pieniä ja imevät itseensä kaikenlaist uutta tietoa ja oppia joka päivä. Haluaisin olla näkemässä kaiken uuden oppimisen, kuulla kuopukset puheen oppimisen, nähdä hänen oppivan kävelemään jne.. Olenko läpeensä paha kun haluaisin ennemmin olla kotona kuin töissä?
Rahasta meillä on tiukkaa ja olenkin saanut käsityksen että paksu lompakko on miehelleni tärkeämpi kuin lasten onni. Ennen kuopuksen syntymää oli töissä noin vuoden ja JOKA AAMU poika itki hoitoon mennessä. Ja usein minäkin töihin ajaessani tirautin muutaman kyyneleen mielipahasta. Mies ei asiaan ottanut kommenttia.
Voisin jauhaa tätä pahaa oloa ulos vaikka kuinka paljon, mutta siihen menisi liikaa aikaa. Kertokaa mielipiteitänne tilanteeseen, olkaa kilttejä! Olen ajatellut asumuseroakin (aluksi) että saisimme tilanteeseen jotakin tolkkua..
Miehen mielestä olen laiska ja olisi kuulema ihme jos minä lähtisin töihin! Asumme pienellä paikkakunnalla ja täällä avoimet työpaikat ovat harvinaista herkkua. Lasten takia en haluaisi kulkea pitkiä työmatkoja ja näin pidentää heidän hoitopäiviään. Tiedän, että vaikka töitä löytäisin, samalla tavalla kaikki kotihommat ja vastuu lapsista olisi minulla. Mieheni mielestä riittää kun hän huolehtii itsensä ja oman työnsä, eli hoitoonkuljetukset ja hakemiset, kodin siistinä pito ja tällaiset asiat olisivat siltikin minun tehtävänäni vaikka töihin menisinkin. Mieheni taitaa olla ihan täysläpeensä sovinisti!
Mielestäni menossa on elämän paras aika kun lapset ovat pieniä ja imevät itseensä kaikenlaist uutta tietoa ja oppia joka päivä. Haluaisin olla näkemässä kaiken uuden oppimisen, kuulla kuopukset puheen oppimisen, nähdä hänen oppivan kävelemään jne.. Olenko läpeensä paha kun haluaisin ennemmin olla kotona kuin töissä?
Rahasta meillä on tiukkaa ja olenkin saanut käsityksen että paksu lompakko on miehelleni tärkeämpi kuin lasten onni. Ennen kuopuksen syntymää oli töissä noin vuoden ja JOKA AAMU poika itki hoitoon mennessä. Ja usein minäkin töihin ajaessani tirautin muutaman kyyneleen mielipahasta. Mies ei asiaan ottanut kommenttia.
Voisin jauhaa tätä pahaa oloa ulos vaikka kuinka paljon, mutta siihen menisi liikaa aikaa. Kertokaa mielipiteitänne tilanteeseen, olkaa kilttejä! Olen ajatellut asumuseroakin (aluksi) että saisimme tilanteeseen jotakin tolkkua..