Mies meni töihin vaikka oli sisäinen verenvuoto

Yhtäkkiä luettuna kauhean mustavalkoinen keskustelu. Toisien mielestä mies on tehnyt ehdottomasti oikein, toisten mielestä ehdottoman väärin. Minusta mennään jossain siellä välissä. Minusta kyllä olisi pitänyt niiden viikkojen aikana myös jossain välissä käydä sairaalassa. En silti oikein ymmärrä, miksi olisi pitänyt esimerkiksi töistä jäädä kokonaan pois. Ja mielestäni kaikkein tärkeintä olisi tietysti toimia niin, että lapsilla on turvallinen olo ja asiat siinä suhteessa toimivat. Aloituksesta en oikein saanut selville, onko asia ollut näin, kun sanottiin, että lapset ovat olleet keskenään peloissaan kotona. Se mielestäni tässä on suurempi ongelma.

 

Sikamaisen kivuliasta. Mutta ei siihen kipuun auta, vaikka puoliso jäisi pois töistä. Sairaalassa sua hoidettiin ja melkein veikkaan, ettet kipujesi keskellä ollut kovinkaan sosiaalinen. Itse en alkupäivistä juuri edes muista mitään. Ajoittaisia hetkiä vain. Toki oli mukavaa, jos siinä joku läheinen silloin oli läsnä, mutta enemmän mä seuraa ja apua kaipasin sitten, kun pääsin sairaalasta kotiin.

Minusta taas oli oli paljon kestettävämpi ja parempi olla silloin kun mies oli paikalla, yksin ollessa oli aivan sietämättömän hirveää ja traumaattista. Tosin minulla ei ollut sisäistä verenvuotoa, mutta sisäelinongelmaa kuitenkin ja paha verenhukka. Tosin minä sain lääkkeistä todella pahasti pääni sekaisin ja olin aivan täysin harhainen ja kauhuissani ja mieheni itse asiassa soitettiin paikallekin kertaalleen kun ei siitä tullut mitään.. Olin riuhtonut piuhoja irti itsestäni, yrittänyt paeta sängystä ja ollut aivan hirvittävässä paniikissa kun ties mitkä painajaisolennot sun muut mukamas kävi kimppuun tai maailmanloppu oli päällänsä, pakenin karhuja metsässä tai ties mitä. Miehen läsnäolo rauhoitti aivan älyttömästi ja sai olla paljon vierailuaikojen lisäksi siellä.

 

Yhtäkkiä luettuna kauhean mustavalkoinen keskustelu. Toisien mielestä mies on tehnyt ehdottomasti oikein, toisten mielestä ehdottoman väärin. Minusta mennään jossain siellä välissä. Minusta kyllä olisi pitänyt niiden viikkojen aikana myös jossain välissä käydä sairaalassa. En silti oikein ymmärrä, miksi olisi pitänyt esimerkiksi töistä jäädä kokonaan pois. Ja mielestäni kaikkein tärkeintä olisi tietysti toimia niin, että lapsilla on turvallinen olo ja asiat siinä suhteessa toimivat. Aloituksesta en oikein saanut selville, onko asia ollut näin, kun sanottiin, että lapset ovat olleet keskenään peloissaan kotona. Se mielestäni tässä on suurempi ongelma.

Nyt ollaan samaa mieltä.
jossain välimaastossa mennään. En yhtään väheksy ap:n kokemaa kipua ja pelkoa. ENkä sitä, että lapset ovat olleet peloissaan. Ensisijaisesti miehen tehtävä (minun mielestäni) olisi ollut huolehtia parhaalla mahdollisella tavalla lapsista. tekikö hän niin? En tiedä. En ollut paikalla. Emkä tunne ap:n miestä.

 

Minä olin loukkaantumisen jälkeen sairaalassa n. 4 viikkoo (josta pari tehohoidossa) ja en kyllä olettanu että mies olis ollut siinä vierellä kokoajan (vaikka hällä ei olis silloin ollut edes työt tai lapset esteenä).Mulle riitti se sairaalan päivärytmi silloin. Mä olin oikeesti niin kipee että mä nukuin/nuokuin kaiken ajan, ei sen miehen läsnäololla olis ollut mitään merkitystä tai apua.

Kait niiden lastenkin arjessa on jonkun täytynyt olla? eli sen miehen kai!

 

En ihan kaikkia kommentteja kerennyt lukea läpi... luen myöhemmin.... Olisin toivonut että mies olisi ollut kotona lasten kanssa ja ollut mahdollisesti minun tukena lääkärinkierrolla. Itse kun olin siinä kunnossa etten kyennyt kunnolla edes puhumaan. Kipulääkitys kun oisi ehdottomasti ainakin pitänyt saada kohdilleen. En siis ajatellut että hän oisi ollut 24h/7 vuoteeni vierellä. Muutama tunti päivässä olisi riittänyt. Ja ei hän ole pomo tms jonka poissaolo töistä olisi aiheuttanut kummempaa ongelmaa.


Lapsille jäi traumoja tapahtuneesta. Jokainen lapsi reagoi omalla tavallaan.... Olen ravannut lastenkaa kuraattorilla ym. Nuorin lapsi on vasta 3v.... pelkää lähteä päiväkotiin, jos äiti ei olekkaan kotona kun palaa päiväkodista.

Itse en tossa tilanteessa oisi ees kyennyt töihin. Olisin ollut joko lastenkaa kotona tai puolisoni rinnalla. Tietty vaikeehan sitä on tietää miten oikeessa tilanteessa toimisi.

miehen kanssa olen yrittänyt puhua. Kieltäytyy. Huoh....

 

Lisään vielä että ystäväni ja lasteni kavereiden vanhemmat hoitivat lapsia... kaikki neljä oli ripoteltu sinne-tänne.... Koululaiset olivat päivät kuiteskin keskenään kotona. Iltaisin/öisin olivat hoidossa.

Ja siis neljästä-viidestä pahimmasta kipupäivästä on kyse. Ei viikoista tai kuukausista.

 

Lisään vielä että ystäväni ja lasteni kavereiden vanhemmat hoitivat lapsia... kaikki neljä oli ripoteltu sinne-tänne.... Koululaiset olivat päivät kuiteskin keskenään kotona. Iltaisin/öisin olivat hoidossa.

Ja siis neljästä-viidestä pahimmasta kipupäivästä on kyse. Ei viikoista tai kuukausista.

Siis missä se mies oli, jos ei ollut öitäkään kotona? Onko hän siis reissuhommissa tai yötöissä?

 

En ihan kaikkia kommentteja kerennyt lukea läpi... luen myöhemmin.... Olisin toivonut että mies olisi ollut kotona lasten kanssa ja ollut mahdollisesti minun tukena lääkärinkierrolla. Itse kun olin siinä kunnossa etten kyennyt kunnolla edes puhumaan. Kipulääkitys kun oisi ehdottomasti ainakin pitänyt saada kohdilleen. En siis ajatellut että hän oisi ollut 24h/7 vuoteeni vierellä. Muutama tunti päivässä olisi riittänyt. Ja ei hän ole pomo tms jonka poissaolo töistä olisi aiheuttanut kummempaa ongelmaa.


Lapsille jäi traumoja tapahtuneesta. Jokainen lapsi reagoi omalla tavallaan.... Olen ravannut lastenkaa kuraattorilla ym. Nuorin lapsi on vasta 3v.... pelkää lähteä päiväkotiin, jos äiti ei olekkaan kotona kun palaa päiväkodista.

Itse en tossa tilanteessa oisi ees kyennyt töihin. Olisin ollut joko lastenkaa kotona tai puolisoni rinnalla. Tietty vaikeehan sitä on tietää miten oikeessa tilanteessa toimisi.

miehen kanssa olen yrittänyt puhua. Kieltäytyy. Huoh....

Tämä on todella kurjaa! Vaikka todennäköisesti lapsille olisi voinut joka tapauksessa jäädä traumoja.. Tilanne oli varmasti lapsille muutenkin traumaattinen... Äiti tehohoidossa kuoleman partaalla. Kyllä meilläkin nuorin on hieman huolissaan jos mä sairastun. En ole siis juuri koskaan kipeä tai huonossa hapessa, mutta silloin pari vuotat sitten vakavastis airaana ja siksi olin vajaan viikon sairaalassakin.. ja pitkään kotona toipilaana..

Miehesi ei ehkä pysty puhumaan asiasta. Pystyisitkö juttelemaan iste asiasta jonkun ammattilaisen tai ystävän kanssa joka asiasta pystyy keskustelemaan? Täytyyhän sun saada asiasta puhua. Miehesi ei varmasti vain ole nyt oikea henkilö tähän hommaan.
Jos pystyt omalta osaltasi hyväksymään, että miehesi on erilainen, puhumaton tyyppi, toisin kuin sinä, suhteenne on pelastettavissa. Pääset loukkaantumisesi "yli". Jos et pääse tämän asian yli, suhteellanne ei ehkä ole toivoa tulevaisuudesta.
Kaikkea hyvä sinulle! Ja perheellesi.

 

Olisi mielenkiintoista tietää, mitkä olis palstan mielipiteet sitten jos se teholla olija oliskin ollut mies, eikä vaimo olisi käynyt sairaalassa eikä suostuisi edes puhumaan asiasta. Miehen pyytäessä apua siihen potilasvahinkoilmoituksen tms. tekemiseen, nainen sanoisi vain että ei oo aikaa, tee ite.

 

Kiitos ymmärryksestä ???? Olen saanut vertaistukea perus-sairauteni kautta. Minulla on siis pohjalla sidekussairaus.... Sillä ei tekemistä sisäisen verenvuodon eikä vuodentakaisen keuhkoveritulpan kanssa. Mutta olen sitä kautta saanut paljon tukea ja uusia ystäviä. Lisäksi varasin ajan yksityisesti pariterapiaan. Pari kertaa käytiin miehenkansa siellä.... tahto puhua säästä ja töistä jotenka ei siitä sitten mitään tullut. En voinut häntä väkisin sinne pakottaa. Niimpä olen siellä käynyt nyt yksikseni kerran kuussa. Se on auttanut minua, mutta tavallaan pahentanut lisää minun ja miehen välejä. Kun siellä tulee ilmi paljon sellaista mitä pitäisi käydä miehenkaa läpi. Eikä hän suostu puhumaan. Meillä 17v yhdessäolo historia, siihen liittyy paljon muutakin kun nämä sairaala jutut.

Ajattelin tehdä itselleni hoitotestamentin, jos joskus vielä tapahtuu vastaavaa. Miehestäni tuskin on minun rinnallani olijaksi tai päättämään asioistani.

Lastenkaa on senverran puhuttu asiasta että heistä tuntui pahalta se kun kukaan ei kertonut mikä minun tilanne oli.... ja heitä ei viety minua katsomaan.

 

Hei tuohon alkuun piti tulla huutomerkit ???? ei kysymysmerkkejä, sori!

 

Missä kirjoitin, että jokainen mahdollinen sekunti vierellä tarkoittaisi sitä että lapset olisivat heitteillä? Totta kai lapsia tukemassa kotona kun tarve ja loppuaika sairaalassa. Eihän siinä töihin ehtisi.

Minun mieheni otti lyhyellä varotusajalla töistä kaksi viikkoa vapaata jo pelkän nielurisaleikkauksenikin takia kun komplikaatioiden riski oli suuri ja oli kotona sen aikaa pitämässä huolta ettei tulisi ongelmia. Jos potkut olisi tullut niin mitä sitten kun töissä ollessa olisin voinut tukehtua vereeni yksin. Meillä on vielä pahan paikan varalle varattuna rahaakin, niin ei tarvitse ihan heti ensimmäisen vuoden-parin aikana panikoituakaan jos ei ole töitä. Muuten lapsiasiaan en ota kantaa kun meillä ei ole, eikä tule niitä, mutta elämän tärkeimmän ihmisen eteen tehdään meidän perheessä aivan kaikki mahdollinen, jos lapsia olisi ne olisivat varmaan jaetulla sijalla yksi tai hieman puolison alapuolella, en oikein osaa samaistua tässä asiassa äiteihin, mutta siitä syystä meillä ei lapsia olekaan kun puoliso on yhtä tärkeä meille kuin muilla ne lapset. Sillä logiikallahan sinä kaiketi ymmärrät tätä ajattelua, jos pystyt ymmärtämään millaista on kun on silmiä räpäyttämättä valmis kuolemaan toisen puolesta. Meiltä on miehen kanssa molemmilta kuollut todella läheinen ihminen ja siinä sen tuskan rinnalla ei ole taloudellisilla asioilla yhtikäs mitään väliä, kunhan jotenkin pärjää, se riittää. Kuoleman jälkeen saisi kuitenkin sossusta tai liitosta tukea jos fudut tulisi ja henkivakuutus päälle, niin miksi sitä pitäisi edes murehtia jotain niin epäolennaista asiaa? Viisikymppiä tuli minulle ainakin viimeksi läheisen kuoltua ja sillä elättää hetken aikaa isompaakin sakkia jos tarvis. Jos minun elämäni rakkaus kuolisi ja en olisi jokaikistä mahdollista hetkeä tehnyt kaikkeani hänen eteensä, niin en kyllä kestäisi elää itseni kanssa enää. Niin sanoinkuvaamattoman hirveää se on olla sairaalassa ja pelätä yksin pahinta, kovissa tuskissa ja pää sekaisin lääkkeistä. Onneksi itselläni oli mieheni rinnalla ja ei tarvinnut pelätä, että jättäisi sinne muuten kuin pakon edestä kun häädetään pois. En edes kehtaisi miettiä mitään itsestäänselvää hyvinvointia ja pärjäämistä sellaisten kauhujen rinnalla, päitä sitten kun se kaikista rakkain on siellä.. En minä jättäisi rakastani ehdoin tahdoin kärsimään minnekään muuallekaan, miksi ihmeessä sairaalaankaan yksin?

No sä sanoit sanatarkasti näin:
että pysyisi jokaikisen mahdollisen sekunnin kanssani siellä sairaalassa, eikä ajattelisikaan työtä
Eli?

Pää sekaisini lääkkeistä? Eikös se juuri ole parasta, kun silloin ei yleensä tule edes ajatelleeksi?

 

Kiitos ymmärryksestä ???? Olen saanut vertaistukea perus-sairauteni kautta. Minulla on siis pohjalla sidekussairaus.... Sillä ei tekemistä sisäisen verenvuodon eikä vuodentakaisen keuhkoveritulpan kanssa. Mutta olen sitä kautta saanut paljon tukea ja uusia ystäviä. Lisäksi varasin ajan yksityisesti pariterapiaan. Pari kertaa käytiin miehenkansa siellä.... tahto puhua säästä ja töistä jotenka ei siitä sitten mitään tullut. En voinut häntä väkisin sinne pakottaa. Niimpä olen siellä käynyt nyt yksikseni kerran kuussa. Se on auttanut minua, mutta tavallaan pahentanut lisää minun ja miehen välejä. Kun siellä tulee ilmi paljon sellaista mitä pitäisi käydä miehenkaa läpi. Eikä hän suostu puhumaan. Meillä 17v yhdessäolo historia, siihen liittyy paljon muutakin kun nämä sairaala jutut.

Ajattelin tehdä itselleni hoitotestamentin, jos joskus vielä tapahtuu vastaavaa. Miehestäni tuskin on minun rinnallani olijaksi tai päättämään asioistani.

Lastenkaa on senverran puhuttu asiasta että heistä tuntui pahalta se kun kukaan ei kertonut mikä minun tilanne oli.... ja heitä ei viety minua katsomaan.

Ok. Eli se mikä sua oikeasti harmittaa ja painaa, ei ihan pelkästään liity tähän sairaalajaksoon, vaan takana on paljon muutakin?

 

Kiitos ymmärryksestä ???? Olen saanut vertaistukea perus-sairauteni kautta. Minulla on siis pohjalla sidekussairaus.... Sillä ei tekemistä sisäisen verenvuodon eikä vuodentakaisen keuhkoveritulpan kanssa. Mutta olen sitä kautta saanut paljon tukea ja uusia ystäviä. Lisäksi varasin ajan yksityisesti pariterapiaan. Pari kertaa käytiin miehenkansa siellä.... tahto puhua säästä ja töistä jotenka ei siitä sitten mitään tullut. En voinut häntä väkisin sinne pakottaa. Niimpä olen siellä käynyt nyt yksikseni kerran kuussa. Se on auttanut minua, mutta tavallaan pahentanut lisää minun ja miehen välejä. Kun siellä tulee ilmi paljon sellaista mitä pitäisi käydä miehenkaa läpi. Eikä hän suostu puhumaan. Meillä 17v yhdessäolo historia, siihen liittyy paljon muutakin kun nämä sairaala jutut.

Ajattelin tehdä itselleni hoitotestamentin, jos joskus vielä tapahtuu vastaavaa. Miehestäni tuskin on minun rinnallani olijaksi tai päättämään asioistani.

Lastenkaa on senverran puhuttu asiasta että heistä tuntui pahalta se kun kukaan ei kertonut mikä minun tilanne oli.... ja heitä ei viety minua katsomaan.

Voisiko olla mahdollista, että sairastumisesi oli miehellesikin niin ahdistava tapahtuma, että hän ei kykene puhumaan siitä? Ei sinun kanssasi eikä pariterapiassa. Tai sairastumisesi aiheutti hänessä sellaisia tunteita, joita hän ei missään tapauksessa voi tai halua jakaa kanssasi? Että on jotain, josta puhuminen saisi sinut esim huolestumaan? Mulla on paljon rakkaita läheisiä, mutta en olisi voinut puhua sairauteni aiheuttamista synkimmistä tunnoista heidän kanssaan huolestuttamatta heitä puolikuoliaiksi. Siksi valitsin kuuntelijaksi ammattilaisen enkä ketään läheistäni.

 

No sä sanoit sanatarkasti näin:
että pysyisi jokaikisen mahdollisen sekunnin kanssani siellä sairaalassa, eikä ajattelisikaan työtä
Eli?

Pää sekaisini lääkkeistä? Eikös se juuri ole parasta, kun silloin ei yleensä tule edes ajatelleeksi?

Niin? Jokaikinen mahdollinen sekunti, mitä vaikeaa siinä on käsittää? Jokainen töissävietetty sekunti olisi mahdollinen siihen. Jokainen lasten vaatima taas ei. Tai paskalla käyntiin käytetty. Tai syödessä, nukkuessa yms. eletty. Jokainen telkkaria katsoessa tai omiin huvituksiin käytetty taas olisi ollut mahdollinen.

Ei, pää sekaisin lääkkeistä on ahdistavinta ja pahinta mitä voi olla ja se hirvittävä turvattomuuden ja yksinäisyyden tunne sen kivun keskellä kun vain vieraita ihmisiä ramppaa ympärillä, tunkee letkuja ja neuloja sisään, vähättelevät kauheaa oloa ja pakokauhua ja selittävät vain nopeasti ja epäselvästi asiat ja tulevat ja menevät.. ja se kontrollin menetys omasta kehosta ja ei tiedä milloin se tuska ja helvetti loppuu ja kun sitä on vaikea ymmärtää aivot puurona ja pää täynnä harhoja.. Se on lähempänä kidutusta kuin mitään hyvää ja parasta.

 

Lapset olisi pitänyt viedä äitiä myös katsomaan sairaalaan - se sairalassa olo ja sairastelut - vakavatkin - kuuluvat elämään. Heitä olisi saattanut helpottaakin nähdä äiti ja isä olisi voinut sanoa, että äiti on vähän kipeä nyt ja voi puhua hassuja. Olisivat kuitenkin nähneet äitinsä ja äiti lapsensa. Jos joku täällä alkaa pelottelemaan, että lapsi ei pidä viedä sairalaalaan katsomaan sairasta äitiä, niin on vieraantunut elämästä aika paljon. Olen omasta kokemuksestani ollut paljon sairaalassa, niin vieraana, omaisena kuin hoidettavanakin ja voinpa sanoa, että sairaaloissakin toivotaan, että lapset tulevat katsomaan vanhempiaan, sillä joskus sitä ollaan sairaalassa jopa saattokotiin.

AP tuskin olisi halunnut miestään 24h:ksi sairaalaan vaan oikeasti henkiseksi tueksi (kukaan ei varmaan oletakaan, että kipuja poistamaan) raskaassa ja sekavassakin tilanteessa. Miehen olisi pitänyt ottaa vapaata ja olla perheen tukena eli vaimon ja lasten tukena.

Ja joku täällä mietti, että jos olisi sukupuoliroolit toisin päin, niin miten sitten pitäisi toimia...ihan samalla tavalla. Minä rakastan miestäni ja jos hän olisi vakavasti sairaana, niin kyllä minä hänen tukenaan olisin sairaalassa mahdollisimman paljon. Ottaisin vapaata sen minkä pystyisin ja yrittäisin helpottaa lasten ja miehen oloa ja ottaisin lapsetkin sairaalaan.

En ole naimisissa työni kanssa, olen naimisissa mieheni kanssa eikä työ ole ikinä perhettä tärkeämpää.

 

On hyvin vaikea tietää miten ihminen shokkitilanteessa (joka tuo aloittajan tilanne puolisolle epäilemättä on ollut) toimii.

Loukkaantuisin varmaan ja vaatisin ehdottoman lupauksen toimia jatkossa mahdollisesti vastaavan kaltaisessa tilanteessa toisin. Yrittäisin kuitenkin ymmärtää puolisoakin ja sitä että kamalassa tilanteessa ihminen voi takertua juurikin työhön tai johonkin muuhun epäolennaiseen.

Meidän lapsi joutui vakavaan onnettomuuteen ja pääsin itse paikalle jo ennen ambulanssin lähtöä. Ambulanssin lähtöä odotellessa (poikaa hoidettiin lanssissa jonkin aikaa) ja matkalla sairaalaan hoidin seuraavan päivän pienempien lasten hoitokuvioita (miehen oli IHAN PAKKO lähteä reissuun seuraavana aamuna, lapsi ei kuitenkaan ollut hengenvaarassa) Ne olis ehtinyt illallakin, mies olisi voinut järjestellä jne... Minä siis halusin olla pojan luona sairaalassa. Jälkeenpäin ajatellen en toiminut kovin rationaalisesti.

 

Totta.... lähinnä henkistä tukea olisin sinne sairaalaan kaivannut, edes muutamaksi tunniksi vrk. Ja ihmistä joka selostaa puolestani asioita. Kipulääkäri mm painosti minua syömään kipukynnystä nostavaa lääkettä, joka ei minulle ollut aiemminkaan sopinut (epilepsialääke). En pystynyt pitämään puoliani yksin, kipeä kun olin. Ja alla oli jo ennestään vaikka mitä lääkkeitä sisäisen verenvuodon ja leikkauksen takia....Lääkitys aloitettiin vastusteluistani huolimatta ja se päätyi sitten siihen että elvytystiimi joutui tulla paikalle kun verenpaine laski vaarallisen alhaalle. Koin että olin todella yksin & turvaton ja ettei kipulääkäri uskonut minua.... eikä vaivautunut lukemaan potilaspapereitani.

Kipuun antoivatvosastolla max määrän Oxynormia, Ketanestia, kipulaastareita + oli epiduraali joka ei toiminut. Muitakin lääkkeitä varmasti sain, en muista.... Sängyn vieressä ramppasi ravitsemusterapeuttia, lääkäriä, sos.tyyppiä puhumassa isosta sairaalalaskusta, kipulääkäreitä, fysioterapeutteja ja monta muuta.En todellakaan ollut siinä kunnossa että oisin pystynyt asioimaan heidän kanssaan. Voin niin pahoin että oksentelin ja osittain olen unohtanutkin tapahtumia.... HB oli 70 ja eivät antaneet kuin vasta loppuvaiheessa verta. Koska päättelivät hemoglobiinista onko vuoto pahentunut. Jo pelkkä hb teki olon tosi kurjaksi. Verihyytymät painoivat maksaa/haimaa kylkiluita vasten ja tuntui että ne puskee läpi kylkiluiden. Painoin 44kg sairaalareissun jälkeen.

Lasten kavereiden vanhemmat tahtoivat auttaa. Siksi lapset olivat yötä heillä. Ajattelivat että mies saa lepää...Miehen työ on normi 7-15:30. Ei tee yötöitä....

Myönnän että suhteessamme on ollut paljon muutakin (asioiden kertomatta jättämisiä, valehtelua ym) Mutta tää oli vika tikki.... tahtoisin ymmärtää miehen käytöstä ja mitä silloin ajatteli. Vaikea ymmärtää kun ei puhu/kerro. Siitä tässä juuri on kyse.


Ainoa mitä on sanonut..... on että kun pääsin tehohoidosta valvonta osastolle, ajatteli ettei minulla ollut enää mitään hätää. Vaikka olin osastolla kurjemmassa kunnossa kun itse teholla. Se lukee papereissanikin....

 

Luin aiempia kommentreja.... Tahdon painottaa että kyse olisi ollut muutamasta tunnista lääkärin kierron yhteydessä. Ei mistään 24h/7 paikalla olosta. Kurjaa että sanomisiani väännellään. Ja siitä että mies katsoi työn tärkeämmäksi kuin minä ja lapset.....

 

Perinteisesti ketjun aloittaja saa paskaa niskaan. Oli aihe mikä tahansa, sama kuvio toistuu aina. :heart:

 

Tässähän ei ollut äkillisestä onnettomuudesta kyse. Puoliso oli viikonlopun sairaalassa ja lähti sitten maanantaina töihin. Kannattaa a) opetella lukemaan b) sisäistämään ja ymmärtämään luettu teksti

Ei ollut niin, muuten vain kävi kuolema lähellä. Mutta sehän ei ole tietenkään mitään.

 

Joo.

Mitä ,menee letkusta sisälle?

 

Ois jääny hoitamaan lapsia, koska varmaan aika hämmentävää lapsille, kun äiti sairaalassa huonossa hapessa. Lapsilla ollu varmaan monta kysymystä pienessä päässä :|.

Meilläkin olis mies töissä ja tytär päiväkodissa. Mutta mieheni kyllä varmaan istuis sairaalassa työpäivän jälkeen ja mikään ei estelis . Oon kesällä menossa leikkaukseen ja mieheni on jo päättäny sen, että leikkauksen jälkeen hoivaa mua kotona. Näin siis ilmotti itse, kun haettiin tietoa kuinka leikkauksen jälkeen pitää toimia. En saa kantaa painavaa, nostella, rasittaa itteeni jne. toipumiseen menee ainakin kuukausi. Mieheni ilmotti, että hän kyllä hoitaa mua, kun ei halua, että sairaalaan jään pitkäks aikaa ja hoitaa kantamiset ja sun muut jutut. Ainakin tiedän olevani hyvissä käsissä leikkauksen jälkeen.

Olisin myös itse töissä ja tytär päiväkodissa. Mutta siinä tapauksessa kotona hoivaamassa miestä jos leikkauksen jälkeen tartteis apua. Sairaalassa kävisin, ei mulla olis sydäntä semmoseen, että en kävis miestäni katsomassa. Mieheni tuntien, kuitenkin mun käyntiä odottais . Varmistelis myös, ainakin pariin otteeseen, että tuunhan varmasti .

 

Kannattaa puhua. Tollaisten asioitten kanssa ei kannata leikkiä.

 

Muihin asioihin ottamatta kantaa niin uskon, että lopulta harva puoliso on niin perehtynyt kumppaninsa lääkityksiin ja niihin liittyviin epäsopivuuksiin ja lääketieteeseen ylipäätään, että voisi alkaa päsmäröidä mitä lääkkeitä potilaalle annetaan. Varsinkin jos potilas on tajuissaan ja pystyy itse puhumaan. Mieheni tietää sairauksistani ja nimeltä varmaan lääkkeitäkin mutta ei hänellä kyllä syvällisempiä näkemyksiä niistä ole enkä sitä odotakaan.