Löytyisikö näkökantaa ja tukea?

Asia koskee nuoren masennusta, itsetuhoisuutta ja syömishäiriötä. Tiedän pahoittavani mieleni osasta vastauksista varmasti, mutta toivon sekaan eksyvän oikeasti avuliaita vastauksiakin. Siis, nuorella yllä mainittuja ongelmia ja äitinä haluaisin kuulla, jos jollain on ollut itsellään vastaavaa nuorena. Mikä lopulta oli avuksi? Mikä sai "ihannoimaan" syömishäiriöisiä? Mitkä ajatukset oli silloin kun apua oli tarjolla, muttei vielä lopullista halua itsellä parantua ( tarkoitan sitä että ymmärrys oli jo että ongelma on, mutta siitä irti päästäminen vielä vaikeaa, eli ongelma on myönnetty, apua lähdetty hakemaan )? Nuori on kyllä jo hoidon piirissä, on lääkitys, on säännölliset tapaamiset hoitajan ja lääkärin kanssa, nyt edessä osastojakso avohoitona. Ajatuksia? Omia kokemuksia?
 
"vieras"
Mulla ei ole omakohtaisia kokemuksia mutta olin pitkään töissä osastolla jossa oli joitakin anoreksiaa / bulimiaa sairastavia nuoria.

Se tie nuoren omaan ymmärrykseen siitä hoidontarpeesta on pitkä ja kivinen. On hyvä että nuori pääsee hoitojaksolle. Terapia on hyvä hoitomuoto ja pitää muistaa että tässä terapiaa tarvitsee koko perhe, ei pelkästään sairastunut nuori. Mutta vanhempien itsesyytökset eivät auta, eivätkä ole tarpeen. Joku on mennyt mönkään ja nyt pitää koko perheen ymmärtää olevansa avun tarpeessa.

Riipuen tilanteen laajuudesta ja vakavuudesta yksi hoitojakso ei välttämättä vielä autuaaksi tee, mutta on hyvä alku. Tärkeää on pitää mielessä että tästä selviää kyllä.
 
harmaana nyt
Se vie oman aikansa.

Vaikka sen tajuaa, että ongelma on, ja käy hoidoissa ja näin, niin se ajattelumalli kantaa vielä vuosikausia. Ei siitä kerralla "parane", vaan ajattelet kyllä sillä vanhalla sairaalla tavalla vielä aika pitkään. Mulle aiheutti masennusta myös se, että tiesin olevani sairas ja ajattelevani sairaalla tavalla, mutta en enää voinut elää niin kuin sairas mieleni olisi halunnut, koska mua valvottiin kotona ja tavallaan itsekin kuitenkin halusin syödä... En tiedä pystytkö ymmärtämään tätä. Mutta siis se syöminen masensi, paino nousi kuten tietysti pitikin, mutta se masensi mua vielä enemmän. Koska ajattelin edelleen, että laiha pitää olla.

Se, mistä se ajatus kumpuaa, on mulle itsellenikin mysteeri. Olin perfektionisti ja ehkä tavallaan olen edelleen, ja aikuisiällä mulla on edelleen ollut anorektisempia kausia, kun olen syönyt vähemmän ja toki näyttänyt omaan silmääni tosi hyvältä. Kuitenkin olen aina välissä ollut terveempi ja paino on taas noussut normaalilukemiin, eikä noita "laihuuskausia" ole tullut enää 24 ikävuoden jälkeen. Eikä etenkään nyt kun olen myös äiti, en ehdi edes ajatella omaa ulkonäköä liiemmin eikä se kyllä kiinnostakaan samalla tavalla. Nyt pyrin siihen, etten vahingossakaan siirtäisi vastaavaa ajatusmallia tyttärelleni - vaikeaa, koska en itsekään tajua, mistä se kumpusi.

Vaikeaa se on, hiton vaikeaa ja raskasta, ja itse en tuossa vaiheessa pystynyt näkemään elämässäni juurikaan positiivisia asioita. Mutta normaalielämässä olisi hyvä pysyä kiinni, ajatella asioita tuon ongelman ulkopuolella. Opiskelumahdollisuuksia tai työmahdollisuuksia, toiveita elämälle, ystäviä mahdollisesti? Mua ainakin kannatteli pahimpien olojen yli se, että joskus vielä tiesin haluavani perheen ja tajusin, että jos näin jatkuu, niin se jää kyllä haaveeksi.

Eipä siinä oikein muuta voi kuin tukea tarjota, ihmisestä itsestään nuo asiat lopulta on kiinni. Mikäli vaan sitä ruokaan ja syömiseen kohdistuvaa huomiota voisi jotenkin rajoittaa, niin hyvä, koska se luo aivan suunnatonta ahdistusta. Toisaalta, syödä pitäisi, jotta hengissä pysyisi...
 
Kiitos asiallisesta vastauksesta. Juu, itsesyytösten yli on jo menty ja päästy. Nuorella huono itsetunto ja peruskouluajalta porukkaan kuulumattomuuden tunne ainakin suurelta osalta vaikuttanut tähän. Nuori itse kokee ettei kelpaa kellekkään muulle kuin omalle perheelle, ettei kukaan pidä tai rakasta häntä omana itsenään kuin oma perhe. Varmasti syitä muitakin ja aina ei edes ole varsinaisia syitä asialle, mutta tämä on tullut hyvin voimakkaasti esiin.
 
"smile"
Asia koskee nuoren masennusta, itsetuhoisuutta ja syömishäiriötä. Tiedän pahoittavani mieleni osasta vastauksista varmasti, mutta toivon sekaan eksyvän oikeasti avuliaita vastauksiakin. Siis, nuorella yllä mainittuja ongelmia ja äitinä haluaisin kuulla, jos jollain on ollut itsellään vastaavaa nuorena. Mikä lopulta oli avuksi? Mikä sai "ihannoimaan" syömishäiriöisiä? Mitkä ajatukset oli silloin kun apua oli tarjolla, muttei vielä lopullista halua itsellä parantua ( tarkoitan sitä että ymmärrys oli jo että ongelma on, mutta siitä irti päästäminen vielä vaikeaa, eli ongelma on myönnetty, apua lähdetty hakemaan )? Nuori on kyllä jo hoidon piirissä, on lääkitys, on säännölliset tapaamiset hoitajan ja lääkärin kanssa, nyt edessä osastojakso avohoitona. Ajatuksia? Omia kokemuksia?
Tarkoitatko syömishäiriöllä syömättömyyttä?
 
harmaana nyt
Lisään vielä, että mun on pitänyt myös tietoisesti opetella luopumista, siis sitä, etten voi olla täydellinen. Että on asioita, joihin en voi vaikuttaa, ja mun pitää osata vaan päästää irti. Olin tietyllä tavalla kontrollifriikki, mutta olen kehittynyt asiassa paljon. Musta tuntuu, että tuollainen luonteenlaatu on anoreksiaan taipuvaisille tyypillinen.
 
harmaana nyt
Ja nuo itsetunto-ongelmat: mun piti nuorena kahlata läpi monta huonoa suhdetta, kokea olevani ihana ja rakastettu ja haluttava, vaikken itse osannut rakastaa niitä ihmisiä lainkaan. Siinä tulin satutetuksi ja satutin toisia, ja toivon ettei kaikkien tarvitse käydä samoja asioita läpi. Toisaalta, teinpä ne virheet nuorena enkä ole niitä aikuisena sitten toistanut... Mutta tuo hyväksytyksi, rakastetuksi ja kaivatuksi (ehkä ihailluksikin?) tulemisen tarve oli kyllä mullakin suuri. En kyllä ollut porukan ulkopuolinen, mutta ehkä vähän siellä laidalla. :/
 
[QUOTE="smile";25526228]Tarkoitatko syömishäiriöllä syömättömyyttä?[/QUOTE]

Olisikohan meidän nuoren kohdalla oikea termi määrittelemätön syömishäiriö.. kun nuori ihannoi anorexiaa ja ajautui siihen syömättömyyteen, mutta hyvän ruuan ystävänä "murtui" (omasta mielestään) syömään ja sitten ruoski itseään epäonnistumisesta ja alkoi oksentelemaan. Eli syömättömyyttä ja välillä oksentelua..
 
Ja nuo itsetunto-ongelmat: mun piti nuorena kahlata läpi monta huonoa suhdetta, kokea olevani ihana ja rakastettu ja haluttava, vaikken itse osannut rakastaa niitä ihmisiä lainkaan. Siinä tulin satutetuksi ja satutin toisia, ja toivon ettei kaikkien tarvitse käydä samoja asioita läpi. Toisaalta, teinpä ne virheet nuorena enkä ole niitä aikuisena sitten toistanut... Mutta tuo hyväksytyksi, rakastetuksi ja kaivatuksi (ehkä ihailluksikin?) tulemisen tarve oli kyllä mullakin suuri. En kyllä ollut porukan ulkopuolinen, mutta ehkä vähän siellä laidalla. :/
Kiitos. Tummennettu taitaa osua meidän nuoreen juurikin. Ja aiemmastakin viestistäsi sain ajateltavaa, siis kiitos :flower:
 
"smile"
Olisikohan meidän nuoren kohdalla oikea termi määrittelemätön syömishäiriö.. kun nuori ihannoi anorexiaa ja ajautui siihen syömättömyyteen, mutta hyvän ruuan ystävänä "murtui" (omasta mielestään) syömään ja sitten ruoski itseään epäonnistumisesta ja alkoi oksentelemaan. Eli syömättömyyttä ja välillä oksentelua..
Ok, no itse olen nuorena sairastanut anoreksian, ja se on sairaus, joka näköjään seuraa läpi elämän. Jos itsellä on kriisi, niin loppuu syöminen. Unohdan vaan sen tms. Aika helposti se tippuu sinne anorektikon ajattelutapaan. Jos syö päivässä vaan yhden mandariinin, niin tulee tunnontuskia, että lihon jne
 
[QUOTE="smile";25526323]Ok, no itse olen nuorena sairastanut anoreksian, ja se on sairaus, joka näköjään seuraa läpi elämän. Jos itsellä on kriisi, niin loppuu syöminen. Unohdan vaan sen tms. Aika helposti se tippuu sinne anorektikon ajattelutapaan. Jos syö päivässä vaan yhden mandariinin, niin tulee tunnontuskia, että lihon jne[/QUOTE]
Aivan. jos vaan saan kysyä, niin oliko nuorena helppo salailla lähimmiltä syömättömyyttä? Meillä toki ollaan jo asiasta nuoren kanssa keskusteltu, koska asiat on nyt nostettu pöydälle. Mutta huomaan ettei nuori vieläkään helposti kerro jos on ollut huonoja päiviä.. Vaikka on aina ollut meillä hyvät välit ja muuten paljon keskusteltu asioista aina ja helppo ollut keskustella, mutta nämä ongelmat nuori on pitänyt tiukasti itsellään ja kovin vaikeata on edelleen kertoa meille oloistaan. On kertonut hoitavalle henkilökunnalle ja meille perheelleen syyksi ettei halua aiheuttaa lisää murhetta ja huolta..
 
"smile"
Aivan. jos vaan saan kysyä, niin oliko nuorena helppo salailla lähimmiltä syömättömyyttä? Meillä toki ollaan jo asiasta nuoren kanssa keskusteltu, koska asiat on nyt nostettu pöydälle. Mutta huomaan ettei nuori vieläkään helposti kerro jos on ollut huonoja päiviä.. Vaikka on aina ollut meillä hyvät välit ja muuten paljon keskusteltu asioista aina ja helppo ollut keskustella, mutta nämä ongelmat nuori on pitänyt tiukasti itsellään ja kovin vaikeata on edelleen kertoa meille oloistaan. On kertonut hoitavalle henkilökunnalle ja meille perheelleen syyksi ettei halua aiheuttaa lisää murhetta ja huolta..
Oli helppo, mutta en itse tajunnut seurauksia. Enkä ole koskaan ollut laihdutuskuurilla. Siinä oli kaikenlaista kriisinpoikasta, ja olin huomaamattani laihtunut alipainoiseksi. Koulun terkkari sitten "säikähti", ja kutsui vahtimestarin tuomaan heti 2l mehua, jotka oli pakko juoda. Sitten vaksi vei sairaalaan. Mutta noi syömishäiriöt ovat psyykkisiä juttuja, ja vaikka koko maailma huutaisi,että syö - syö- Ei se auta
 

Yhteistyössä