minä, itseni ja pottuvarpaani
Mikä siihen sitten, kun parisuhdetta on pyöritetty pari vuotta ja nyt alkaa tuntumaan ettei mikään ole mitään.
Olen kotona lapsen kanssa, ja kavereita ei oikein ole. Olen siis 24/7 kotona, joskus pissatan koiran ja joskus juttelen naapureiden kanssa.
En edes muista, milloin olisin viimeksi päässyt bilettämään kavereiden kanssa.
Ei minulla edes ole kavereita.
Mies tekee pitkiä työmatkoja, emme asu yhdessä. Kun hän tulee meille, hän haluaa vain olla kotona ja nyhjätä minun kanssani. Se on kivaa, se eka päivä, mutta sen jälkeen alkaa tulla puutunut tunne, että tämä oli taas tässä.
Hän arvostaa kotiruokaa kovasti ja laittaakin herkullisia ruokia.
Mutta minä joskus haluaisin, että menisimme ulos, kahdestaan syömään.
Ilman kakaraa, jota saan tuijottaa ilokseni 24/7, viikossa 7 päivää, kuukaudessa 31 päivää, ja vuodessa 354 päivää.
Me emme käy missään esim tapahtumissa, emme kuljeskele kaupungilla, emme käy kaljalla, emme mene elokuviin. Me olemme vain kotona.
Uskotteko, miten minä joskus olen niin kurkkuani myöten täynnä kotiani, että haluan pakata kamat ja jättää koko kiittämätön, valittava konkkaronkka tänne ja lähteä elämään elämääni.
Mulla puuduttaa nämä seinät. Mulla puuduttaa mies, joka ei halua tehdä kanssani mitään. Olen itse ollut hyvin aktiivinen aikoinani, mennyt sinne ja tänne, harrastanut ja huviksenikin opiskellut.
Nyt olen vain kotona, herään aamulla ja odotan iltaa että voisin nukahtaa.
Joskus minulla on suuri ulkopuolisuuden tunne omasta elämästäni.
Tuntuu että eläisin häkissä, josta ei ole ulospääsyä. Minut on jätetty lapsen kanssa yksin, pojan isä viis veisaa, eikä edes soita lapsellensa. Oma sukuni ei paljoa yhteyttä pidä.
Mies kulkee itse jännittävissä tilaisuuksissa, elää elämää josta itse olen kateellinen. Hän tapaa ihmeellisiä ihmisiä, käy ihmeellisissä paikoissa, matkustelee, viettää jännittävää elämää. Minun ainoa jännitys elämässäni on, loppuuko tiskiaine tänään vai huomenna.
Ymmärrän sen, että hän kokee olon luonani kuin lomailuna, rento hetki hektisestä maailmasta. Minä taas koen, että minulla on yksi passattava lisää. Yksi vaativa huomionhakija lisää, taas yksi, joka singuttaa minusta kaiken irti, lypsää lypsämistään ja painelee jälleen tyytyväisenä maailmalle, ja minä jään ohuenohuena tuijottamaan seiniä.
Koetin hänelle puhua asiasta, hän kysyi haluanko että hän tulee mukaan lenkittämään koiraani.
Totesin että ei tarvitse.
Olen hyvä keskustelemaan itseni kanssa, olen tehnyt väitöskirjan tylsyydestä, vastaväittelijänä itseni.
Se pointti ei ollut koirankusettamisesta kahdestaan, se meni ihan jossain muualla, ja jos meni ohitse, en viitsi vääntääkään.
Olenko itse passiivinen ja turhanvalittaja, masentunut vai en?
Mikähän tässä mättää taas, onko mun elämä jotenkin valittamisen arvoinenkaan edes?
En tiedä, jälleen tuijottelen ikkunasta ulos ja mietin, että niin ja niin monta tuntia nukkumaan menoon.
Olen kotona lapsen kanssa, ja kavereita ei oikein ole. Olen siis 24/7 kotona, joskus pissatan koiran ja joskus juttelen naapureiden kanssa.
En edes muista, milloin olisin viimeksi päässyt bilettämään kavereiden kanssa.
Ei minulla edes ole kavereita.
Mies tekee pitkiä työmatkoja, emme asu yhdessä. Kun hän tulee meille, hän haluaa vain olla kotona ja nyhjätä minun kanssani. Se on kivaa, se eka päivä, mutta sen jälkeen alkaa tulla puutunut tunne, että tämä oli taas tässä.
Hän arvostaa kotiruokaa kovasti ja laittaakin herkullisia ruokia.
Mutta minä joskus haluaisin, että menisimme ulos, kahdestaan syömään.
Ilman kakaraa, jota saan tuijottaa ilokseni 24/7, viikossa 7 päivää, kuukaudessa 31 päivää, ja vuodessa 354 päivää.
Me emme käy missään esim tapahtumissa, emme kuljeskele kaupungilla, emme käy kaljalla, emme mene elokuviin. Me olemme vain kotona.
Uskotteko, miten minä joskus olen niin kurkkuani myöten täynnä kotiani, että haluan pakata kamat ja jättää koko kiittämätön, valittava konkkaronkka tänne ja lähteä elämään elämääni.
Mulla puuduttaa nämä seinät. Mulla puuduttaa mies, joka ei halua tehdä kanssani mitään. Olen itse ollut hyvin aktiivinen aikoinani, mennyt sinne ja tänne, harrastanut ja huviksenikin opiskellut.
Nyt olen vain kotona, herään aamulla ja odotan iltaa että voisin nukahtaa.
Joskus minulla on suuri ulkopuolisuuden tunne omasta elämästäni.
Tuntuu että eläisin häkissä, josta ei ole ulospääsyä. Minut on jätetty lapsen kanssa yksin, pojan isä viis veisaa, eikä edes soita lapsellensa. Oma sukuni ei paljoa yhteyttä pidä.
Mies kulkee itse jännittävissä tilaisuuksissa, elää elämää josta itse olen kateellinen. Hän tapaa ihmeellisiä ihmisiä, käy ihmeellisissä paikoissa, matkustelee, viettää jännittävää elämää. Minun ainoa jännitys elämässäni on, loppuuko tiskiaine tänään vai huomenna.
Ymmärrän sen, että hän kokee olon luonani kuin lomailuna, rento hetki hektisestä maailmasta. Minä taas koen, että minulla on yksi passattava lisää. Yksi vaativa huomionhakija lisää, taas yksi, joka singuttaa minusta kaiken irti, lypsää lypsämistään ja painelee jälleen tyytyväisenä maailmalle, ja minä jään ohuenohuena tuijottamaan seiniä.
Koetin hänelle puhua asiasta, hän kysyi haluanko että hän tulee mukaan lenkittämään koiraani.
Totesin että ei tarvitse.
Olen hyvä keskustelemaan itseni kanssa, olen tehnyt väitöskirjan tylsyydestä, vastaväittelijänä itseni.
Se pointti ei ollut koirankusettamisesta kahdestaan, se meni ihan jossain muualla, ja jos meni ohitse, en viitsi vääntääkään.
Olenko itse passiivinen ja turhanvalittaja, masentunut vai en?
Mikähän tässä mättää taas, onko mun elämä jotenkin valittamisen arvoinenkaan edes?
En tiedä, jälleen tuijottelen ikkunasta ulos ja mietin, että niin ja niin monta tuntia nukkumaan menoon.
