Miehellä vauvakuume :/

[Vaimoke]

Tämä on vähän kepillä jään kokeilemista, mutta kirjoitan kuitenkin.

Sattuuko täällä olemaan ketään naispuolista, jolla ei itsellään ole vauvakuumetta, mutta miehellä on?

Meillä on miehen kanssa ikäeroa 10 vuotta ja hän on jo yli neljänkymmenen. On lapsirakas, mutta tähän asti aina panostanut uraan ja nyt kuitenkin tuttavapiiriin on syntynyt ja syntyy koko ajan lapsia, ja hänellä alkaa selkeästi biologinen kello tikittää. On järjestämässä lomamatkoja, joihin vauvalliset tuttavapariskunnat tulevat mukaan ja hän on ilahtunut, koska ""saat sitten opetella lapsen hoitoa"". Siis minä. Hän suunnittelee esim. uuden auton hankkimista sillä varjolla, että ""mahtuvat ne lastenrattaat sinne sitten myös"".

Tilanne on se, että minulla on opinnot kesken ja hän on koko ajan puhunut siitä, että minun pitää ensin valmistua ja sitten vasta voin jäädä äitiyslomalle. Olen siis töissä nyt, en opiskele kokopäiväisesti, eli opinnot ovat lykkäytyneet mielenkiintoisten työtehtävien takia.

En ole itse mitenkään lapsivastainen, mutta ei minulla ole mitään vauvakuumettakaan, vaikka ystävistä ehkä 90% on tällä hetkellä joko raskaana tai heillä on jo vähintään yksi lapsi.

Olemme siis naimisissa ja on jotenkin ahdistavaa, kun esim. työkaverit kommetoivat koko ajan leikkisästi (jos vaikka syön jotenkin paljon), että olenkohan raskaana ja koskas ollaan suunniteltu perheenlisäystä ym.

Tuntuu välillä siltä, että tekisi mieli alkaa kirkua ääneen.

Mies ei toisaalta ole sitäkään mieltä, että haluaisi lapsen juuri NYT, mutta luulen, että ei todellakaan panisi pahakseen, vaikka tällainen yllätysraskaus yhtäkkiä perheeseemme tulisi. Itselläni on vahvasti ristiriitaisia ajatuksia, ja olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia, vaikkakin tämä on ehkä hieman väärä palsta siihen, en tiedä.

 

[äityli]

Jaa...no tavallaan mullakaan ei ollut vauvakuumetta aikoinaan, kun esikoista ryhdyttiin värkkäämään. Mieheni olisi perustanut perheen varmaan jo parikymppisenä ja puhui siitä monta vuotta aina ajoittain. Mies tähysteli muiden vauvat kaupoissa, katseli leluja, lasten huonekaluja ja -vaatteita aina kun vaan jossain kohdalle osui. Hän suunnitteli ja mietti tulevaa ja halusi ison perheen. Itselläni oli vähän yli parikymppiseksi kanta, että minähän en lapsia koskaan tee. Pikkuhiljaa vuosien myötä asenne kuitenkin pehmentyi ja kääntyi lopulta sille kannalle, että lapsia saa tulla sitten joskus. Se joskus koitti sitten vaan eräänä päivänä. Ei vaan ollut enää mitään erityistä järkisyytä lykätä asiaa, kun oli opiskelutkin opiskeltu. Oikeastaan siinä kävi sitten niin, että kun tuumasin miehelleni, että no tehdään niitä lapsia, niin hän joutuikin aikansa pohtimaan, että haluaako hän niitä todella. Hassua sinänsä, kun hän oli niin aiheesta puhunut. Vauvakuumetta mulla ei ollut, en todellakaan killunut pilvilinnoissa ja toisten vauvan eivät saaneet minua höperöksi millään tapaa.

Ekan vauva-lehden ostin kun oltiin yritetty jonkin aikaa. Tuntui tosi vieraalta aiheelta ja oli vähän hölmö olo, et mihinkähän olen ryhtynyt, vieläköhän perääntyisin koko jutusta. Lähes vuosi sitä sitten yriteltiin huolettomana (tai no mies ei ollut enää huoleton aikoihin), ennen kuin mulle iski tajuntaan, että vuosi tulee täyteen pian ja vauvaa ei vaan kuulu. Masennuin aikalailla ja sit oikeastaan iski vasta jonkinmoinen vauvakúume. Jälkeenpäin oon ajatellut, et ehkä se 1v4kk yritysaikaa oli tarkoitettu mulle kasvun paikaksi äitiyttä varten. Jos meillä olisi tärpännyt heti, se olisi ollut mulle varmasti melkoinen kriisi.

Olin 27 vuotias, kun esikoinen syntyi ja hän on kyllä ollut parasta mitä mulle on ikinä tapahtunut. En olisi koskaan uskonut, et äitiys on se minun juttuni. Vaan edelleenkään en oikein ymmärrä vauvakuumeisia kavereita ja sitä hirvittävää hosumista ja hösötystä aiheen tiimoilta. Meille on tulossa toinen muksu kesällä ja nyt en edes ehtinyt vauvakuumetta kehittää. Tuumattiin vaan miehen kanssa, et josko se toinen saisi tulla kun haluaa ja tärppäsikin sitten heti.