Mä voisin kyllä ottaa sellaisen valmiin paketin, eli kyllä meille vielä yksi lapsi mahtuisi, mutta kunhan se olis about vuoden ikäinen.
Mä olen paljon tätä asiaa nyt kelannut, mutten oikein ole päässyt minkäänlaiseen loputulokseen.
Toisaalta tiedän, että se raskaus, synnytys ja ensimmäinen vuosi on sen arvoista, että se kannattaa...mutta kun mä en millään jaksais. Musta on tullut laiska ja itsekäs.
Tänään ei tarvitse päätöstä tehdä, eikä huomennakaan, sillä NYT meille ei tule yhtään lasta. Mutta jos ehkä vähän ajan päästä? En tiedä, kun en tosiaan tiedä.
Onko joku pähkäillyt vastaavaa asiaa ja miten sitä on lähdetty purkamaan. Meille on siis mun puolestani vähän myöehmmin lapsi tervetullut, mutta kun mä en jaksa sitä alkua. Miten siis kehittää itseään siten, että raskauteen ja ensimmäiseen vuoteen saisi asennoiduttu vähän paremmin? Vai onnisuuko se edes, jos asene on tämä, mikä se on?
Taustasta senvertaa, että olen pää pytyssä ensimmäiset 3-4 kk ja olen tuolloin henkisesti ihan ihmisraunio, koska voin fyysisesti niin pahoin. Lisäksi väsyttää, viluttaa ja vähän vatuttaakin. Lopua kohden alkaa kivut ja kolotukset ja ihan järettömät liitoskivut, jolloin menee taas loppuraskaus itkemiseksi. Synnytys...noh, kyllä sen kai kestää, mutta en mä siitä puuhasta kyllä tykkää. Synnytyksen jälkeen takki on ihan tyhjä sekä fyysisesti, että henkisesti. Muutama eka viikko vauvan kanssa menee seinillä kiiveten ja voi luoja sitä horomoonimyrskyä. Jos mies sanoo rakastavansa, se sanoo sen mielestäni väärällä äänensävyllä, eikä siis tarkoita sitä. Tämän jälkeen alkaakin koliikki ja siinä vaiheessa alkaa yöheräämiset väsyttämään ja ja ja ja vielä kerran ja.
Onneksi sitten tulee se päivä, kun vuoden ikä alkaa lähenemään ja lapsesta pääsee nauttimaan ihan erillä tapaa. Ja sitten kaikki onkin ihanaa. Mutta millä hitolla sitä sitten jaksaa tuonne asti?
Eikö riitä että olen jo kolmesti jaksanut? Pitääkö sitä jaksaa vielä kerta...vai oiskohan se nyt jo helpompaa.
Kyllä on hankalaa
Mä olen paljon tätä asiaa nyt kelannut, mutten oikein ole päässyt minkäänlaiseen loputulokseen.
Toisaalta tiedän, että se raskaus, synnytys ja ensimmäinen vuosi on sen arvoista, että se kannattaa...mutta kun mä en millään jaksais. Musta on tullut laiska ja itsekäs.
Tänään ei tarvitse päätöstä tehdä, eikä huomennakaan, sillä NYT meille ei tule yhtään lasta. Mutta jos ehkä vähän ajan päästä? En tiedä, kun en tosiaan tiedä.
Onko joku pähkäillyt vastaavaa asiaa ja miten sitä on lähdetty purkamaan. Meille on siis mun puolestani vähän myöehmmin lapsi tervetullut, mutta kun mä en jaksa sitä alkua. Miten siis kehittää itseään siten, että raskauteen ja ensimmäiseen vuoteen saisi asennoiduttu vähän paremmin? Vai onnisuuko se edes, jos asene on tämä, mikä se on?
Taustasta senvertaa, että olen pää pytyssä ensimmäiset 3-4 kk ja olen tuolloin henkisesti ihan ihmisraunio, koska voin fyysisesti niin pahoin. Lisäksi väsyttää, viluttaa ja vähän vatuttaakin. Lopua kohden alkaa kivut ja kolotukset ja ihan järettömät liitoskivut, jolloin menee taas loppuraskaus itkemiseksi. Synnytys...noh, kyllä sen kai kestää, mutta en mä siitä puuhasta kyllä tykkää. Synnytyksen jälkeen takki on ihan tyhjä sekä fyysisesti, että henkisesti. Muutama eka viikko vauvan kanssa menee seinillä kiiveten ja voi luoja sitä horomoonimyrskyä. Jos mies sanoo rakastavansa, se sanoo sen mielestäni väärällä äänensävyllä, eikä siis tarkoita sitä. Tämän jälkeen alkaakin koliikki ja siinä vaiheessa alkaa yöheräämiset väsyttämään ja ja ja ja vielä kerran ja.
Onneksi sitten tulee se päivä, kun vuoden ikä alkaa lähenemään ja lapsesta pääsee nauttimaan ihan erillä tapaa. Ja sitten kaikki onkin ihanaa. Mutta millä hitolla sitä sitten jaksaa tuonne asti?
Eikö riitä että olen jo kolmesti jaksanut? Pitääkö sitä jaksaa vielä kerta...vai oiskohan se nyt jo helpompaa.
Kyllä on hankalaa
Meillä onneksi mies on ihan samalla sivulla asian kanssa l. hänkään ei halua enempää lapsia. Meidän perhe on kokonainen näin 
