mieheni on sairas

Pakko äkkiä kirjoittaa salaa tänne,mies kun ei voi sietää,että täällä pyörin ja lueskelen ja yritän saada vertaistukea kaikkeen äitiyteen ym.liittyvään.Meillä on reilu puolitoistavuotias lapsi ja hän ei voi sietää lapsen kiukuttelua.Lapsella on nyt joku esiuhma ja haluaa varsinkin äidilleen kiukutella.Eilen mies sitten tokaisi,että meidän lapsi on sairas,että ei kenenkään lapsi tollalailla huuda :( .Tosiasiassa meillä on aivan normaali pikkuneiti,joka on aivan ihana ja aurinkoinen.Lapsi kun syntyi,niin hänellä oli koliikkia ensimmäiset 3kk.Minä sitten istuin illat makkarissa,kun mies halusi katsoa tv:tä ja hän vaan joka ilta hoki ettei kestä tätä.Koliikin jälkeen lapsi nukkui yönsä huonosti ja öisin lapsi huusi ja mies mäkätti vieressä,mutta ei tehnyt elettäkään,jotta olisimme esim.unikoulun avulla saaneet yöt rauhallisimmiksi.Hän vaan hoki,kuinka hönen täytyy saada nukkua,kun Hän käy töissä,minusta ja lapsesta viis.Koko äitiysloman ajan hoidin aamusta iltaan yksin vauvaa,kun mies kävi töissä ja aloitti iltalukoin samaan aikaan kun lapsi syntyi.Ja vapaapäivinä hänen piti päästä vielä harrastamaan.Ja valitti minulle kun olin väsynyt,että olen tyytymätön,että minunhan pitäisi nauttia,kun saan olla kotona 4 seinän sisällä \|O \|O \|O .Podin vielä synnytyksen jälkeistä masennusta,mutta hän vaan hoki,että hänkin on masentunut.Nyt olen palannut työelämään,mutta kuulemma työaikani ovat ihan hanurista,koska nyt hän joutuu olemaan sidoksissa liikaa lapsen päivähoitoon vientiin aj hakuun.Tosiasiassa joka päivä joko vien tain haen,eli puolilksi menee mieheni kanssa.Mies on tyytymätön työnkuvaani,minun pitäisi hänen mielestään olla vaativimmissa tehtävissä,jotta palkkani sitten näyttäisi paremmalta :/ .Häntä inhotta viedä lastamme minun äitini luo,koska hän asuu vuokralla :/ .Vuokralla-asujat kun ovat vähän luuserisakkia hänen mielestään.Hu tätä litaniaa voisi jatkaa loputtomiin,piti vaan päästää höyryjä ulos,mutta alan olla kohta pian aika epätoivoinen,tuntuu kuin minulla olisi kuristuspanta kaulassa.Eli suomeksi hän henkisesti osaa latistaa minua,mutta ei sitä itse tajua.Onneksi en lannistu,vaan päinvastoin olen tullut vahvemmaksi ja tiedän,että pärjäisin ihan hyvin ilman miehen mäkätystä.Kiitos jos luit!


 
Kuulostaa kamalalta :( Ihmettelen miten olet jaksanut noinkin kauan. Muista aina että ero on yksi vaihtoehdoista -joskus paras sellainen. :hug: Olet jo tosi vahva, kun puolitoista vuotta olet käytännössä yksin lapsesi hoitanut. Onnittelut siitä! Pärjäisit hyvin ilman miestäkin, yksiksesi tytön kanssa. Jos äitisi vielä asuu lähellä niin minä tyttö (jos olisin sinä) pakkaisin tavarat ja muuttaisin pois. :whistle:
 
linda
mieheni osallistuu pojan hoitamiseen ja kotitöihin. mutta huomaan hänessä samoja ikäviä piirteitä kuin sinunkin miehessä on eli toi lapsen mollaaminen ettei kukaan huuda tollai kuin meidän poika, ei ole normaalia et useasti päivässä tulee pikkukolhuja eli kompastuu tai kopsauttaa päänsä johonkin esim pöydän reunaan tai kompuroi ulkoportaissa ( 2askelmaa). sitten hän huutaa ja kiroilee pojalle noista pikkukolhuista, ei lohduta tai mitään. poika on 2v 10kk.
vauvasta asti odottanut pojalta isomman lapsen osaamista ja olemista.
harvemmalla hienomotoriikka ja aina karkeamotoriikkakaan on tossa iässä hallussa. ja poikamme on vielä keskonen 8viikkoa etuajassa syntynyt.
ja toiset vaan ovat hieman kömpelömpiä kuin toiset.
uhmaiänkin mieheni on kuitannu usein et sairas se on ei tuo ole normaalia.
hänellä ei ole suvussa pieniä lapsia kuin 2 ja nähny heitä 2-3 kertaa vuodessa ja kavereillaan ei ole lapsia.
hän ei tiedä miten lapset käyttäytyy tavallisesti, hän varmaan olettaa et muiden lapset eivät saa koskaan pieniä eikä isojakaan kolhuja ja istuvat kiltisti rivissä kuin tinasotilaat eivätkä "häiritse" vanhempien elämää.
ainakin isällään on ollut sairaalloinen kuri ja järjestys.
ja samaa hän jatkaa pojallemme.
kuri pitää olla muttei sen kurin tarvitse olla sellasta et lapsi pelkää isäänsä. ei hän fyysisesti kuria pidä mutta henkisesti:karjuu pää punasena ja kiroilee.
jatkuvasti saa olla sydän sykkyrällä et mitä taas tulee.
jaksamisia sinulle :hug:
 
Nainen
Miehesi kyllä harrastaa lapsen henkistä pahoinpitelyä, kun käyttäytyy niin kuin kerrot! Hänelle täytyy antaa kirjallista tietoa lapsen kehityksen eri vaiheista, että alkaisi ymmärtää. Ja tietoa myös siitä, miten vaurioittaa lapsensa itsetuntoa huutamisella, kiroilulla jne. Joskus on nimittäin niin, että miehet uskovat paremmin painettua sanaa kuin naisen sanaa. (näinkin olen kuullut)

Meidän uudemman sukupolven vanhempien tehtävä on katkaista sukujen traumaattisten kasvatuskäytäntöjen kierre ja siihen tarvitaan tahtoa ja tietoa!! Toivottavasti myös miehesi pystyisi siihen, kun alkaisi ymmärtää pienen ihmislapsen tarpeita ja elämää.

Lapsella menee itsetunto, jos nitistetään jo pienistä asioista huudolla ja kiroilulla. AIKUISEN MIEHEN MÖYKKÄ ON VARMASTI TODELLA PELOTTAVAA PIENESTÄ LAPSESTA!!

Auttaisiko, jos miehesi lukisi tämän jutun? Vai onko niin kuuma tapaus, ettei hänelle voi tätä näyttää?
 
well
\
Alkuperäinen kirjoittaja 01.05.2006 klo 19:10 Nainen kirjoitti:
Miehesi kyllä harrastaa lapsen henkistä pahoinpitelyä, kun käyttäytyy niin kuin kerrot! Hänelle täytyy antaa kirjallista tietoa lapsen kehityksen eri vaiheista, että alkaisi ymmärtää. Ja tietoa myös siitä, miten vaurioittaa lapsensa itsetuntoa huutamisella, kiroilulla jne. Joskus on nimittäin niin, että miehet uskovat paremmin painettua sanaa kuin naisen sanaa. (näinkin olen kuullut)

Meidän uudemman sukupolven vanhempien tehtävä on katkaista sukujen traumaattisten kasvatuskäytäntöjen kierre ja siihen tarvitaan tahtoa ja tietoa!! Toivottavasti myös miehesi pystyisi siihen, kun alkaisi ymmärtää pienen ihmislapsen tarpeita ja elämää.

Lapsella menee itsetunto, jos nitistetään jo pienistä asioista huudolla ja kiroilulla. AIKUISEN MIEHEN MÖYKKÄ ON VARMASTI TODELLA PELOTTAVAA PIENESTÄ LAPSESTA!!

Auttaisiko, jos miehesi lukisi tämän jutun? Vai onko niin kuuma tapaus, ettei hänelle voi tätä näyttää?
näytin tän sun tekstin miehelleni.
hän totesi yks kantaan: v.ittu joo, muissa perheissä ei varmaankaan kiroilla ja huudeta lapselle. höpö höpö.
totesin takasin että kyllä varmasti mutta normaalisti ei varmasti siinä mittakaavassa kuin sinä.
joka kerta lauseeseen tulee kaikki suomalaiset kirosanat huudon kera.
luulisi et poika olisi tehny jotain todella hirveetä, mutta kun ei ole.
pikkukulta :heart: mielestäni on suloinen kuin mikä ja tottelee pelkällä puheellakin ja tottakai uhmailee välillä kun kieltää.
silti mun ei tarvii huutaa pääpunasena eikä kiroilla.
otan asian neuvolassa esille kun pojalla on pian aika sinne, jos heillä olisi jotain kirjallista matskua ja neuvoja. yritän myös saada mieheni tulemaan mukaan kuuntelemaan mitä mieltä neuvolatäti asiasta on. ja kuulemaan tosiasioista jonkun muunkin sanomana.
 
minä-76
Täytyypä sanoa, et on aika pelottavaa lukea näitä teidän juttuja. Vaikka tässä on nyt esillä vaan pari tapausta, niin varmasti samankaltaisia kyllä riittää paljonkin. Mä en tiedä onko mulla vaan liian hyvä mielikuvitus mut kun luin teidän (kesänlapsi&linda) "tarinat", tuli sellanen olo et ei tosta oo varmaan kovin pitkä matka siihen fyysiseenkään pahoinpitelyyn...
Mikään ei oo niin vaikeaa ku toisen ihmisen kanssa eläminen. Kun vielä huomaa, että ihminen johon joskus rakastui, muuttuu joksikin toiseksi(ei rakastettavaksi) tai ilmenee muuten vaan uusia inhottavia piirteitä, alkaa elämä tuntua todella ahdistavalta. Toihan nyt tuskin on kenellekään mikään uutinen, mutta mä halusin sen mainita, koska jos vertaan lindan ja kesänlapsen kokemuksia omiini voisin kuvitella jotain sellaista tapahtuneen teidänkin suhteissanne.
Mä erosin viime vuoden lopulla avovaimostani ja siihen johti tietysti monet asiat. Meidän eroon ei liittyny kolmansia osapuolia tai fyysistä väkivaltaa, vaan nimenomaan se, että me ei kyetty näkemään asioita samalla tavalla. Lasten kasvatus oli yks keskeinen riidan aihe. Meidän perheessä äiti oli tämä huutaja ja kiroilija, tuomitsija ja jopa joskus nöyryyttäjä.
Siihen käytökseen varmaan vaikutti myös meidän keskinäiset ongelmat, erilaiset elämänkatsomukset, mun jonkin asteinen kykenemättömyys asioista keskustelemiseen(ainakin sillä tasolla mitä avovaimo edellytti) ja monet muut "pikku"jutut. Nyt herää tietysti kysymys miks ylipäätänsä ikinä alettiin seurustelemaan... Eihän asiat tietenkään ollu noin aluks, ei pitkään aikaan, mut kun me kasvettiin 20 vuotiaista vajaa kolmekymppisiks jokin meissä molemmissa muuttu. Mä tietysti haluaisin sanoa et se muutos tapahtui vaan ex:ssä mut varmasti mäkin muutin siitä pojan klossista.
Mä uskon että eroaminen oli hyvä ratkaisu, koska näin lapset eikä aikuisetkaan joudu elämään jatkuvalla sotatantereella tai ahdistavassa hiljaisuudessa. En kuitenkaan rummuta tällä eron puolesta, mutta kannattaa kyllä tarkkaan punnita asioita eri näkökulmista ja tehdä asioille jotain.
Elämän pitää olla elämisen arvoista!

p.s. me kokeiltiin perheneuvolat yms. joista meille ei ollu apua koska "vika" oli meidän molempien minässä. Sitä ei voi muuttaa, sanokaa mitä sanotte. Mut p-neuvola, jos molemmat sinne suostuu menemään, on kyllä hyvä paikka puhua. Siellä saattaa pystyä sanomaan sellaisia asioita jotka kotona tuntuu mahdottomilta sanoa.

Älkää luopuko omanarvontunnostanne!
 
ei enää nainen
Meillä tilanne ei ole todellakaan noin paha, mutta myös minun mieheni tuntuu vaativan 11 kk pojaltamme liikaa osaamista. Yhtenä esimerkkinä: hän ei anna pojan syödä itse, koska " poika sotkee ja työntää välillä kätensä ruokaan". Kuitenkin sitten ihmettelee, että miksei se opi. No pitäisiköhän sen antaa harjoitella?!

Meillä mies ei huuda, vaan on välinpitämätön, päivä päivältä enemmän. Toissailtana minun piti tehdä tärkeitä työhön liittyviä juttuja tietokoneella, ja jätin väsyneen oloisen pojan miehelleni olohuoneeseen. Suljetun oven takaa kuulin, että poika itkee ja itkee, ja itku vaan kasvaa. Oletin, että mieheni lohduttaa. Kun itku alkoi olla aivan hysteeristä, menin katsomaan, ja eikö ukko pelaa pleikkarilla ja vauva-parka ulvoo silmät kyynelissä keskellä lattiaa. Mies ei ollut tehnyt elettäkään lohduttaakseen!! Otin lapsen syliin ja hän rauhoittui heti.

Minulle tuli asiasta tosi paha mieli, ja se on nyt valvottanut tässä pari yötä. Kun kysyin selitystä, mies sanoi, että hän ajatteli, että kyllä se kohta lopettaa ja että sitäpaitsi peli olisi just kohta loppunut. Lapsi ehti huutaa lähemmäs puoli tuntia! En olisi ikinä tällaista miehestäni uskonut! Hän on vielä hoitoalalla, ja on aikaisemmin ollut jopa ylihuolehtivainen lapsesta. Pikkuhiljaa tilanne on vaan ajautunut pahemmaksi, ja kuten aikaisemmassa viestissä sanottiin, hänestä on tullut minulle täysin vieras. En ymmärrä mistä tällainen käytös johtuu...Lieko kyllästynyt perhe-elämään tai toinen nainen kierroksessa, tiedä häntä...
 
sitsi
Herra paratkoon, erotkaa tuollaisista miehistä! Ei kukaan, _kukaan_pieni lapsi ole ansainnut tuollaista kohtelua...vanhempien tehtävä on pitää lapsistaan huolta, sekä henkisesti että fyysisesti. Tietenkään kukaan ei aina jaksa ja ylilyöntejä saattaa sattua, mutta että oikeasti joku voi olla vastaamatta pienen avuttoman hätään tai huutaa, jos kompastuu...

Minu isäni oli juuri tuollainen, milloin välinpitämätön, milloin huusi pienimmästäkin. Voin kertoa, että pitkän tien olen joutunut kulkemaan, että olen näinkin tasa-painoinen. Vaikeaa on ollut itseen luottaa, luottaa siihen, että elämä kantaa, minä osaan ja pystyn :( Edelleen minulla on hyvin viileät välit isääni. Ja äidilleni olen katkera, osittain.

Kun nyt näen oman mieheni olevan isä isolla I:llä (hoitaa, sylittelee, ihailee, kannustaa ja leikkii, toki kieltääkin ja suuttuu (isommalle, 5v.) tarvittaessa, on siis kaiken kaikkiaan ihana, tavallinen isä), on jokin osa minussa alkanut eheytyä, pikkuhiljaa. Kun tajuan, ettei omien lasteni tarvitse kokea moista nöyryyttämistä. He saavat olla lapsia!!

Miten voitte katsoa moista, kun tiedätte sen olevan väärin ja vahingollista lapsillenne???
 

Yhteistyössä