Niin. Siinä se tuli sanottua.
Vähän taustoja:
Minulla on kaksi lasta (10v+) ja nykyisellä avomiehelläni ei yhtään. Mieheni on minua nuorempi ja itse olen yli kolmekymppinen.
Ollaan asuttu yhdessä muutaman vuoden ajan ja tapailtu pari vuotta ennen yhteenmuuttoa.
Aiemmat lapseni olen hoitanut yksin, kun erosin lasten isästä nuoremman lapsen ollessa n. 1,5v.
Menin silloin tavallaan "perse edellä puuhun", kun ensimmäinen lapsi ilmoitteli aikanaan tulostaan ennekuin olin saanut opintojani loppuun. Sen jälkeen -siitä huolimatta että olinlasten kanssa yksin -olen opiskellut samaa alaa vielä kahden eri tutkinnon verran ja nyt (vihdoin) vakituisessa työssä.
Kun aloimme tapailla, emme puhuneet tulevaisuudensuunnitelmista tai lapsista. Olisi varmasti pitänyt, mutta se ei käynyt mielessä eikä mieskään siitä maininnut.
Kun muutimme yhteen, en pitänyt mahdottomana että JOSKUS haluaisin lisää lapsia.
En tälläkään hetkellä pidä mahdottomana sitä, että haluaisin JOSKUS lapsen.
Aikaa vaan ei ole tämän asian pohtimiseen enää kovinkaan kauaa, sehän on fakta
Se, että voiko mies koskaan saada lapsia on epävarmaa. Epäilee itse kromosomipoikkeamaa ja on kertonut, että aiemmassa parisuhteessa ei ole ehkäisyä käytetty.
Isoin asia mikä minua tässä rassaa on se, että mies on valmis päättämään parisuhteemme jos emme hanki yhteistä lasta. Hän itse sanoi näin. Tosin "Hänen kantansa on ehkä lieventänyt hieman" (sanojaan lainaten.. mitä se ikinä tarkoittaakaan, en tiedä) Näin siitäkin huolimatta, että hän itse ei tiedä pystyykö lapsia saamaan kenenkään kanssa.
Venäläistä rulettia?
Aina kun puhumme tästä asiasta se päättyy riitaan. Mies syyttää minua itsekkääksi kun ajattelen uraani, olemassaoleviani lapsiani, kahta vaikeaa synnytystä (molemmat päättyivät sektioon ja toipuminen oli vaikeata) ja elämäntilannetta ylipäätään.
Varmasti hän on oikeassa, olen itsekäs. Itse olen kuitenkin (vielä toistaiseksi) sitä mieltä, että jos parisuhde on hyvällä ja vakaalla pohjalla, molemmat kunnioittavat toisiaan ja haluavat sitoutua toisiinsa niin lapsen suunnittelu ei tunnu "peikolta" vaan on iloinen asia jota molemmat haluavat.
Mies on sanonut, että haluaa lapsen kanssani vaikka eroaisimmekin ja että huolehtii lapsesta.
Tämä särähtää korvaani todella ikävästi. Tuntuu, että olen vain väline saada se toivottu lapsi.
Älkää ymmärtäkö väärin, parisuhteemme on mielestäni hyvällä pohjalla, arki rullaa suht' mukavasti (tosin mies on paljon pois kotoa ja vuorotyössä), mieheni huolehtii hyvin minun lapsistani ja on ottanut osansa kasvatusvastuusta tosi hienosti.
Tämä lienee yksi -ensimmäinen, mutta ei ehkä viimeinen- sekavassa mielentilassa kirjoitettu vuodatus tänne...
Olis kiva kuulla ajatuksianne :ashamed:
Vähän taustoja:
Minulla on kaksi lasta (10v+) ja nykyisellä avomiehelläni ei yhtään. Mieheni on minua nuorempi ja itse olen yli kolmekymppinen.
Ollaan asuttu yhdessä muutaman vuoden ajan ja tapailtu pari vuotta ennen yhteenmuuttoa.
Aiemmat lapseni olen hoitanut yksin, kun erosin lasten isästä nuoremman lapsen ollessa n. 1,5v.
Menin silloin tavallaan "perse edellä puuhun", kun ensimmäinen lapsi ilmoitteli aikanaan tulostaan ennekuin olin saanut opintojani loppuun. Sen jälkeen -siitä huolimatta että olinlasten kanssa yksin -olen opiskellut samaa alaa vielä kahden eri tutkinnon verran ja nyt (vihdoin) vakituisessa työssä.
Kun aloimme tapailla, emme puhuneet tulevaisuudensuunnitelmista tai lapsista. Olisi varmasti pitänyt, mutta se ei käynyt mielessä eikä mieskään siitä maininnut.
Kun muutimme yhteen, en pitänyt mahdottomana että JOSKUS haluaisin lisää lapsia.
En tälläkään hetkellä pidä mahdottomana sitä, että haluaisin JOSKUS lapsen.
Aikaa vaan ei ole tämän asian pohtimiseen enää kovinkaan kauaa, sehän on fakta
Se, että voiko mies koskaan saada lapsia on epävarmaa. Epäilee itse kromosomipoikkeamaa ja on kertonut, että aiemmassa parisuhteessa ei ole ehkäisyä käytetty.
Isoin asia mikä minua tässä rassaa on se, että mies on valmis päättämään parisuhteemme jos emme hanki yhteistä lasta. Hän itse sanoi näin. Tosin "Hänen kantansa on ehkä lieventänyt hieman" (sanojaan lainaten.. mitä se ikinä tarkoittaakaan, en tiedä) Näin siitäkin huolimatta, että hän itse ei tiedä pystyykö lapsia saamaan kenenkään kanssa.
Venäläistä rulettia?
Aina kun puhumme tästä asiasta se päättyy riitaan. Mies syyttää minua itsekkääksi kun ajattelen uraani, olemassaoleviani lapsiani, kahta vaikeaa synnytystä (molemmat päättyivät sektioon ja toipuminen oli vaikeata) ja elämäntilannetta ylipäätään.
Varmasti hän on oikeassa, olen itsekäs. Itse olen kuitenkin (vielä toistaiseksi) sitä mieltä, että jos parisuhde on hyvällä ja vakaalla pohjalla, molemmat kunnioittavat toisiaan ja haluavat sitoutua toisiinsa niin lapsen suunnittelu ei tunnu "peikolta" vaan on iloinen asia jota molemmat haluavat.
Mies on sanonut, että haluaa lapsen kanssani vaikka eroaisimmekin ja että huolehtii lapsesta.
Tämä särähtää korvaani todella ikävästi. Tuntuu, että olen vain väline saada se toivottu lapsi.
Älkää ymmärtäkö väärin, parisuhteemme on mielestäni hyvällä pohjalla, arki rullaa suht' mukavasti (tosin mies on paljon pois kotoa ja vuorotyössä), mieheni huolehtii hyvin minun lapsistani ja on ottanut osansa kasvatusvastuusta tosi hienosti.
Tämä lienee yksi -ensimmäinen, mutta ei ehkä viimeinen- sekavassa mielentilassa kirjoitettu vuodatus tänne...
Olis kiva kuulla ajatuksianne :ashamed: