M
MM
Vieras
Mä haluaisin kuulla, onko kellään muulla tällaista... Kun musta tuntuu, etten millään voi olla tällaiseen elämään tyytyväinen.
Mies tekee reissutyötä ja on pääasiassa 2-3 yötä poissa kotoa joka viikko ja muut päivät on yleensä pitkiä päiväreissuja. Jos ei ole reissussa, tekee töitä kotitoimistossa. Kotona ollessaan laittaa ruokaa ja siivoilee, mutta lasten 3,5-v. ja 2,3-v.) kanssa on kamalan laiska tekeen mitään. Ei koskaan esim. vie lapsia ulos jos minä en ole lähdössä mukaan. Tykkäis vaan olla, eli löhöillä sohvalla ja kattoa telkkua. Mies hermostuu herkästi ja jotkut päivät onkin vain yhtä lapsille ärähtelyä, kun "eivät tottele mitään ja ovat niin villejä"... Reissun lähestyessä alkaa aina pahantuulisuus ja usein sanonkin, että sen ois jo sama taas mennä. Mies tykkää työstään, mutta ikävöi kuulemma yleensä kotiin, eikä osaa nauttia reissuelämästä.
Minä oon lapsissa ihan kiinni. Käyn töissä ja iltaisin en saa hetkeäkään hengähtää. "Äiti pyyhkii pyllyn, äiti pukee, äiti nukuttaa, äiti leikkii, äiti äiti äiti"...! Mies on pääasiassa tyytyväinen kun saa olla rauhassa. Ja mä oon niin poikki! Jos aion käydä esim. töiden jälkeen kaupassa, mies on sitä mieltä, että "tuu mieluummin kotiin, käydään vaikka yhdessä myöhemmin"... Saatikka jos menisin ihan vain jollekin omalle asialle. Mä en saa tippaakaan omaa aikaa ja tuntuu, että kaikki asiat pitäis hoitaa niin, että lapset olis mulla mukana. No, ei oo kamalan kivaa mennä esim. vaateostoksille ja raahata kahta tympääntynyttä lasta mukana.... Lenkillä käyn iltaisin sitten kun lapset on menneet nukkuun, jos mies on kotona. Ei hänkään tosin mitään harrasta, eikä kyllä ole paljon poissa kotoa muuta kuin työn vuoksi, mutta hän voikin kulkea työaikanaan missä ja miten haluaa.
Meillä on ihan eri rytmi, minua väsyttää iltaisin kamalasti ja mies jää kattoon telkkua aina puoleen yöhön. Minulta ei halua juurikaan muuta kuin säännöllisesti seksiä, joka ei taas minua tilanteessa kamalasti kiinnosta. Velvollisuudentunnosta saa sitä kuitenkin.
Tuntuu, ettei tää oo jotenkin oikeen kivaa elämää. Onko kellään muulla samanlaista...?
Kiitos kun jaksoit lukea
Mies tekee reissutyötä ja on pääasiassa 2-3 yötä poissa kotoa joka viikko ja muut päivät on yleensä pitkiä päiväreissuja. Jos ei ole reissussa, tekee töitä kotitoimistossa. Kotona ollessaan laittaa ruokaa ja siivoilee, mutta lasten 3,5-v. ja 2,3-v.) kanssa on kamalan laiska tekeen mitään. Ei koskaan esim. vie lapsia ulos jos minä en ole lähdössä mukaan. Tykkäis vaan olla, eli löhöillä sohvalla ja kattoa telkkua. Mies hermostuu herkästi ja jotkut päivät onkin vain yhtä lapsille ärähtelyä, kun "eivät tottele mitään ja ovat niin villejä"... Reissun lähestyessä alkaa aina pahantuulisuus ja usein sanonkin, että sen ois jo sama taas mennä. Mies tykkää työstään, mutta ikävöi kuulemma yleensä kotiin, eikä osaa nauttia reissuelämästä.
Minä oon lapsissa ihan kiinni. Käyn töissä ja iltaisin en saa hetkeäkään hengähtää. "Äiti pyyhkii pyllyn, äiti pukee, äiti nukuttaa, äiti leikkii, äiti äiti äiti"...! Mies on pääasiassa tyytyväinen kun saa olla rauhassa. Ja mä oon niin poikki! Jos aion käydä esim. töiden jälkeen kaupassa, mies on sitä mieltä, että "tuu mieluummin kotiin, käydään vaikka yhdessä myöhemmin"... Saatikka jos menisin ihan vain jollekin omalle asialle. Mä en saa tippaakaan omaa aikaa ja tuntuu, että kaikki asiat pitäis hoitaa niin, että lapset olis mulla mukana. No, ei oo kamalan kivaa mennä esim. vaateostoksille ja raahata kahta tympääntynyttä lasta mukana.... Lenkillä käyn iltaisin sitten kun lapset on menneet nukkuun, jos mies on kotona. Ei hänkään tosin mitään harrasta, eikä kyllä ole paljon poissa kotoa muuta kuin työn vuoksi, mutta hän voikin kulkea työaikanaan missä ja miten haluaa.
Meillä on ihan eri rytmi, minua väsyttää iltaisin kamalasti ja mies jää kattoon telkkua aina puoleen yöhön. Minulta ei halua juurikaan muuta kuin säännöllisesti seksiä, joka ei taas minua tilanteessa kamalasti kiinnosta. Velvollisuudentunnosta saa sitä kuitenkin.
Tuntuu, ettei tää oo jotenkin oikeen kivaa elämää. Onko kellään muulla samanlaista...?
Kiitos kun jaksoit lukea