V
väsyttävää
Vieras
Hei!
Pakko purkaa johonkin..
Olen 24-vuotias ja mulla on 4-vuotias ja kohta 4kk ikäiset tytöt. Sairastuin ensimmäisen lapsen jälkeen synnytyksenjälkeiseen masennukseen ja lapsi oli reilun vuoden ennen kuin tajusin hakea apua. Keskustelut auttoivat sitten siihen ja kävinkin kaksi vuotta säännöllisesti juttelemassa.
Nyt kun toinen syntyi, olen aivan lopussa. Rakastan vauvaani (esikoisen kohdalla kesti pitkään), mutta kun olen niin paljon yksin lasten kanssa. Mies on maatalouslomittaja ja on aamut töissä ja illat. Mutta oloa ei helpota kun usein sitten on ylitöissä ja saattaa olla 10 päivää sellaista työputkea, jolloin olen aika paljon yksin lasten kanssa.
Vauva ei tykkää olla vaunuissa, nukkuisi vaan omassa sängyssä ja esikoista pitäsi voida käyttää ulkona. Tuntuu että olen kotona vankina ja kaikki riippuu miehen työvuoroista tai missä se sitten vaan on. Mies kun on sellainen, että saattaa mennä kahville jonkun kaverinsa luokse päivällä ja sitten siinä menee kaksi tuntia tai sitten ei kehtaa tilalla sanoa ei ja jää auttamaan ilmaiseksi ylimääräisissä hommissa. Itse sitten täällä hoidan kotihommat ja lapset ja syön
jos ehdin ja silloinkin hotkimalla.
Oma äiti asuu 24km päässä, mutta sitä ei kiinnosta auttaa, ei ole koskaan ehdottanutkaan että voisi katsoa lapsia. Hyvä kun kerran parissa kuussa nuo tytöt näkee ja silloinkin pikaisesti. Harvoin soittaakaan ja silloinkin omia asioitaan. Ystäviä ei ole täällä pikku kunnassa..
Kyllä mies on kiltti ja hoitaa mielellään lapsia, mutta rasittaa kun ei ymmärrä miten raskasta mun elämä täällä on.. Ehkä esikoisen kohdalla masennuin myös siksi kun olin niin paljon yksin vastuussa vauvasta enkä päässyt koskaan mihinkään, nykyään ehkä vielä vähemmän kun vauva ei halua olla vaunuissa.
Muuten vauva on helppo, onneksi. Useasti olen mäkättänyt että auttaisi kotihommissa, seuraavana päivänä on ehkä vähän auttavasempi mutta siihen se jää. Usein sitten kun tulee illalla kotiin, mieluummin näpeltää kännykkäänsä kun kuuntelee mua eikä uskoa vaikka olen sanonut asiasta sata kertaa.
Yötkin hoidan yksin, ihan vaan siksi että hän jaksaa töissä. sitten kuitenkin saan aamulal herätellä sata kertaa ja menee aikaa ennen kuin itse nukahdan ja kohta jo vauva herä syömään ja väsyttää.
En mä tiiä mitä teen, kärsinkö vaan kun itse olen ajanut tähän itseni. Ymmärrän että miehellä on paljon töitä, mutta usein kyllä jää suustaan kiinni ja pitkäksi aikaa.
Välillä itkettää koko ajan, en tiiä lienenkö kohta taas masentunut. Ei tällästä jaksa kukaan, eikä tilannetta helpota uhmainen 4-vuotiaskaan.
Pakko purkaa johonkin..
Olen 24-vuotias ja mulla on 4-vuotias ja kohta 4kk ikäiset tytöt. Sairastuin ensimmäisen lapsen jälkeen synnytyksenjälkeiseen masennukseen ja lapsi oli reilun vuoden ennen kuin tajusin hakea apua. Keskustelut auttoivat sitten siihen ja kävinkin kaksi vuotta säännöllisesti juttelemassa.
Nyt kun toinen syntyi, olen aivan lopussa. Rakastan vauvaani (esikoisen kohdalla kesti pitkään), mutta kun olen niin paljon yksin lasten kanssa. Mies on maatalouslomittaja ja on aamut töissä ja illat. Mutta oloa ei helpota kun usein sitten on ylitöissä ja saattaa olla 10 päivää sellaista työputkea, jolloin olen aika paljon yksin lasten kanssa.
Vauva ei tykkää olla vaunuissa, nukkuisi vaan omassa sängyssä ja esikoista pitäsi voida käyttää ulkona. Tuntuu että olen kotona vankina ja kaikki riippuu miehen työvuoroista tai missä se sitten vaan on. Mies kun on sellainen, että saattaa mennä kahville jonkun kaverinsa luokse päivällä ja sitten siinä menee kaksi tuntia tai sitten ei kehtaa tilalla sanoa ei ja jää auttamaan ilmaiseksi ylimääräisissä hommissa. Itse sitten täällä hoidan kotihommat ja lapset ja syön
jos ehdin ja silloinkin hotkimalla.
Oma äiti asuu 24km päässä, mutta sitä ei kiinnosta auttaa, ei ole koskaan ehdottanutkaan että voisi katsoa lapsia. Hyvä kun kerran parissa kuussa nuo tytöt näkee ja silloinkin pikaisesti. Harvoin soittaakaan ja silloinkin omia asioitaan. Ystäviä ei ole täällä pikku kunnassa..
Kyllä mies on kiltti ja hoitaa mielellään lapsia, mutta rasittaa kun ei ymmärrä miten raskasta mun elämä täällä on.. Ehkä esikoisen kohdalla masennuin myös siksi kun olin niin paljon yksin vastuussa vauvasta enkä päässyt koskaan mihinkään, nykyään ehkä vielä vähemmän kun vauva ei halua olla vaunuissa.
Muuten vauva on helppo, onneksi. Useasti olen mäkättänyt että auttaisi kotihommissa, seuraavana päivänä on ehkä vähän auttavasempi mutta siihen se jää. Usein sitten kun tulee illalla kotiin, mieluummin näpeltää kännykkäänsä kun kuuntelee mua eikä uskoa vaikka olen sanonut asiasta sata kertaa.
Yötkin hoidan yksin, ihan vaan siksi että hän jaksaa töissä. sitten kuitenkin saan aamulal herätellä sata kertaa ja menee aikaa ennen kuin itse nukahdan ja kohta jo vauva herä syömään ja väsyttää.
En mä tiiä mitä teen, kärsinkö vaan kun itse olen ajanut tähän itseni. Ymmärrän että miehellä on paljon töitä, mutta usein kyllä jää suustaan kiinni ja pitkäksi aikaa.
Välillä itkettää koko ajan, en tiiä lienenkö kohta taas masentunut. Ei tällästä jaksa kukaan, eikä tilannetta helpota uhmainen 4-vuotiaskaan.
