Luovuttamisen tuska

Nyt olisin vailla keskustelukumppania.
Olen aina uskonut suhteeseemme, vaikka mutkia matkassa on riittänyt. Nyt tilanne alkaa olla luovutuspisteessä. Tuntuu, että en enää jaksa ylläpitää suhdetta. Mies on pahantuulinen - syytä en todellakaan tiedä - eikä puhu, edes vastaa yksinkertaisiin kysymyksiin. Rakastan häntä, mutta hänen välinpitämättömyytensä ja puhumattomuutensa satuttaa liikaa. En itsekään aina enkeli ole, syynä torjutuksi tuleminen ja ainaiset loukkaukset.
En halua erota, mutta kun en tälläisessä suhteessakaan enää jaksa elää.
Päätöksen tekeminen on todella vaikeata. Vaikeata on myös myötää epäonnistuneensa parisuhteessa.
Lisäksi meillä on pieni lapsi, häneltä en haluaisi perhettä hajottaa. Mies on kuitenkin hyvä isä lapselle.
Olisin kiitollinen, jos joku jaksaisi keskustella asiasta tai kertoa oman ratkaisunsa vastaavassa tilanteessa.

 

HEI,

voin vain kertoa oman tarinani, jos se helpottaisi. Meillä alkoivat ongelmat viime talven aikoihin. Oli vaikeata keskustella mistään, väsytti ja kaikki ärsytti. Minulla oli sitten töihin meno huhtikuussa ja hetkeksi näytti kaikki taas olevan ok. Mutta sitten ajan käyttö ym. tuntui taas kasaantuvan ongelmaksi (mies on yksityisyrittäjä). Ja tuntui ettei mies ikinä viihtynyt kotona.. Kesällä sitten aloimme kunnolla juttelemaan suhteestamme ja kävi ilmi että miehellä on jo pitempään ollut paha olo (no niin kyllä minullakin..) ja hän halusi erota. Itse en olisi halunnut lapsen takia (1v4kk), mutta en nähnyt muutakaan ratkaisua tilanteeseen kuin erilleen muuton.. Se tuntui lapsellekin paremmalta ratkaisulta. En halunnut riidellä hänen nähden. Saimme sitten talon myytyä ja molemmat muutimme uuteen kotiin. Saimme myös lapselle hyvän päiväkotipaikan. Hoidamme lasta yhteishuoltajuudessa, minun työvuorojen mukaan (vuorotyö..). Rankkaa oli minulle aluksi olla lapsesta erossa. Eli lapsi on kolme yötä minulla ja sitten kolme yötä miehellä. Asumme suht lähekkäin joten tarhaan vientikin onnistuu. Olemme pysyneet väleissä vaikka välillä onkin rankkaa. Ja tietysti sitten myös ilmeni, että mieheni oli tapaillut toista naista. Se tuntui todella pahalta. Mutta olen puhunut asiasta aika paljon jopa työpaikalla ja se onkin helpottanut. Myös lääkärillä olen käynyt, mutta en ole sitten sairaslomia ottanut (minulla oli nukkumisvaikeuksi.) Välilllä tuntuu todella pahalta lapsen takia, kun ei ole ns. oikeata perhettä. Mutta olen tosi onnellinen kun molemmat hoitavat lasta, eli on isä kuitekin olemassa. Koko ajan tuntuu pikkuhiljaa helpottavan ja koen kuitenkin hyvänä sen ettei lapsi näe meidän riitelevän vaan saa itselleen vanhemmat jotka toivovat hänelle vain parasta.
Tulipas selostus mutta toivottavasti sinulle siitä on jotain iloa! :hug:

 

Minun tilanteeni on kuin edellisen kirjoittajan elämästä.

Tosin sillä erotuksella, että kun mies sitten pois muutti, hänellä alkoikin jokin villikko kausi. Sitä on nyt kestänyt puoli vuotta. Ensi alkuun ei tullut edes lastaan katsomaan. Nyt sitten halusi tulla, tänäänkin. Mutta juhlimaan oli pakko päästä näin lauantai iltana.

Ei siinä sinällään mitään, mutta lupailee lapselle (3.v) esim. tulla, eikä tule. Miehellä lapsi ei ole ollut eron jälkeen kertaakaan. Sattuneesta syystä en voi asiaa edes harkita. Hermostuu lapselle hyvin pienistä ja se yksistään on jo aika iso syy. Miehellä ei ole edes omaa asuntoa.

Eli eron jälkeen tuntui kuin että en edes tunne koko ihmistä. Muuttui niin hultittomaksi. Meillä on välit erittäin huonot. Ja vain siksi, että mies ilmeisesti kuvitteli, että lähtönsä jälkeen kaikki vastuu hänen osalta päättyy. Tulee vain oikeuksia. Näin ajattelen, koska jonkunhan täytyy selittää niin totaalisen käytös muutoksen.

Eli toisaalta voi kysyä, mitä hyötyä tästä erosta oli jos se sai meidän välit katkeamaan lähes kokonaan. Ja sitten alkoi vasta riidat. Joita ei kuitenkaan suhteessa ollut niinkään.

Toivon, että aika näyttää ja elämä kasvattaa jokaista. Mutta sitä en ymmärrä, että kun sovussa erotaan ja sovitaan, että ajatellaan lapsen parasta. Ja molemmat olleet ihan luotettavia ihmisiä siihen saakka.

Sitten toinen pistääkin kaiken ihan ranttaliksi. Ei ota vastuuta pienimmistäkään asioista. Uhkailee oikeudenkäynnillä, koska ei saa lasta. Mutta samalla ei tajua, kuinka on mahdoton antaa lastaa ihmiselle, joka ei kykene huolehtimaan kunnolla itsestäänkään. Eikä ymmärrä että oikeudenkäynti vahingoittaa pahiten juuri lasta.

Että näinkin suuri muutos tai uusien puolien ilmeneminen toisessa ihmisessa voi tulla esiin erotilanteessa.

 

Itse painin saman asian kanssa, meillä se pahantuulinen olen minä, ei mies. Minulla ei ole toista miestä, ei aikaa eikä halua. 15v. ollaan yhdessä oltu, kaksi alle kouluikäistä lasta, velkaa (talo ja auto) jne.
Mies on paljon reissussa ja en todellakaan edes kaipaa häntä kotiin sieltä. Tympii kun on kotona, tiellä, jaloissa yn. Rakastan miestäni paljon..kuin sisarusta - ei tämä mikään parisuhde ole?
En tiedä mitä haluan..en todellakaan.
Raskasta on käydä töissä, hoitaa lapset jne. yksin..toisaalta siihen olen jo tottunut kun mies on niin paljon poissa mutta silti...
Lapset minua "säälittää" rikkoa heiltä perhe :'( me kuitenkin tullaan toimeen miehen kanssa, eikä tässä perheessä riitele kuin minä :ashamed:
En tiedä minäkään mitä tehdä.

 

:attn:
voisiko joku "auttaa" ja asiallisesti ottaa kantaa :flower:

 

Sinulle synkkä. Hae rohkeasti apua itsellesi. Sellainen henkilö, joka on erikoistunut sekä yksilö- että parisuhdeterapiaan voisi olla sinulle se paras. Hän saisi sinulle olon, että saisit jäsennettyä elämääsi ja miten saat vaikutettua omaan elämääsi ja lisäksi saattaisi avautua monta mutkaa, jotka nyt estävät näkemästä rakkauttasi miestäsi kohtaan. Tietty voitte mennä miehesi kanssa yhdessäkin, mutta jos sinä näet omat ongelmasi, niin sinun yksin käyminenkin olisi fiksua. Itse kävin oman eron aikoina 3 kertaa moisella henkilöllä puolison kanssa ja kahdesti yksin ja voin sanoa, että vaikken oikein uskonut edes siihen alkuunsa, että olisiko siitä hyötyä, niin oli. Ei se eroa estänyt, mutta minä olen ymmärtänyt paljon asioita, joille olin ehkä itse tilanteessa sokea.

 

Kiitos kaikille vastanneille. Olo on jo helpottuneempi, vaikka elämä jatkuu entiseen malliin. Nyt on menossa "parempi"jakso. (Joka kestää noin kaksiviikkoa...) Jos näin jatkuisi kuin tällähetkellä, olisi elämä ok. Pahat hetket ovat vain niin pahoja, että pelkään hetkeä jolloin viimein luovutan. :hug: kaikille, ollaan "kuulolla"! =)

 

\

Itse painin saman asian kanssa, meillä se pahantuulinen olen minä, ei mies. Minulla ei ole toista miestä, ei aikaa eikä halua. 15v. ollaan yhdessä oltu, kaksi alle kouluikäistä lasta, velkaa (talo ja auto) jne.
Mies on paljon reissussa ja en todellakaan edes kaipaa häntä kotiin sieltä. Tympii kun on kotona, tiellä, jaloissa yn. Rakastan miestäni paljon..kuin sisarusta - ei tämä mikään parisuhde ole?
En tiedä mitä haluan..en todellakaan.
Raskasta on käydä töissä, hoitaa lapset jne. yksin..toisaalta siihen olen jo tottunut kun mies on niin paljon poissa mutta silti...
Lapset minua "säälittää" rikkoa heiltä perhe :'( me kuitenkin tullaan toimeen miehen kanssa, eikä tässä perheessä riitele kuin minä :ashamed:
En tiedä minäkään mitä tehdä.

tuo on kuin mun elämä tällä hetekllä.erota en halua mutta suhde on solmussa.mä olen pahantuulinen ja äreä miehelle,tuntuu etten enää kunnioita häntä.meillä on ollut todella ihaniakin aikoja.kuten esim.vuosi sitten kun tyttö syntyi.rakastuttiin uudelleen ja kaikki oli ihanaa vaikka oli rankkaa.nyt siitä ei ole mitään jäljellä,molemmilla paha olo.
rakastetaan tyttöä kumpikin ihan hirveesti joten ei voida erota kun ei kumpikaan voi olla tytöstä erossa.