Löytyykö muilta negatiivista ja kriittistä vanhaa äitiä, miten sen kanssa pärjää tulematta hulluksi?

["miuku"]

Hei!

Kaipaan vertaistukea...

Mun äiti on 75-vuotias, ikäisekseen hyvinkin reipas ja omillaan toimeen tuleva nainen.

Mutta... olen kurkkuani myöten täynnä hänen jatkuvaa arvosteluaan (arvostelee siis kaikkea ympärillään olevaa, ei välttämättä aina minua, mutta muita ihmisiä, julkkiksia yms.) Kaikkeen suhtautuu aina kriittisesti ja luulen, että hän kokee olevansa jotenkin muiden yläpuolella ja viiltävän älykäs arvostellessaan ja tuodessaan esille milloin mitäkin "epäkohtia". Aina kun kerron jostain asiasta, niin hänen pitää jotenkin tyrmätä ajatus tai kysellä olenko ottanut huomioon sitä tätä ja tuota.

Nyt veljeni on eronnut ja äitini ei ollenkaan hyväksy eikä ymmärrä eroa (vaikka on itsekin eronnut aikanaan). Hänen mielestään veljelläni ja hänen ex-vaimollaan ei ollut mitään syytä erota. Nyt joka kerta puhuessamme puhelimessa, äiti vain huokailee kuinka typerän päätöksen veljeni teki yms.

Pahinta on, että tiedän itsekin perineeni osan äitini negatiivisuudesta. Tietenkin, asuinhan hänen kanssaan elämäni ensimmäiset 20 vuotta ja tuo elämäntapa oli silloin ainoa tuntemani. Nyt kun olen ollut omillani melkein 20 vuotta ja saanut enemmän vaikutteita muilta ihmisiltä, silmäni ovat ajan myötä avautuneet ja olen tajunnut kuinka tuo kriittisyys ja arvostelu ei tee kenestäkään muiden silmissä älykköä ja ajattelijaa vaan on tyhmää ja oikeastaan ajattelemattomampaa kuin hyvän etsiminen ja positiivisen palautteen antaminen.

Niin siis tämän vuodatuksen jälkeen kysyn: miten tulisin toimeen äitini kanssa, välejä en halua katkaista, mutta minulla menee totaalisesti hermo hänen kanssaan jutellessani. Puhelut ja kyläilyt päättyvät useimmiten minun hermojeni menemiseen kun äiti vaan valittaa ja valittaa... En osaa "antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos." Antakaa mulle välineitä siihen, miten pidän itseni rauhallisena ja enemmän "erillisenä" äidistäni, jolloin hänen juttunsa eivät vaikuttaisi minuun.

 

["vieras"]

Anna hänelle luettavaksi hyvä kirja. Vaikkapa jokin positiivisesta ajattelusta. Tai sitten Anthony de Mello Havahtuminen.

 

["rrr"]

Mulla on myös äiti, joka näkee vain kaiken negatiivisen. Silti kuvittelee olevansa positiivinen ihminen. Kyllästyttää todella kuulla aina vain kuinka kaikki in jollain tavalla hankalaa tai pielessä. Tai kuinka muut ihmiset ovat tehneet huonoja ratkaisuja jne...

 

["miuku"]

[QUOTE="vieras";28392386]Anna hänelle luettavaksi hyvä kirja. Vaikkapa jokin positiivisesta ajattelusta. Tai sitten Anthony de Mello Havahtuminen.[/QUOTE]

Itse asiassa äitini on lukenut paljon kirjoja positiivisesta ajattelusta ja muistaakseni hänellä on myös kirjahyllyssä tuo Havahtuminen. Mitään ei ole vain tarttunut näistä kirjoista matkaan... Ehkä äitini jollain tasolla tajuaa tuon negatiivisuutensa koska lukee näitä "oppaita", mutta toisaalta hän ei näe itseään totuudenmukaisesti vaan valittaa esim. minun negatiivisuudestani siinä vaiheessa kun hän on taas kerran saanut minut huonolle tuulella arvostelullaan ja "viattomilla" kyselyillään.

 

["lilli"]

[QUOTE="miuku";28392374]Hei!

Kaipaan vertaistukea...

Mun äiti on 75-vuotias, ikäisekseen hyvinkin reipas ja omillaan toimeen tuleva nainen.

Mutta... olen kurkkuani myöten täynnä hänen jatkuvaa arvosteluaan (arvostelee siis kaikkea ympärillään olevaa, ei välttämättä aina minua, mutta muita ihmisiä, julkkiksia yms.) Kaikkeen suhtautuu aina kriittisesti ja luulen, että hän kokee olevansa jotenkin muiden yläpuolella ja viiltävän älykäs arvostellessaan ja tuodessaan esille milloin mitäkin "epäkohtia". Aina kun kerron jostain asiasta, niin hänen pitää jotenkin tyrmätä ajatus tai kysellä olenko ottanut huomioon sitä tätä ja tuota.

Nyt veljeni on eronnut ja äitini ei ollenkaan hyväksy eikä ymmärrä eroa (vaikka on itsekin eronnut aikanaan). Hänen mielestään veljelläni ja hänen ex-vaimollaan ei ollut mitään syytä erota. Nyt joka kerta puhuessamme puhelimessa, äiti vain huokailee kuinka typerän päätöksen veljeni teki yms.

Pahinta on, että tiedän itsekin perineeni osan äitini negatiivisuudesta. Tietenkin, asuinhan hänen kanssaan elämäni ensimmäiset 20 vuotta ja tuo elämäntapa oli silloin ainoa tuntemani. Nyt kun olen ollut omillani melkein 20 vuotta ja saanut enemmän vaikutteita muilta ihmisiltä, silmäni ovat ajan myötä avautuneet ja olen tajunnut kuinka tuo kriittisyys ja arvostelu ei tee kenestäkään muiden silmissä älykköä ja ajattelijaa vaan on tyhmää ja oikeastaan ajattelemattomampaa kuin hyvän etsiminen ja positiivisen palautteen antaminen.

Niin siis tämän vuodatuksen jälkeen kysyn: miten tulisin toimeen äitini kanssa, välejä en halua katkaista, mutta minulla menee totaalisesti hermo hänen kanssaan jutellessani. Puhelut ja kyläilyt päättyvät useimmiten minun hermojeni menemiseen kun äiti vaan valittaa ja valittaa... En osaa "antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos." Antakaa mulle välineitä siihen, miten pidän itseni rauhallisena ja enemmän "erillisenä" äidistäni, jolloin hänen juttunsa eivät vaikuttaisi minuun.[/QUOTE]

no ehkä äitisi on niinkuin minä a.etsin epäkohdat jotta ne voi korjata(teen näin etenkin itselleni,mutta myös muille). b.olen pessimisti ja realisti.

valitan siis asioista jotka ovat pielessä ja toivon muutosta. mutta ne asiat joista en valita on hyvin..

eli jos nyt huomauttaisin miehelle vaikka joka päivä siitä että en tykkää että hänen kengät on aina pyörimässä jaloissa, niin jos en valita seuraavaan 6tuntiin.. niin silloin kaikki on hyvin.. =joku muu voi tulkita asian niin että oon kauheen negatiivinen. mutta kun ne hyvät ja kivat jutut ei häiritse! niin niistä ei tule mainittua.

lisäksi on kivempi pohtia ongelmia ja ratkaisua niille.. kuin todeta että no onpahan ainakin kaunis sää.

tunnistan tuosta äidistäsi paljon itteäni ja myös mieheni on sitä mieltä että minä luulen olevani muita parempi vaikka asia ei ole näin! asia on ennemmin niin päin että koska mut on hylätty monta kertaa,koska mua on petetty. koska vanhemmat ei koskaan rakastaneet.

Niin minulla on tunne että minun tarvitsee olla parempi kuin mitä olen,jotta kelpaan! oma fiksuus muka kororstuu sillä että osoittaa että tuolla on vika mitä minulla ei ole.
En tee sitä sillä tavalla että tietoisesti ajattelen että teenpäs näin.

Mutta viimeaikoina kokemani kriisi on pakottanut minut peilin eteen miettimään itseäni. Olen tajunnut toimivani niin siksi että mua ei hylättäis, siksi että olen itse pohjimmiltani heikko ja tarvitseva. siksi että minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista perusturvallisuuden tunnetta!

myös anteeksi pyyntö on todella vaikeaa,saatan miettiä päässäni kauankin sitä kuinka pahoillani olen loukuttuani minulle läheistä ihmistä ja se anteekispyyntö se on todella vaikea toteuttaa,koska sillä myöntäisin samalla olevani huono ihminen.

kuka rakastaa ihmistä joka tekee virheitä ja on väärässä ja typerä? ei kukaan.

järjellä ajateltuna taas ymmärrän että helpompi on rakastaa ihmistä joka tekee virheen ja pyytää anteeksi=osoittaa olevansa inhimillinen.

kuin ihmistä joka vaikuttaa ylimieliseltä, itseä virheettömänä pitävänä yli-ihmisenä.

Oikeasti olen kaikkea muuta,olen todella empaattinen ajattelen toisia ja yritän läheisteni eteen tehdä kaiken minkä vaan voin. Mutta mulla on omat kompastuskiveni...

En usko että äitisikään on sitä miksi sinä hänet ajattelet, ehkä se pelkästään näyttää siltä

 

["vieras"]

[QUOTE="miuku";28392419]Itse asiassa äitini on lukenut paljon kirjoja positiivisesta ajattelusta ja muistaakseni hänellä on myös kirjahyllyssä tuo Havahtuminen. Mitään ei ole vain tarttunut näistä kirjoista matkaan... Ehkä äitini jollain tasolla tajuaa tuon negatiivisuutensa koska lukee näitä "oppaita", mutta toisaalta hän ei näe itseään totuudenmukaisesti vaan valittaa esim. minun negatiivisuudestani siinä vaiheessa kun hän on taas kerran saanut minut huonolle tuulella arvostelullaan ja "viattomilla" kyselyillään.[/QUOTE]

"Olen pahoillani Anna anteeksi Kiitos Rakastan sinua"
Tämä on ns. Ho'oponoponon anteeksiantoon, katumukseen ja muutokseen perustuva menetelmä auttaa sinua vapautumaan tiedostamattomista ohjelmistasi, jotka kenties luovat sinulle sellaisia kokemuksia, joita et haluaisi kokea. 15 min. joka päivä toistettuna voi jo lyhyessä ajassa saada aikaan suuria muutoksia. Yritä jollain lailla myydä tuo äidillesi, se on niin yksinkertainen ja ainakin mulla on olo helpottunut parissa viikossa (läheisen kuolema).

Näinhän se menee: Positiivinen ajattelu synnyttää positiivista todellisuutta.

 

["miuku"]

Luulen, että 75-vuotiasta ihmistä on mahdotonta alkaa muuttamaan enkä muutenkaan usko asioiden menevän paremmaksi yrittämällä muuttaa toista ihmistä. Ainoa, johon voi todella yrittää vaikuttaa on oma ajattelu ja toiminta.

Haluaisin siis ehkä eniten neuvoja siihen, miten voisin itse pysyä rauhallisena ja iloisena äitini jutuista huolimatta. Tämä "purkautuminen" tällä palstalla on itse asiassa ollut jo pieni askel parempaan. Ehkä päiväkirjan kirjoittaminen omista ajatuksista olisi yksi keino tämän vaikean äitisuhteen ymmärtämiseen ja onnellisempaan elämään...?

 

["vieras"]

[QUOTE="miuku";28392471]Luulen, että 75-vuotiasta ihmistä on mahdotonta alkaa muuttamaan enkä muutenkaan usko asioiden menevän paremmaksi yrittämällä muuttaa toista ihmistä. Ainoa, johon voi todella yrittää vaikuttaa on oma ajattelu ja toiminta.

Haluaisin siis ehkä eniten neuvoja siihen, miten voisin itse pysyä rauhallisena ja iloisena äitini jutuista huolimatta. Tämä "purkautuminen" tällä palstalla on itse asiassa ollut jo pieni askel parempaan. Ehkä päiväkirjan kirjoittaminen omista ajatuksista olisi yksi keino tämän vaikean äitisuhteen ymmärtämiseen ja onnellisempaan elämään...?[/QUOTE]

Juu, et voi muuttaa toista ihmistä, mutta yritä "myydä" ajatus hänelle. Jolloin hänellä on tunne, että hän ITSE keksi sen. =)

 

["vieras"]

Hei,
Mun äiti on 75-vuotias perusnegatiivinen nainen. Hän on myös joitakin sairauksia, paljon lääkkeitä ja heikentynyt fyysinen kunto. Asuu sellaisessa vanhuksille tarkoitetussa talossa. Arvostelee aina talon muita asukkaita, haukkuu kaikki muut ihmiset, julkkikset, valtaapitävät jne. Jopa omat lapset haukkuu, jos on vähänkään aihetta. Musta tuntuu, että hänen kova elämänsä ja nykyinen olotila ovat muodostaneet hänestä sellaisen kuin hän nyt on. Jotenkin raivostuttavaa, jotenkin säälittävää.

Omat tunteet vaihtelee, toisinaan on ihan mukaviakin hetkiä, toisinaan kihisen raivosta ja tekis mieli katkasta välit. Hän hoiti paljon mun esikoista ja oli tosi rakastava mummo, nyt näille nuoremmille... hoitaa kyllä mielellään, mutta on niin lyhytpinnainen ja äkäinen ja tyyli miten puhuu lapsille, on jotenkin niin väärä. Joskus tekis mieli katkasta välit, mutta ei sekään tunnu oikeelta, kyllä omasta äidistä pitää pitää huolta. Mutta on se niin raskasta ja raivostuttavaa.

 

["miuku"]

Minua myös välillä säälittää äitini, tuskin hän kovin onnellinen voi olla kun jatkuvasti näkee ympärillään huonoja asioita ja "typeriä ihmisiä".

Toinen asia, mikä toisaalta ärsyttää minua ja toisaalta melkein huvittaa on äitini ilmiselvä mahtailun halu. Hän haluaisi kertoa tuttavilleen esim. kuinka hienosti hänen lapsillaan menee. Ja nyt kun veljeni on eronnut, äiti on senkin ottanut henkilökohtaisena loukkauksena ja selvästi häpeää "epäonnistunutta"poikaansa.

Kaikessa tässä minua surettaa se, että olen perinyt osan tästä äitini olemuksesta itseeni. En halua kertoa kenellekään "epäonnistumisistani" ja huomaan, että haluaisin pitää jonkinlaiset onnistujan kulissit yllä. Kriittisyyden äänen olen mielestäni saanut itseltäni aika hyvin vaimennettua ja monesti jos mieleeni tulee kritisoida jotain, pidän suuni kiinni. Siis jos se kritiikki ei vie asiaa eteenpäin vaan on vain esim. selän takana toisen asioiden vatvomista josta tulee loppujen lopuksi vain huono mieli itselle jälkeenpäin.

 

["vieras"]

Mun äiti ei ole vanha, mutta on hyvin negatiivinen. Oli masentunut nuoresta asti ennen kuin keski-iässä hakeutui hoitoon. Itse tajusin vasta terapiassa miten syvään sellainen negatiivinen jatusmaailma oli minuunkin juurtunut, ja aiheuttanut minussa taas lisää negatiivisuutta. itsekin kärsin siis masennuksesta. En ole äitini kanssa tekemisissä paljon kun asutaan niin kaukana. Onneksi... Mutta tuntuu pahalta nykyään kaikki yhteydenpito, mua jopa suututtaa se että äiti kasvatti minut siihen negatiivisuuteensa ja en jaksaisi sitä enää nyt kun alan itse päästä siitä irti.

Koen vuorotellen vihaa, sääliä ja huvittuneisuutta kun katson miten normaalit asiat voi sen asenteen takia olla niin vaikeita aikauiselle ihmiselle. Jää paljon kivoja asioita kokematta ja tekemättä kun ei halua tehdä mitään, kun etukäteen jo murehtii mikä kaikki estää tai mitä huonoja seurauksia voi tulla...