H
huhh!
Vieras
Olemme 30-vuotias pariskunta, olemme olleet yhdessä 8 vuotta ja koko sen ajan olen joutunut todella tsemppaamaan kestääkseni mieheni sukua. Heidän arvonsa ja tavoitteensa ovat niin suurelta osin erilaisia kuin meidän. He ovat kovin vanhoillisia ja koko suvussa vallitsee erittäin sukupuoliroolittunut ilmapiiri. Olemme kuitenkin tulleet toimeen (olen toella tehnyt töitä sen eteen) toistaiseksi, mutta nyt tilanne on räjähtänyt, kun saimme esikoisemme 4kk sitten.
Tilanne on klassisesti se, että itse olen akateemisesti kouluttaunut, tottunut tulemaan toimeen omillani, elänyt koko nuoruuteni itsenäistä elämää, vaikka suhteessa olenkin. Eli siis tavallinen nuori nainen. Paitsi miehen suvun mielestä.
Nyt tilanne on se, että mies on jäämässä vuorostaan kotiin ja itse palaan parin viikon päästä pikkuhiljaa töihin ja arkeen, ihan omasta tahdostani ja perheessämme kaikki on hyvin. Lasta rakastetaan ja hänestä pidetään hyvää huolta. Mutta kuin en ole se 1950-luvun pullantuoksuinen kotiäiti, joka tuo miehelle tohvelit ja asettaa kaiken itsensä edelle omat tarpeensa ja tavoitteensa sivuuttaen.
Tästä syystä minua on melkeinpä alettu vihata miehen suvussa ja olen perhejärjestelymme ansioista saanut todella nuivaa kohtelua osakseni. Miehen perhe myös kuvittelee, että pakotan mieheni jäämään kotiin ja estän hänen etenemisensä uudessa työpaikassaan.
Olemme muuttaneet pariin otteeseen työni perässä ja anopin mielestä mieheni kärsii, kun joutuu elämään armoillani. Heille mies on elättäjä ja nainen synnyttäjä ja miehen ja lasten huoltaja. Heidän määritelmänsä vanhemmuudelle ja tasa-arvolle on aivan erilainen kuin omamme.
Esim. anoppini on aikoinaan kasvatettu tiukasti tieynlaiseen rooliin ja hänelle iskostettu tiukasti, mitä hänestä kuuluu tulla ja millainen olla. Itsellänihän tilanne on aivan toinen, minulla on ollut mahdollisuuksia, siksi myös olen voinut haluta muutakin ja kiinnostuksenkohteeni ja urapolkuni poikkeavat rajusti anopin valinnoista.
Tuntuu todella oudolta ja ahdistavalta vielä vuonna 2011 perustella normaalin nuoren naisen/ihmisen tavallisia valintoja kuin maailman ihmettä. Kuunnella vittuilua ja syyllistämistä, epäkunnioitusta. Ja asiathan eivät tosiaan heille edes kuulu, mutta puuttuvat todella hyökkäävästi elämäämme. En täytä rooliani (jota ei vaadi kukaan muu kuin heidän suku) ja saan kärsiä
Anoppi mm. uhkasi jättää mieheni perinnöttömäksi, jos ei pistä minua kuriin ja jää itse kotiin. Vaikka siis se oli yhteinen ja sovittu päätöksemme. Ei sillä, että se perintö merkkaisi mitään sinänsä, mutta kertonee jotain muuta katsantokannasta.
no joo, pitkä sepustus ja tylsä juttu, mutta oli pakko avautua.
Tilanne on klassisesti se, että itse olen akateemisesti kouluttaunut, tottunut tulemaan toimeen omillani, elänyt koko nuoruuteni itsenäistä elämää, vaikka suhteessa olenkin. Eli siis tavallinen nuori nainen. Paitsi miehen suvun mielestä.
Nyt tilanne on se, että mies on jäämässä vuorostaan kotiin ja itse palaan parin viikon päästä pikkuhiljaa töihin ja arkeen, ihan omasta tahdostani ja perheessämme kaikki on hyvin. Lasta rakastetaan ja hänestä pidetään hyvää huolta. Mutta kuin en ole se 1950-luvun pullantuoksuinen kotiäiti, joka tuo miehelle tohvelit ja asettaa kaiken itsensä edelle omat tarpeensa ja tavoitteensa sivuuttaen.
Tästä syystä minua on melkeinpä alettu vihata miehen suvussa ja olen perhejärjestelymme ansioista saanut todella nuivaa kohtelua osakseni. Miehen perhe myös kuvittelee, että pakotan mieheni jäämään kotiin ja estän hänen etenemisensä uudessa työpaikassaan.
Olemme muuttaneet pariin otteeseen työni perässä ja anopin mielestä mieheni kärsii, kun joutuu elämään armoillani. Heille mies on elättäjä ja nainen synnyttäjä ja miehen ja lasten huoltaja. Heidän määritelmänsä vanhemmuudelle ja tasa-arvolle on aivan erilainen kuin omamme.
Esim. anoppini on aikoinaan kasvatettu tiukasti tieynlaiseen rooliin ja hänelle iskostettu tiukasti, mitä hänestä kuuluu tulla ja millainen olla. Itsellänihän tilanne on aivan toinen, minulla on ollut mahdollisuuksia, siksi myös olen voinut haluta muutakin ja kiinnostuksenkohteeni ja urapolkuni poikkeavat rajusti anopin valinnoista.
Tuntuu todella oudolta ja ahdistavalta vielä vuonna 2011 perustella normaalin nuoren naisen/ihmisen tavallisia valintoja kuin maailman ihmettä. Kuunnella vittuilua ja syyllistämistä, epäkunnioitusta. Ja asiathan eivät tosiaan heille edes kuulu, mutta puuttuvat todella hyökkäävästi elämäämme. En täytä rooliani (jota ei vaadi kukaan muu kuin heidän suku) ja saan kärsiä
Anoppi mm. uhkasi jättää mieheni perinnöttömäksi, jos ei pistä minua kuriin ja jää itse kotiin. Vaikka siis se oli yhteinen ja sovittu päätöksemme. Ei sillä, että se perintö merkkaisi mitään sinänsä, mutta kertonee jotain muuta katsantokannasta.
no joo, pitkä sepustus ja tylsä juttu, mutta oli pakko avautua.
Mitä miehesi on mieltä, sanooko suvulleen ikinä vastaan tai mitään?
Mä en niin tykkää....
Voi tietysti olla, että ajan mittaan kumpikin osapuoli sopeutuu tilanteeseen ja hyväksyy, että toisella on erilainen maailmankuva, mitäs siitä, halataan, minkä jälkeen saavutatte rauhallisen rinnakkaiselon vaiheen. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse eikä pidäkään sietää törkeää ja loukkaavaa käytöstä.