masennus, kenellä kokemusta

Toisen lapsen jälkeen koin lähes tulkoon totaalisen romahduksen, tuntui että mikään asia arjessa ei pysy hanskassa. En jaksanut mitään ja kaikesta oli huono omatunto. Neuvolassa keskustelin näistä asioista, mutta sain vain lämmintä kättä. Noista ajoista on nyt vuosi, töihin pitäisi palata mutta elämä on edelleen sekaisin ja tuntuu että en uskalla lähteä kodin seinien sisältä yhtään minnekään. Olen hakenut apua ja lääkäri totesi minun olevan klassinen masennuspotilas - meille äideille käy kuulemma monesti näin kun kotona ollaan ja varsinkin kun on sosiaalinen verkko on melko olematon kuten minulla sattuu olemaan. Arveluttaa aloittaa lääkkeet, serotoniinin takaisin oton estäjiä, mutta toisaalta en tiedä miten tilanne ilmankaan paranisi. Onko täällä palstalla sattumalta ketään jolla olisi kokemusta synnytyksen jälkeisen masennuksen lääkehoidosta?
Lasten puolesta olen huolissani, onko tällä minun ahdingolla vaikutusta heihin. Varsinkin vanhemman puolesta on tosi paha mieli, hän on joutunut kuulemaan purkauksiani ja lisäksi hänellä ei paljon ole ikäisiään kavereita kun itse olen melko huonosti tutustuva ja aika paljon olemme vain kotosalla. Niitä sukulaislapsia tai ystäväperheitä ei valitettavasti täälläpäin ole. Nämä ajatukset tietenkin vain pahentavat mieltä ja masennuskierrettä.

 

Olen itse kokenut pahan masennuksen,en tosin synnytyksen jälkeistä.
Mutta olkoon syy mikä tahansa, niin ehdoton mielipiteeni on,että masennuksesi täytyy hoitaa. itse söin masennuslääkkeitä yhdessä terapian kanssa.Nämä kaksi yhdistettyinä toisiinsa todella auttoivat,
mutta se vaatii kärsivällisyyttä.

Hyvä ystäväni sairastui masenukseen ekan lapsen jälkeen, hän ei heti hoitanut masennustaan vaan alkoi odottamaan toista.
Tuloksena oli, että hänet olisi otettu sairaalaan sisälle, koska
jaksamista vaaditaan lasten kanssa. Hän ei lähtenyt,joten kunta järjesti asiat niin,että hoitaja katsoi lapsia muutamana päivänä viikossa. Mutta ehdottomasti; älä jää ihminen hyvä yksin masennuksesi kanssa, olet liian arvokas siihen.
Ota apu vastaan,mitä sinulle tarjotaan.serotoniipitoisen masennuslääkkeet alkavat vaikuttamaan n.kuukauden päästä aloittamisesta, tiettyjä sivuoireita voi tulla, kuten esim.minulla;
väsytti hirveästi, iho huononi, lihoin, seksihalut menivät täysin,yms.
Mutta sain toimintaripeyteni takaisin, lääkkeethän auttavat siihen kun serotoniinipitoisuus aivoissa on liian alhaalla. Lääkärini kuvasi silloin ko.lääkkeitten syöntiä minulle näin:
Masennuksesi aiheuttaa serotoniinivajeen aivoihisi, ja sen voi kuvitella vaikka pieninä reikinä aivoissasi.(huom! kuvitella!)
Kun syöt masennuslääkkeitä,niin ne ikäänkuin korjaavat nämä
"reiät" siellä aivoissa,ja palauttavat sen serotoniinipitoisuuden takaisin.
Tämä on fyysista korjaamista, henkiseen tarvitaan terapiaa, lääkärihän sen määrittelee.

Iso halaus Sinulle, ymmärrän kyllä saman kokeneena tuskasi.
Uskon ja toivon,että myös Sinä pääset masennuksestasi pois.
:heart:

Minäkin pääsin, aikaa siihen meni.Mutta tiedätkös; nyt olen entistä ehyempi ja viisaampi ihminen koettelemukseni jälkeen.
Kirjoittele vointiasi! :heart:

 

\

Niitä sukulaislapsia tai ystäväperheitä ei valitettavasti täälläpäin ole. Nämä ajatukset tietenkin vain pahentavat mieltä ja masennuskierrettä.
[/quote

Halusin vielä sanoa sinulle,että onko paikkakunnallasi järjestettyä tukiverkkoa? Minulle ehdotettiin silloin aikoinaan turva-asuntoa.
Turva-asuntohan on tarkoitettu pääasiassa ihmiselle,jotka lähtevät kotoaan esim. väkivallan vuoksi. Mutta; siellä järjestetään myös
keskusteluapua, siellä on vapaaehtoisia työntekijöitä, jotka voivat auttaa sinua esim.jokapäiväisissä askareissa, ja ainakin täällä paikkakunnalla ko.tiloissa järjestetään lapsille puuhatapaamisia päivisin.
Ja ennenkaikkea; älä syyllistä itseäsi; sinullakin on lupa olla heikko.
Jos lapsesi on sen ikäinen,että voit jutella hänelle, niin etkö voi sanoa että äiti on nyt vähä väsynyt . Järjestä aikaa vain itsellesikin ( esim.vapaaehtoisavun parista), hoida itseäsi. Tästä hyötyvät lapsesisikin.
:heart:

 

On kokemusta!
Oikeastaan mulla kaikki alkoi paniikkikohtauksella esikoisen ollessa puolivuotias. Silloin tuli vain näitä kohtauksia jotka menivät ohitse, mutta pikkuhiljaa ne alkoivat muuttua pitkiksi ahdistuneisuusjaksoiksi. Tilanne paheni ja paheni, kun ei ollut ketään kelle asiasta puhua ja oli ihan peloissaan mitä tää on.. enkä hakenut apua! Lopulta puhuin asiasta neuvolassa jonka kautta pääsin neuvolapsykologille, kävin siellä reilu vuoden. Se auttoi hieman kun ensimmäistä kertaa sai jollekkin purkaa ihan kaiken. Mutta eihän se sitä pahaa oloa ja masennusta poistanut. Nyt mulla on ollut parisen kk:ta lääkitys joka ei tunnu oikein tehoavan :/
Ahdistuneisuus on muuttunut sellaiseksi on on välillä ihan vaikeaa huomata onko nyt normaali olo vai, kun olo on niin epämääräisen sekava ja se tunne kun ei tunne olevansa oma itsensä, se on jotain kamalaa! Pelkää että sekoaa! Mulla ahdistuneisuuteen liittyy sekavia ajatuksia, epämääräistä oloa, vapinaa, sydämentykytystä, ei pysty oikeen keksittymään asioihin, jännittyneisyyttä, painostavaa tunnetta päässä ja sellaista kuin ajatukseni poistuisivat/pysähtyisivät päässä ja oon hirvittävässä jännitys/hälytys tilassa pitääkseni kaiken "sisällön" koossa!
Tämä on todella rankkaa ja uuvuttaa ja pitäisi jaksaa 2 pienen kanssa.. Onneksi välissä on hyviäkin päiviä
Voimia Sinulle kovasti ja hae ajoissa apua!

 

Onko hormonitilanteesi kartoitettu? Usein naisen hormonaaliset vaihtelut (estrogeenivaje tai keltarauhashormonivaje) synnytyksen jälkeen, yhdistettynä väsymykseen aiheuttavat pitkään seko-oloa.
Käy gynellä kysymässä neuvoa. Kilpirauhasvaivatkin voivat aiheuttaa masennusoireita.

 

Ei minulta ole mitään hormooni tai kilpirauhaskokeita otettu. Ja nyt kun lapsen syntymästä on jo toista vuotta niin alkavatko ne noita tekemäänkään..? Hieman olen katkera äitiysneuvolalle, koska eivät sieltä ohjanneet minua ajoissa hoitamaan itseäni. Ei sitä itse jaksa jos edes tajuaakaan mistä on kysymys, minä ainakin mietin vain että olempa minä heikko ja huono kun edes pohdin sellaisia että en jaksa.

Tuossa lääkepurkissa lukee, että ei pitäisi tulla suurempia sivuoireita ja lääkärikin niin vakuutteli. Silti pelottaa. En tahtoisi lihoa kun sain viimein vauvakilot karistettua ja varsinkin se seksuaalinen haluttomuus tuntuu melko kovalta hinnalta - eikö sillä jo itsessään ole elämänlaatua heikentävä vaikutus että seksi ei toimi? Ei sillä että meillä mitenkään hirveää sekstaamista olisi tämän kuopuksen jälkeen ollutkaan, ollaan oltu molemmat melko piipussa. Silti aina silloin tällöin on jaksanut lähentyä ja ne ovat minusta olleet valopilkkuja tässä pimeydessä. Minkämerkkinen oli lääkkeesi, Kauris? Mulla tuo on sellaista kuin Seronil.

En ole jaksanut ottaa yhteyttä mihinkään ryhmiin tms. Seurakunnan kerhossa olen koettanut esikoisen takia käydä, ja lähipuistossa, mutta siellä ei mitenkään vilkasta ole. Jospa elämä paranee sitten kun töihin menen ja lapset PÄÄSEVÄT päivähoitoon. Tuntuu, että mikä tahansa on parempaa heille kuin olla flegmaattisen kireän äidin kanssa.

 

\

Ei minulta ole mitään hormooni tai kilpirauhaskokeita otettu. Ja nyt kun lapsen syntymästä on jo toista vuotta niin alkavatko ne noita tekemäänkään..? Hieman olen katkera äitiysneuvolalle, koska eivät sieltä ohjanneet minua ajoissa hoitamaan itseäni. Ei sitä itse jaksa jos edes tajuaakaan mistä on kysymys, minä ainakin mietin vain että olempa minä heikko ja huono kun edes pohdin sellaisia että en jaksa.

Tuossa lääkepurkissa lukee, että ei pitäisi tulla suurempia sivuoireita ja lääkärikin niin vakuutteli. Silti pelottaa. En tahtoisi lihoa kun sain viimein vauvakilot karistettua ja varsinkin se seksuaalinen haluttomuus tuntuu melko kovalta hinnalta - eikö sillä jo itsessään ole elämänlaatua heikentävä vaikutus että seksi ei toimi? Ei sillä että meillä mitenkään hirveää sekstaamista olisi tämän kuopuksen jälkeen ollutkaan, ollaan oltu molemmat melko piipussa. Silti aina silloin tällöin on jaksanut lähentyä ja ne ovat minusta olleet valopilkkuja tässä pimeydessä. Minkämerkkinen oli lääkkeesi, Kauris? Mulla tuo on sellaista kuin Seronil.

En ole jaksanut ottaa yhteyttä mihinkään ryhmiin tms. Seurakunnan kerhossa olen koettanut esikoisen takia käydä, ja lähipuistossa, mutta siellä ei mitenkään vilkasta ole. Jospa elämä paranee sitten kun töihin menen ja lapset PÄÄSEVÄT päivähoitoon. Tuntuu, että mikä tahansa on parempaa heille kuin olla flegmaattisen kireän äidin kanssa.

Hormoonikokeita voidaan tehdä ihan synnyttämättömille ja useampia vuosia lapsen syntymän jälkeen. Kilpirauhaskokeita samoin. Uskon että työhönpaluu helpottaa tilannetta, mutta olet lapsellesi yhtä rakas huonoina ja hyvinä päiviä. Sano se hänelle, halaa häntä vaikka kerran pari päivässä...se on lapselle osoitus, että äiti rakastaa häntä, vaikka ei aina jaksa nauraa ja olla iloinen.

Suosittelen silti noita masennuslääkkeitä. Aloita jokin liikuntaharrastus (reippaat ja säännölliset kävelylenkit), niin lihomisriski eliminoituu. Liikunta voi muutenkin auttaa mielialaan. Voit kokeilla lääkityksesi ohella luontaistuotekaupasta saattavaa EPA-kalaöljyvalmistetta, jonka on todettu auttavan masennusoireisiin. Silti en puoskaroi sinua käyttämään tuota EPA:aa masennuslääkityksesi sijaan....vaan todellakin ohella.
Vauvakilojen karistaminenkin on voinut olla kehollesi rankka rupeama.

Paljon voimia ja jaksamista :heart:

 

Masennus...
Kokemusta löytyy, mut ei varsinaisesti synnytyksen jälkeistä. Se tuntuu olevan vaan sellainen tauti, et siihen ei kukaan muu oikeen voi vaikuttaa, kun sinä itse ja "hoitohenkilökunta".

Itse olen aiemmin oireillut paniikkikohtauksin ja burnoutin tuoman masennuksen kautta. Niistä olen saanut selvitä omin keinoin ja mikä ärsyttävintä toinen ei voi auttaa. Yleensä kukaan ei sitä ymmärräkään. "Piristy nyt." "Ethän sinä voi aina vaan itkeä." "Kukaan ei sua tuollasena huoli." -kommentit eivät hirveesti auta sellaista eteenpäin, joka yrittää ja haluaa, muttei pääse ja osaa.

Olisi upeaa, jos tähän sairauteen suhtauduttaisiin vakavasti. Varmasti se vaikuttaa omaan suhteeseen lapsia ja puolisoa kohtaan. Mutta syyllistyä siitä ei saisi, muuten joutuu vaan syvemmälle. Joten äkkiä hoitoa hakemaan.
Itse selvisin puhumalla. Mun ongelmat juontivat juurensa lapsuuteeni uusperheessä, huonoihin ongelmaratkaisutaitoihini ja paljon muuhun.. Keskustelu ja ajan kuluminen auttoivat minua. Myös mieheni ymmärtävä tuki oli korvaamatonta. Mielestäni on vain yritettävä harjoittaa itsekkyyttä. Antaa itselleen aikaa, anteeksi ja lepoa. Itsensä tutkiskelu ennen esikoiseni syntymää on ehkä auttanut minut siihen pisteeseen, että olen selviytynyt ja välttänyt synnytyksen jälkeisen masennuksen.
Toivon kaikille selviytymistä ja voimia!
:heart: :heart: :heart: :heart: