H
heija
Vieras
Meillä on kaksi alle kolme vuotiasta lasta. Mieheni on erittäin työorientoitunut ja tekee pitkää päivää, joskin olen saanut vaadittua, että hän on iltaisin kotona tiettyyn aikaan. Olen pohtinut mielessäni, että milloin mieheni hoksaa, ettei se työ ole koko elämä ja lapset ihan oikeasti kaipaavat hänen seuraansa ja läsnäoloaan arjen touhuissa.
Tänään oli miehelläni juttu, joka on hänen ja isänsä harrastus ja oli siihen liittyvä meno. Asiasta oli heillä ollut puhetta jo alkuviikosta ja asia oli ok.. Tänä aamuna mieheni lähdettyä hän sai selville, että hänen toisen veljensä lapset olivat (jälleen kerran) menneet ohi prioriteeteissa ja sellaiseen asiaan liittyen, minkä olisi voinut hoitaa myöhemmin päivällä. Tämä harrastukseen liittyvä asia oli pakko hoitaa aamusta ja mieheni ajoi 450 km yhteensä hoitaakseen asian sitten yksin.
Sen mieheni oli hoksannut päivän aikana tämän tapauksen seurauksena, että hän haluaa olla lastensa kanssa kun he kaipaavat tukea ja seuraa... Ja kohdella heitä tasapuolisesti näissä asioissa.. Ettei aina vaan toisen tarpeet ole ykkösenä. Ei mieheni ole katkera tai kateellinen veljelleen.. Ennemmin oli pahoillaan, että isänsä ei huomaa häntä kun hänellä on avun tarve kerran vuodessa.
Mitäkö halusin tällä kaikella kertoa? En tiedä... Ehkä itsekin tajusin jotain oleellista jonka haluan vain kirjoittaa ylös selventääkseni ajatuksiani. Olen pahoillani mieheni puolesta mitä hän joutui kokemaan isänsä taholta, mutta toisaalta olen iloinen siitä miten hän vertasi omaa suhdettaan itseensä ja isäänsä ja toisaalta siihen millainen isä hän haluaa olla omille lapsilleen. Tuntuu ristiriitaiselta olla samasta asiasta yhtäaikaa iloinen ja surullimen.
Tänään oli miehelläni juttu, joka on hänen ja isänsä harrastus ja oli siihen liittyvä meno. Asiasta oli heillä ollut puhetta jo alkuviikosta ja asia oli ok.. Tänä aamuna mieheni lähdettyä hän sai selville, että hänen toisen veljensä lapset olivat (jälleen kerran) menneet ohi prioriteeteissa ja sellaiseen asiaan liittyen, minkä olisi voinut hoitaa myöhemmin päivällä. Tämä harrastukseen liittyvä asia oli pakko hoitaa aamusta ja mieheni ajoi 450 km yhteensä hoitaakseen asian sitten yksin.
Sen mieheni oli hoksannut päivän aikana tämän tapauksen seurauksena, että hän haluaa olla lastensa kanssa kun he kaipaavat tukea ja seuraa... Ja kohdella heitä tasapuolisesti näissä asioissa.. Ettei aina vaan toisen tarpeet ole ykkösenä. Ei mieheni ole katkera tai kateellinen veljelleen.. Ennemmin oli pahoillaan, että isänsä ei huomaa häntä kun hänellä on avun tarve kerran vuodessa.
Mitäkö halusin tällä kaikella kertoa? En tiedä... Ehkä itsekin tajusin jotain oleellista jonka haluan vain kirjoittaa ylös selventääkseni ajatuksiani. Olen pahoillani mieheni puolesta mitä hän joutui kokemaan isänsä taholta, mutta toisaalta olen iloinen siitä miten hän vertasi omaa suhdettaan itseensä ja isäänsä ja toisaalta siihen millainen isä hän haluaa olla omille lapsilleen. Tuntuu ristiriitaiselta olla samasta asiasta yhtäaikaa iloinen ja surullimen.
