mähän oon kärsinyt keskivaikeasta masennuksesta ihan laitoshoitoa myöten,mutta oon nyt hyvällä mallilla ollut jo pitkään.
mua on häirinnyt ennenkin ja alkoi häiritsemään taas sama asia miehessä...
mies ei ole viimeisen vuoden aikana käynyt yhtään missään rentoutumassa,ei pelaamassa tai ottamassa kavereiden kanssa. ylipäätään mitään muuta kuin asioiden hoitoa ei siis rentoutumista.ainoastaan söhvalla köllöttelyä.
tätä on esiintynyt jo siitä lähtien kun kuopus syntyi.
olen yrittänyt patistaa ja patistaa mutta sama seinä tulee vastaan,en koe tarvitsevani,en viitsi,en halua jättää sua yksin tenavien kanssa.
sata kertaa olen sanonut että mua ei haittaa ja toivoisin hänen menevän ennenkuin eläkeiässä miettiin sitä kuinka tuli kaikki vuodet köllöteltyä sohvalla..
mutta tänään taisin sanoa avainsanan,asian josta ei ole puhuttu suoraan.
kerroin hänelle että olen selvinnyt,olen vahvempi,olen tasa-painoinen,olen terve.joten ei syytä pelkoon.
ja hassuinta oli se että itse vasta aloin ajatella asiaa kunnolla..tosiaan..masennus on hiipunut pois,en ole saanut raivokohtauksia,itkukohtauksia jne..piiitkään aikaan.
joten ei se ihan masennuksestakaan johdu että mies ei koskaan käy missään vaan ehkä siitä että hä otti lasten saannin todella vakavasti ensi hetkestä asti,lapset ja minä ollaan hänelle tärkeintä maailmassa.
ja toki vauva-ajat olivat rankkoja mutta ei enää ole..
miehellä on kai jäänyt päälle se kotivaihe.
siitä ei ole kuitenkaan kysymys etteikö haluaisi mennä,kyllä sen näkee eikä kiellä asiaa.
joten toivon mukaan hän ottaa neuvosta vaarin ja lähtee tuulettumaan.
että ei mulla sen kummempaa..asiat voi olla joskus näinkin päin.
mua on häirinnyt ennenkin ja alkoi häiritsemään taas sama asia miehessä...
mies ei ole viimeisen vuoden aikana käynyt yhtään missään rentoutumassa,ei pelaamassa tai ottamassa kavereiden kanssa. ylipäätään mitään muuta kuin asioiden hoitoa ei siis rentoutumista.ainoastaan söhvalla köllöttelyä.
tätä on esiintynyt jo siitä lähtien kun kuopus syntyi.
olen yrittänyt patistaa ja patistaa mutta sama seinä tulee vastaan,en koe tarvitsevani,en viitsi,en halua jättää sua yksin tenavien kanssa.
sata kertaa olen sanonut että mua ei haittaa ja toivoisin hänen menevän ennenkuin eläkeiässä miettiin sitä kuinka tuli kaikki vuodet köllöteltyä sohvalla..
mutta tänään taisin sanoa avainsanan,asian josta ei ole puhuttu suoraan.
kerroin hänelle että olen selvinnyt,olen vahvempi,olen tasa-painoinen,olen terve.joten ei syytä pelkoon.
ja hassuinta oli se että itse vasta aloin ajatella asiaa kunnolla..tosiaan..masennus on hiipunut pois,en ole saanut raivokohtauksia,itkukohtauksia jne..piiitkään aikaan.
joten ei se ihan masennuksestakaan johdu että mies ei koskaan käy missään vaan ehkä siitä että hä otti lasten saannin todella vakavasti ensi hetkestä asti,lapset ja minä ollaan hänelle tärkeintä maailmassa.
ja toki vauva-ajat olivat rankkoja mutta ei enää ole..
miehellä on kai jäänyt päälle se kotivaihe.
siitä ei ole kuitenkaan kysymys etteikö haluaisi mennä,kyllä sen näkee eikä kiellä asiaa.
joten toivon mukaan hän ottaa neuvosta vaarin ja lähtee tuulettumaan.
että ei mulla sen kummempaa..asiat voi olla joskus näinkin päin.