M
Myrskyn silmässä
Vieras
Sisältää pitkän vuodatuksen mutta olisin kiitollinen jos joku jaksaisi lukea loppuun ja neuvoa. Saisin ehkä vähän selkeyttä omiin ajatuksiin ja osaisin vihdoinkin tehdä päätöksen.
Viimeisten viiden vuoden aikana kaikki tunteet miestäni kohti ovat hävinneet. Haaveilen vaan erosta, mutta en uskalla sitä kuitenkaan toteuttaa. En jaksa enää edes yrittää, mutta toivoin kuitenkin jospa joku päivä kaikki olisi paremmin. Kaikki alkoi tosiaan sillon viisi vuotta sitten kun esikoinen syntyi.
Yhdessä lapsi haluttiin, oltiin oltu yhdessä jo viisi vuotta, aika tuntui oikealta ja molemmat odotettiin innolla vauvaa tulevaksi. Vauvan synnyttyä mies kuitenkin muuttui. Omat lapsuuden kokemukset, ja ihan rehellisesti traumat, nostivat päätään ja mies ei jaksanut vauva-arkea. Vauvan itku herätti hänessä suunnatonta vihaa. Mies hermosti ihan heti pienestäkin kitinästä, huusi ja haukkui minua ja vauvaa, heitti tavaroita, hakkasi nyrkillä seiniä, juoksi talosta pois ovet paukkuen. Mieheni reagointi vauvan hätään tuli meille molemmille yllätyksenä. Mies, omasta toiveestaan, ei ollut koskaan vauvan kanssa kaksin. Mies itse sanoi että ei luotaa itseensä. Ei koskaan suoraan sanonut, että pelkää satuttavansa vauvaa, mutta sanoi että pelkää lähtevänsä ja jättävänsä vauvan yksin. Joten vauvan hoito oli yksin mun tehtävä. Itkin vauvan kanssa kilpaa yöllä, toisessa huoneessa, ovi kiinni, kannoin ja hyssytin ja pelkäsin koska mies tulee huutamaan. Kuuntelin kuinka paiskoi tavaroita toisessa huoneessa ja kiroili. Tätä kesti vuoden, ja juuri kun luulin että en jaksa, en pysty, en kestä enempää, tilanne parani. Vauvasta tuli helpompi ja mieskin jaksoi lapsen kanssa touhuta. Tässä vaiheessa oli sanomattakin selvää, että lisää lapsia ei meille tule. Mieheni kanssa käytiin lukuisia keskusteluja, asiaa käytiin läpi, pyydettiin anteeksi, selitettiin, ymmärrettiin, päätettiin jatkaa yhdessä. Ja mies kasvoi niin sanotusti isäksi. Hoiti lasta ihan yhtä hyvin kuin minäkin.
Ajatelin, että kyllä tämä tästä. Tunteeni olivat viilentyneet miestäni kohti, mutta ajattelin että kyllä se rakkaus tulee takaisin. Jaksoin yrittää ja panostaa suhteeseen. Kasvoimme perheenä. Kunnes lapsen ollessa 2-vuotias miehelläni alkoi oireilla. Pahasti. Huuto, raivoamista, haukkumista, tavaroiden heittelyä, minun tönimistä, käsittämättömiä itkukohtauksia. Tätä kesti vuoden kunnes mies vihdoin pääsi hoitoon. Diagnoosi: keskivaikea masennus. Terapia ja lääkitys. Ja taas mä olin ihan loppu. Ihan varma, että en enää jaksa yrittää, halusin erota. En tuntenut enää mitään miestäni kohtaan. Mutta mies aneli jäämään. Aneli jaksamaan, kestämään, ymmärtämään. Joten mä jäin.
Pikkuhiljaa hoito näyttä auttavan ja miehestäni tuli "siedettävä". Ei rakas, ei mukava, ei hyvä mies, ei hyvä isä, mutta siedettävä. Sitten tuli raskaustestiin kaksi viivaa. Ehkäisystä huolimatta. Siitä huolimatta että seksiä oli vain kerran muutaman kuukauden aikana. Raskaana. Koin, että mun on pakko vielä yrittää. Lasten takia, ehkä ne tunteet vielä herää. Ehkä mies muuttuu "paremmaksi" kun terapia etenee. Ja mieskin oli innoissaan raskaudesta. Vannoi, että nyt menee erilailla kuin esikoisen aikana.
Sitä kesti tasan siihen asti kunnes maha alkoi näkyä. Terapiaa lisättiin, lääkitystä vaihdettiin. Mikään ei tuntunut auttavan. Vauva on nyt 3kk ja elämä on rehellisesti yhtä helvettiä. Mies ei siedä vauvan itkua yhtään. Ja tämä vauvahan itkee. Mahakivut on kamalat ja allergiaselvittelyt aloitettu. Vauva ei nuku, ei viihdy missään, ainoastaan mun sylissä saattaa olla rauhassa vähän aikaa. Ja kaiken aikaa mies huutaa ja haukkuu. Esikoinen uhmaa. Ja kaiken aikaa mies paiskoo tavaroita, hakkaa seiniä ja sohvaa, lähtee talosta juosten ja kiroillen. Mä en jaksa enää. Päivät on vain yhtä itkua, mun, vauvan, esikoisen ja miehen.
Kuitenkin mies rukoilee jaksamaan. Pyytää kestämään vielä pari vuotta, sitten helpottaa. Pyytää ymmärrystä ja tukea. Lupaa parempaa tulevaisuutta. Mutta mä en tiedä uskonko siihen enää. En tunne muuta kun sääliä. Jos sitäkään enää. Haluan vaan pois. Jaksaisin lasten kanssa paremmin ilman sitä että tarvii jatkuvasti pelätä mieheni käytöstä. Mutta toisaalta, ajattelen pitäisikö vielä jaksaa. Ehkä tulevaisuudessa asiat olisikin paremmmin. Ehkä rakkaus heräisi uudelleen. Ehkä sitten joskus olisi helpompaa. Mutta nyt haaveilen salaa vain erosta, rauhasta.
Viimeisten viiden vuoden aikana kaikki tunteet miestäni kohti ovat hävinneet. Haaveilen vaan erosta, mutta en uskalla sitä kuitenkaan toteuttaa. En jaksa enää edes yrittää, mutta toivoin kuitenkin jospa joku päivä kaikki olisi paremmin. Kaikki alkoi tosiaan sillon viisi vuotta sitten kun esikoinen syntyi.
Yhdessä lapsi haluttiin, oltiin oltu yhdessä jo viisi vuotta, aika tuntui oikealta ja molemmat odotettiin innolla vauvaa tulevaksi. Vauvan synnyttyä mies kuitenkin muuttui. Omat lapsuuden kokemukset, ja ihan rehellisesti traumat, nostivat päätään ja mies ei jaksanut vauva-arkea. Vauvan itku herätti hänessä suunnatonta vihaa. Mies hermosti ihan heti pienestäkin kitinästä, huusi ja haukkui minua ja vauvaa, heitti tavaroita, hakkasi nyrkillä seiniä, juoksi talosta pois ovet paukkuen. Mieheni reagointi vauvan hätään tuli meille molemmille yllätyksenä. Mies, omasta toiveestaan, ei ollut koskaan vauvan kanssa kaksin. Mies itse sanoi että ei luotaa itseensä. Ei koskaan suoraan sanonut, että pelkää satuttavansa vauvaa, mutta sanoi että pelkää lähtevänsä ja jättävänsä vauvan yksin. Joten vauvan hoito oli yksin mun tehtävä. Itkin vauvan kanssa kilpaa yöllä, toisessa huoneessa, ovi kiinni, kannoin ja hyssytin ja pelkäsin koska mies tulee huutamaan. Kuuntelin kuinka paiskoi tavaroita toisessa huoneessa ja kiroili. Tätä kesti vuoden, ja juuri kun luulin että en jaksa, en pysty, en kestä enempää, tilanne parani. Vauvasta tuli helpompi ja mieskin jaksoi lapsen kanssa touhuta. Tässä vaiheessa oli sanomattakin selvää, että lisää lapsia ei meille tule. Mieheni kanssa käytiin lukuisia keskusteluja, asiaa käytiin läpi, pyydettiin anteeksi, selitettiin, ymmärrettiin, päätettiin jatkaa yhdessä. Ja mies kasvoi niin sanotusti isäksi. Hoiti lasta ihan yhtä hyvin kuin minäkin.
Ajatelin, että kyllä tämä tästä. Tunteeni olivat viilentyneet miestäni kohti, mutta ajattelin että kyllä se rakkaus tulee takaisin. Jaksoin yrittää ja panostaa suhteeseen. Kasvoimme perheenä. Kunnes lapsen ollessa 2-vuotias miehelläni alkoi oireilla. Pahasti. Huuto, raivoamista, haukkumista, tavaroiden heittelyä, minun tönimistä, käsittämättömiä itkukohtauksia. Tätä kesti vuoden kunnes mies vihdoin pääsi hoitoon. Diagnoosi: keskivaikea masennus. Terapia ja lääkitys. Ja taas mä olin ihan loppu. Ihan varma, että en enää jaksa yrittää, halusin erota. En tuntenut enää mitään miestäni kohtaan. Mutta mies aneli jäämään. Aneli jaksamaan, kestämään, ymmärtämään. Joten mä jäin.
Pikkuhiljaa hoito näyttä auttavan ja miehestäni tuli "siedettävä". Ei rakas, ei mukava, ei hyvä mies, ei hyvä isä, mutta siedettävä. Sitten tuli raskaustestiin kaksi viivaa. Ehkäisystä huolimatta. Siitä huolimatta että seksiä oli vain kerran muutaman kuukauden aikana. Raskaana. Koin, että mun on pakko vielä yrittää. Lasten takia, ehkä ne tunteet vielä herää. Ehkä mies muuttuu "paremmaksi" kun terapia etenee. Ja mieskin oli innoissaan raskaudesta. Vannoi, että nyt menee erilailla kuin esikoisen aikana.
Sitä kesti tasan siihen asti kunnes maha alkoi näkyä. Terapiaa lisättiin, lääkitystä vaihdettiin. Mikään ei tuntunut auttavan. Vauva on nyt 3kk ja elämä on rehellisesti yhtä helvettiä. Mies ei siedä vauvan itkua yhtään. Ja tämä vauvahan itkee. Mahakivut on kamalat ja allergiaselvittelyt aloitettu. Vauva ei nuku, ei viihdy missään, ainoastaan mun sylissä saattaa olla rauhassa vähän aikaa. Ja kaiken aikaa mies huutaa ja haukkuu. Esikoinen uhmaa. Ja kaiken aikaa mies paiskoo tavaroita, hakkaa seiniä ja sohvaa, lähtee talosta juosten ja kiroillen. Mä en jaksa enää. Päivät on vain yhtä itkua, mun, vauvan, esikoisen ja miehen.
Kuitenkin mies rukoilee jaksamaan. Pyytää kestämään vielä pari vuotta, sitten helpottaa. Pyytää ymmärrystä ja tukea. Lupaa parempaa tulevaisuutta. Mutta mä en tiedä uskonko siihen enää. En tunne muuta kun sääliä. Jos sitäkään enää. Haluan vaan pois. Jaksaisin lasten kanssa paremmin ilman sitä että tarvii jatkuvasti pelätä mieheni käytöstä. Mutta toisaalta, ajattelen pitäisikö vielä jaksaa. Ehkä tulevaisuudessa asiat olisikin paremmmin. Ehkä rakkaus heräisi uudelleen. Ehkä sitten joskus olisi helpompaa. Mutta nyt haaveilen salaa vain erosta, rauhasta.
