Masentunut ja itsekäs (?) äiti

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Lindakoo
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
L

Lindakoo

Vieras
Löytyisiköhän täältä kohtalotovereita ja ehkä jotain vinkkejä miten tästä eteenpäin...

Olen muutaman kuukauden ikäisen tyttövauvan äiti ja vaikka rakastan kovasti vauvaani, olen kokenut raskauden ja vauva-arjen henkisesti kovin vaikeana ja luulen olevani jossain määrin masentunut. Hoidan kuitenkin vauvaani hyvin ja iloitsen suunnattomasti myös kun näen pikkuisen kasvavan ja oppivan uusia asioita. Silti perusmielialani on aika synkkä.

Kaikki on päällisin puolin aivan kunnossa. Minulla on ihana aviomies ja koti, eikä vauvakaan ole kai kovin vaativa tapaus. Siksi koenkin huonoa omatuntoa siitä, että ikävöin "entistä" elämääni jatkuvasti. Tuntuu kauhealta sanoa näin, mutta välillä ajattelen, että olisi parempi, jos emme olisi vielä saaneet lasta. Koen olevani itsekäs kun en ole pystynyt sopeutumaan vauvaelämään.

Ehdimme mieheni kanssa seurustella vain vuoden ennen kuin tulin raskaaksi. Raskaus ei ollut suunnitelmissa, mutta välillä ehkäisy unohtui ja se tietenkin oli aivan omaa syytä. Rakastan miestäni todella paljon ja meillä oli erittäin hauskaa yhdessä ennen raskautta. Tuntuu, etten ole ollut oma itseni raskauden alkamisesta lähtien ja se on tietenkin vaikuttanut myös parisuhteeseemme negatiivisesti. Olen muuttunut rennosta ja iloisesta naisesta stressaantuneeksi ja tiuskivaksi pirttihirmuksi...

Elämä on vauvan syntymän jälkeen (ja osittain jo raskausaikana) muuttunut tylsäksi rutiiniksi ja koen olevani olemassa vain vauvaa varten. Täysimetän, joten en voi kovin kauaa olla pois vauvan luota. Miten te muut pienten vauvojen äidit jaksatte? Miten saatte pidettyä kiinni omasta identiteetistä vauva-arjessa? Kuinka tuon entisen elämän ikävöinnin saisi loppumaan vai auttaako siihen vain aika?

Viime aikoina on alkanut myös kaduttaa talo, jonka ostimme raskausaikanani. Kyseessä on entinen lapsuudenkotini, jonka olemme remontoineet. Tuntuu, etten osannut asiaa harkita tarpeeksi tarkkaan silloin raskaushormonimyrskyissä.. Vaikka olemme sisustaneet kodin omilla tavaroillamme yms, on minulla yhä tunne, että asun "äidin ja isän luona" ja en ole päässyt elämässä eteenpäin. En ole tästä puhunut miehelleni, koska hän on tähän paikkaan kovinkin tykästynyt ja haaveilee asuvansa täällä eläkepäiviin saakka (mikä minua ajatuksena jo vähän hirvittää..) Pitäisikö odotella, että talo alkaisi ajan myötä tuntua omalta vai kertoisinko jo nyt miehelleni näistä ajatuksistani..?

Olisi kiva kuulla asiallisia kommentteja/muiden kokemuksia. Kenellään ystävistäni ei ole vielä lapsia, joten asiasta on vaikea keskustella heidän kanssaan.
 
Voi olla synnytyksenjälkeistä masennusta, kannattaa jutella neuvolassa.

Tuohon asuntoasiaan, totta kai puhut miehelle asiasta, parisuhteessa on tarkoitus jakaa omat tunteet. Mutta uskon silti, että ajan myötä pääset tuosta ajatuksesta eroon ja totut asumaan talossa.
 
et ole itsekäs. itselle äidikdi tulo oli myös vaikeaa, minusta nuo tunteet ovat normaaleja, se että on kantanut ja imettää lastaan vaan vaikuttaa naisen minäkuvaan. Lapsen saanti pysäyttää ja laittaa ajattelemaan elämän valintoja mutta ajalla kaikki parantuu, tottuu. Muista ottaa aikaa myös itsellesi!!
voimia
 
Kuulostaa hyvin tutulta. Et varmasti ole ainut, jolla masennuksen tunnetta tuossa vaiheessa. Olen itse ollut n. 3 v esikoisen kanssa kotona ja toinen lapsi syntyy piakkoin. Edessä siis jälleen ainakin vuosi kotona oloa ja vaikka tavallaan siitä nautinkin, alkavat seinät välillä kaatua päälle ja ahdistaa. Ja pahintahan kaikessa on juuri se, että tuntuu niin turhalta ja itsekkäältä ne ajatukset, kun meilläkin kaikki hyvin, lapsi ollut suhteellisen helppo vauvasta asti jne...

Puhu vain rohkeasti miehelle, neuvolassa, kavereille tai jollekin asiasta, ettei masennuksen tunne äidy liian pahaksi. Ja jos yhtään helpottaa, niin varmasti joka ikinen äiti jossain vaiheessa tulee miettineeksi, että mitä jos sittenkin olisi odottanut sen raskaaksitulemisen kanssa, etenkin jos on kovin nuori.
 
Aika tuttuja fiiliksiä.

Auttoi oman ajan järjestäminen, ja sen tajuaminen, että pikkulapsiaika on oikeasti LYHYT. Lasten kanssa kaikki ikävaiheet ovat elämänvaiheita. Jos mielenterveytesi alkaa riippua imettämisestä, on se teidän perheellenne suurempi terveyshaitta, kuin antaa lapselle välillä pulloa, jotta sinä saat aikaa itsellesi.

En ihmettele jos tunet olosi ahdistuneeksi talossanne, mutta voihan olla että liität masennuksesi ja ahdistuksesi myös kyseiseen paikkaan, joka vielä jotenkin oikein symboloi negatiivisia fiiliksiäsi.

Tsemppiä, muista että sinulla on oikeus olla sellainen äiti, kuin sinä haluat. Eli ihan kokonainen ihminen, jolla on haaveita, ja joka toteuttaa niitä. Se ei ole itsekästä.
 
Jotkut asiat lapsen syntymän jälkeen valitettavasti täytyy vaan hyväksyä sellaisena kuin ne ovat. Tuo sinun tunnemyllerrys on varsin luonnollista, olethan tullut raskaaksikin sitä erityisemmin suunnittelematta, joten on luonnollista, että vauvan tulo on asia, jota täytyy käydä omien tunteiden kautta läpi. Sinusta on nyt tullut äiti ja se on osa identiteettiä. Se vaan täytyy hyväksyä, että sinä muutut ja elämä muuttuu paljonkin. Onneksi sinulla on aikaa ja sen ei tarvitse tapahtua yhdessä yössä :) Se, että nykyään on hyvinkin muodikasta puhua ja toitottaa sitä, kuinka "minä en muutu eikä mikään muutu sitten, kun lapsi tulee", on täysin epärealistinen ajatus ja tavoite ja sitä tavoitellessa ei tee kuin hallaa itselleen ja perheelleen. Äitiys on vahva osa identiteettiä, eikä sitä enää sinusta pois saa. Se vastuu pienestä ihmisestä on hurjan raskas ja sen vastaanottamistakin saa "harjoitella" aikansa, koska sekin voi tuntua hurjalta alkuun. Ja se on hyvä, että tunnistat näitä tunteita ja syitä, joista ne tunteet kumpuaa. Se on tie parempaan mieleen, kun osaat nimetä pahan olon lähteet. Enää tarvitaan vaan se, että pääset näistä asioista turvallisen ihmisen kanssa puhumaan ja avautumaan oikein kunnolla. Sen entisen elämän helppoutta ja auvoa täytyy surra pois niin sanotusti. Sitten kun on aikansa valitellut kaikkea sitä, mitä on menettänyt, jonkun ihmisen kanssa, joka ei tuomitse sinua, niin sitten sitä huomaa, mitä kaikkea on sitä vastaan saanut. Koska sitä lastahan ei vaihtaisi pois vaikka se huutaisi ja valvottaisi yöt ja taaperona repisi hermot riekaleiksi. Kyllä sinä siihen äitiyteen "kasvat", kun annat itsellesi aikaa. Haavoittuvuus-stressimallin mukaan sinulla on myös tullut monta isoa muutosta liian lyhyelle ajalle, joten muutto ja lapsen syntymä ovat isoja asioita. Kunhan kotiudut uuteen kotiin, niin kyllä se alkaa tuntua omalta eikä enää lapsuudenkodilta. Tottakai ne muistot ja aikaisempi elämä saa alkuun tuntumaan siltä, ettei tämä ole edes minun koti. Tsemppiä!! Tärkeintä on, että puhut asioista. Synnytyksen jälkeinen masennuskin kannattaa sulkea pois. Voi kuitenkin olla kyse myös täysin luonnollisesta suruprosessistakin :)
 
et ole itsekäs. masentunut saatat ollakin. itse tulen äidiksi piakkoin ja pikku hiljaa on tullut jo mieleen ajatuksia, että mitähän kivaa sitä tekisi ja milloin ja ihan vaan oman mielen virkistämiseksi ja "normaalin" elämän kunniaksi :) en siis todellakaan aio kuukausiksi hautautua kotiin. enkä tunne siitä huonoa omaatuntoa!! ja miehen kanssa ollaan näistä asioista puhuttu :) enkä koe olevani sen huonompi äiti. iloinen ja virkeä äiti on vauvallekin parempi, siis minun filosifialla. ja turha alkaa tästä vängätä "pitääkö lapsia tehdä jos ei niiden kanssa ole" keskustelua, siihen en aio osallistua ;)
 
Mulla noi meni iteksiään ohi. Mitä väsyneempi olin, sitä synkempi olin. Onneksi mieheni ansiosta sain niinä hetkinä, hieman nukkua :). Mies pärjäsi ja pärjää todella hyvin tyttäremme kanssa, pitäs vaan enempi luottaa omiin taitoihin ja kykyihin.

Itselläni alko noi mietteet, kun tyttäreni oli 1v. Tuli tunne, että kaipasin sitä entistä elämää ja sitä vapautta. Illalla tunsin voimakasta syyllisyyttä ja huono- omatunto kolkutteli ja näin, mun uniongelmatkin alko. Valvoin joka yö yhteen- kahteen ja aamulla heräsin, puoliviiden aikaan ja piti lähtee opintojen pariin. Muutamassa kuukaudessa olin hemmetin stressaantunu, väsyny ja kiukkunen.

Onneks nyt kaikki on tasapainossa, enkä myöskään haikaile juurikaan entistä elämääni. En tiedä oikein itsekään, että mitä sieltä haikailisin. Nautin tästä hetkestä ja siitä, että mulla on ihana mies ja sulonen tytär, jotka pitää mut elämässä kiinni ja saan heistä hyvää energiaa, joka auttaa mua jaksamaan kaikessa :).
 
Kiva kuulla, että muilla on mennyt itsekseen ajan kanssa ohi tämä fiilis.. kiitos vastauksista. Varmasti tosiaan se väsymys on yksi iso tekijä myös tälle mun apealle mielentilalle. Nukahtaminen on vaikeeta, vaikka väsyttääkin. Monet sanoo, että "nuku silloin kun vauvakin nukkuu" mutta se ei multa käy ihan noin helposti ainakaan päiväsaikaan. Koko ajan on mielessä, että kohta se pikkuinen taas herää ja tarvii äitiä. Öisin taas herään melkein jokaiseen inahdukseen vaikka käyttäisin korvatulppia...ei varmaan noin pientä voi vielä omaan huoneeseenkaan laittaa nukkumaan vai ??

Mäkin kuvittelin raskausaikana, että joo ei mun elämä niin paljon muutu ja voin vielä liikkua paikoissa, nähdä kavereita yms... mutta kuinkas kävikään! Sitä on jotenkin niin kiinni vauvassa ja väsynyt, että välillä postin hakeminenkin ulkoa on jo saavutus. No ehkä sitä jaksaa sitten paremmin liikkua kun väsymys vaan vähän hellittäisi..
 
Otat omaa aikaa, rakennat sen identiteettisi uudelleen sinuna, joka on myös äiti. Ensimmäinen lapsi on varmaankin se suurin muutos.

Mitä tuohon asumisasiaan tulee, niin hissukseen siitä tulee varmaan teidännäköisenne oma koti. Isoveljeni osti isovanhempiemme talon ja vaikka ulkokuori suht sama onkin ja itse asiassa keittiössäkin kaapit on vain maalattu ja vetimet vaihdettu, on koti aivan erinäköinen kuin aikoinaan. Huoneille tullut uusia käyttötarkoituksia ja huonekalut erilaisia ja eri kohdissa jne.

Ole armollinen itsellesi. Ja onnea vauvasta!
 
Tuttuja tunteita, varsinkin esikoisen ajalta, joka oli aika vaativa tapaus. Nyt toisen lapsen jälkeen alku menikin paljon helpommin, kun oli jo tottunut siihen sitovuuteen. Tosin nyt kun hän on 9kk, on taas tullut olo, että imetysaika sais alkaa riittää, että sais taas ns. ittensä takas..
 
tottakai puhut miehellesi! se on parisuhteen idea,ettei tartte elää yksin..vaan on joku jonka kanssa jakaa asiat. voit myös hakeutua esimerkiksi seurakunnan perheasiainneuvottelukeskukseen. psykoterapeutille(ilmaista,eikä uskontoa tyrkytetä).

ei nuo tunteet aina mee ohi itekseen.. saattavat nostaa välillä päätään, ite huomaisn 30:n kriisin keskellä miettiväni että kunpa olisin vapaa,kunpa eläisin elämää ennen lapsia ja sitoutumista, voisnpa vielä kokearakastumsien tunteen ja ja ja..
muuatman kuukauden haihattelin(mielessäni) ja tulin siihen tulokseen että mun perhe on tärkein!

sit joskus vuosia sitten kun esikoisella oli pahin korvautulehduskierre, en nukkunut 3kk juuri ollenkaan,muutaman hassun tunnin pätkissä öisin. alko pikku hiljaa tuntuu siltä että lähetän kaikki kuuhun jotka vaatii multa yhtään mitään. sanoin miehellekkin että pistetään noi lapset huutonettiin ja paetaan jonnekkin :D

ei niistä oikeesti luopuis mutta välillä tuntuu kyllä siltä että nyt riittää, siihen auttaa se että saa olla yksikseen tai miehen kanssa kaksin muutaman tunnin,alkaa taas näyttää mussukat mussukoilta :D
 
Mullakin oli samanlaisia tunteita vauvan syntymän jälkeen. Ja siitä tietysti kova syyllisyys, kun kaikki oli hyvin, niin miksen osannut rentoutua ja nauttia elämästäni. Mä tulin raskaaksi ollessani 29 ja vauva oli todella toivottu viiden keskenmenon jälkeen. Ja vaikka vauva oli ns. helppo tapaus, niin silti huomasin usein kaipaavani vanhaa elämääni ja mietin, että tässäkö tämä "elämäni onnellisin" asia nyt on.

Meidän avioliittokin oli hetken aikaa kovilla tuon väsymyksen takia, eikä kumpikaan oikein aiemmin ymmärretty kuinka kiinni siinä vauvassa oli. Yritin kuitenkin ulkoilla ja kutsuin mahdollisimman usein vieraita kotiin.

Vauvan ollessa reilun viiden kuukauden ikäinen kaikki muuttui, yhtäkkiä huomasin, että en haluakaan vanhaa elämääni takaisin. Vauva oli jo niin iso, että sen kanssa alkoi olla hauskaa tehdä asioita ja huomata kuinka nopeasti hän kehittyy. Aloimme käydä muskarissa, leikkipuistossa ja päivät meneekin vauhdilla tätänykyä, tyttö on nyt 7,5 kk.

Nyt mulle onkin iskenyt pieni paniikki, kun aika menee niin nopeasti. Kohta mulla ei ole enää vauvaa. Aika haikea fiilis, harmittaa, etten osannut nauttia alusta asti niinkuin nyt, tämä kun todennäköisesti jää ainoaksi lapseksi.
 
Tuossa vaiheessa vauvalta ei saa vielä takaisin päin niin paljoa kuin myöhemmin. Meillä alkoi vauva-ajan ihanuus siinä 8 kk ikäisenä kun vauva osasi jo liikkua ja vuorovaikutusta oli enemmän.
 
Kuulostaa tutulta. Itsellä meni monta kuukautta oppia aidosti pitämään vauvasta. En tietenkään olisi häntä pois antanut, mutta välillä kaipasi kipeästikin sitä, ettei tarvinnut olla vain vauvaa varten olemassa. Nyt mennään perheenä joka paikkaan ja olen onnellinen tuosta tuhisijasta. Otti vain aikansa tottua. Vauva-arki on aika "tylsää", mutta antaa lopulta paljon. Eilen juuri miehelle sanoin kaupassa, että olen todella onnellinen miehestäni ja lapsestani. Ja arvostan näitä onnen tunteen hetkiä paljon, koska alku oli niin vaikeaa itselle.

Kyllä se a.p. siitä. Anna itsellesi aikaa. Ei kaiken tarvitse tapahtua hetkessä. Ja jos joku vertailee että kuinka hän jo kävi kuukauden ikäisen lapsen kanssa kahvilla ja kuinka oli ihanaa liikkua vauvan kanssa niin anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sinä teet niitä asioita jotka sinusta tuntuu hyvältä ja sopivalta.
 
Tutulta kuulostaa. Itse odotan, että tämän toisen kohdalla menisi eka vauvavuosi salamana, en nauti yhtään enkä häpeä sitä sanoa. Imetys on sen verran rasittavaa, että puolen vuoden jälkeen ajattelin sulkea ne hanat. Ihaninta tässä ajassa on se, että se menee äkkiä ohi ja sitten voi taas "elämä" jatkua. Onneksi on viimeinen vauva-aika menossa, never again! :D
 
Mulla oli ihan samat fiilikset, mutta tiedätkö mitä. Se sinun lapsesi kasvaa, tosi nopeastikin! Meillä asustaa nyt jo 2-vuotias pieni poika ja olen vihdoin täysin sinut äitiyteni kanssa. Sain esikoisen nuorena ja erittäin nopeasti alulle lähtikin, vaikka harkitusti ehkäisy jätettiin. Aina ei vaan pää seuraa tälläisessä elämänmuutoksessa mukana, mutta tulet vielä nauttimaan lapsestasi enemmän kuin voit kuvitellakaan. Vauvavuosi menee ohi! :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Señora;28189432:
Nyt mulle onkin iskenyt pieni paniikki, kun aika menee niin nopeasti. Kohta mulla ei ole enää vauvaa. Aika haikea fiilis, harmittaa, etten osannut nauttia alusta asti niinkuin nyt, tämä kun todennäköisesti jää ainoaksi lapseksi.
Tätä komppaan! VOI kun olisin osannut nauttia siitä vauvasta. Onneksi nyt osaan ja ymmärrän nauttia tuosta isommasta lapsesta, koska meillä ei ole toiveissa enää toista.
 

Yhteistyössä