Liian pian yhteen?

[QUOTE="töttöröö";26941636]Vähän hankalaa sitä on rakastaa, jos ei ole ensin rakastunut, eikö? [/QUOTE]

Parisuhteen vaiheet rakastumisesta rakkauteen

"Prinssi sai prinsessan ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.”

Toisin kuin saduissa, parisuhde ei säily koko ajan samanlaisena. Siinä voidaan nähdä erilaisia vaiheita.

Parisuhteessa on yleensä ensin jonkinlainen rakastumisen, voimakkaan kiinnostuksen tai jopa hullaantumisen vaihe. Sen aikana herää tunne, että jotain uutta ja ainutlaatuista on tapahtumassa. Rakastumista leimaa myös tietynlainen tapa nähdä toinen; hänet nähdään yleensä vahvasti positiivisessa valossa.

Rakastumista seuraa itsenäistymisvaihe, joka on mahdollinen ainoastaan sitoutuneessa suhteessa. Suhde, johon kumppanit eivät ole sitoutuneet, päättyy jo ennen tähän vaiheeseen pääsyä. Itsenäistymisvaiheessa haetaan rajoja yhdessä ja erillään ololle. Tässä vaiheessa havaitaan usein myös, ettei kumppani ollutkaan se, joksi häntä aluksi luulimme.

Viimeisenä vaiheena voidaan puhua rakkausvaiheesta. Siinä on kyse todellisen itsen ja toisen kohtaamisesta ja hyväksymisestä. Edellytys toisen rakastamiselle on se, että ensin voi rakastaa omaa itseään. Itsensä kohtaaminen kokonaisena mahdollistaa myös toisen kohtaamisen kokonaisena.

Parisuhteen vaiheet rakastumisesta rakkauteen - Väestöliitto

 

[QUOTE="vieras";26932548]Jos lapset on mukana kuvioissa, niin mun mielestä pitäis ensin ihan kaikessa rauhassa tutustua ennenkuin lapset vetää mukaan tuoreeseen suhteeseen. Tää on tietty vaan mun mielipide.[/QUOTE]

Olen ihan samaa mieltä, näin yleistettynä. Ap:n ajatukset on ihan fiksuja.

 

Ihastun ulkonäköön mutta rakastun sisimpään. Minusta turhan monet naiset nettideittien puolella näyttävät tunteitaan hitaasti. Intohimoa ei toki saa olla liikaa, muttei samalla myöskään liikaa järkevöintiä koska se latistaa fiilistä.

Itse voin sanoa, etten koskaan ole pelännyt tunteisiini luottamista, toinen joko sopii tai sitten ei. Mutta ehkä naiselle tällaiseen tilaan on keskimäärin vaikeampi päästä. Ihmiset saattavat myös pelätä epäonnistumisia, jota en myöskään usein tee itse, vaikka olen myös epäonnistunut monesti elämässä Joskus mietinkin, olenko "liian ehjä" suhteeseen.

 

Ymmärrän, että on syytä olla varovainen suhteeseen lähtemisessä mikäli on entuudestaan lapsia kuvioissa. Mutta muuten en. Jos tietää, että tämä tyyppi on tässä, niin mitä sitä turhaan odottelemaan ja varomaan. Tiedän aivan liian monia pariskuntia, jotka ovat edenneet juurikin "toivotun kaavan mukaan" ja päättyneet vuosi naimisiinmenon jälkeen.
Elämä on elämistä varten. Mikäli tiedät löytäneesi juuri sen oikean, niin mitä sitä turhaan odottelemaan. Elämä voi heittää milloin tahansa paskaa niskaan. Oli se sitten kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen tai vuoden. Tulevaisuutta ei voi ennaikoida ja siksi pitääkin elää hetkessä Parisuhteessa pitää tehdä kuten oikealle tuntuu, ei kuten olisi järkevää. Ihmissuhteita ei mielestäni tule hoitaa, kuten raha- asioita

 

...Siis päätyneet eroon vuosi naimisiin menon jälkeen.

 

Ymmärrän, että on syytä olla varovainen suhteeseen lähtemisessä mikäli on entuudestaan lapsia kuvioissa. Mutta muuten en. Jos tietää, että tämä tyyppi on tässä, niin mitä sitä turhaan odottelemaan ja varomaan. Tiedän aivan liian monia pariskuntia, jotka ovat edenneet juurikin "toivotun kaavan mukaan" ja päättyneet vuosi naimisiinmenon jälkeen.
Elämä on elämistä varten. Mikäli tiedät löytäneesi juuri sen oikean, niin mitä sitä turhaan odottelemaan. Elämä voi heittää milloin tahansa paskaa niskaan. Oli se sitten kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen tai vuoden. Tulevaisuutta ei voi ennaikoida ja siksi pitääkin elää hetkessä Parisuhteessa pitää tehdä kuten oikealle tuntuu, ei kuten olisi järkevää. Ihmissuhteita ei mielestäni tule hoitaa, kuten raha- asioita

Kiitos, hieno nähdä että noin ajattelevia naisia yhä on! Itse olen aika väsynyt liialliseen analysointiin ja riskilaskeskeluun. Se on jotenkin hyvin kaukana minusta.

Olen esimerkiksi seurustellut ulkomaalaisen naisen kanssa, jonka videoihin törmäsin YouTubessa ja olemme yhä läheiset ystävät. Mulle olennaista on että toinen on sopiva, ei yhtä paljon esim. edes se, mistä päin maailmaa hän on, mitä tekee tai mikä on ikänumero. Ei sekään toki yhdentekevää ole (nuoremmat naiset ovat viehättävämpiä itselleni...), muttei kaikkein tärkein. Niin kova usko itsellä on omiin tunteisiin, jotka tietenkin aina voivat erehtyä mutta so not.

Kuitenkin näissä hommissa pidän mukana itsekunnioituksen ym. Eli jos vastapeluri kohtelee huonosti jne./tms. niin en tietenkään silloin suin päin syöksy suhteeseen. Mutta niin kauan kuin kaikki tuntuu hyvältä niin antaa palaa!! Eiköhän sitä sängyssä kilpaa piereskelyäkin ehdi olla tarpeeksi

 

Vauhtia oli meidänkin suhteen alussa ja kyytissä ollaan pysytty jo reilu 8v.

 

En mäkään olisi uskonut. Ennen kuin kohdalle osui. Olin se kyynisitä kyynisin parisuhteiden suhteen. Ottanut turpiini kerran ja pari. Yhden liiton (avioliitto - ei lapsia) sössinyt itse omalla tyhmyydelläni. En uskonut rakkauteen enkä oikeen mihnkään enää. Elin yksin, vihdoinkin. Olin ehkä tajunnitkin jotain sinkkuna - oli halunnut parisuhdetta "koska niin pitää mennä". Olin läheisriippuvainen. En ollut osannut olla yksin. Siksi nautinkin vapaudestani ja siitä että viimein seison todellakin omilla jaloillani. EN roikkuen jokun kyljessä.

Ja silloin se tuli. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Rakastuin kirjaimellisesti ensisilmäykseltä. Tunne oli molemmin puolinen. Yhteenmuutto ja kihlat kuukauden päästä - naimisiin 5kk päästä esikkokin tuli maailmaan vuoden sisällä. Tuosta nyt 10 vuotta aikaa. Ja olen saannut tämän ajan elää kuin lottovoittaja. Ihan oikeasti - löysin jotain aarteen omaista. Sellaisen rakkauden jonka tiesi ensimetreillä kantavan. Yllätyksiä ei näinä vuosin aole tullut kuin positiivisessa mielessä. Mieheni on vaan osoitautunut paremmaksi kuin osasinkaan odottaa. Täyttäen sellaisetki haaveet joita kuvittelin joskus epärealistiseksi.

Itse luulen että oli kuitenkin sen verran kokenut - ja ennen kaikkea oppinut olemaan yksin (olin sinkku yli 2 vuotta). Että silloin vasta kykenin näkemään tuollaisen rakkauden. EN etsinyt sitä enää. En pakottautunut parisuhteeseen "suhteen vuoksi". Olin valmis heittäytymään koska itsetunto oli kuosissa. JA se kannatti. Se todella kannatti.

 

[QUOTE="jjjj";26947185]En mäkään olisi uskonut. Ennen kuin kohdalle osui. Olin se kyynisitä kyynisin parisuhteiden suhteen. Ottanut turpiini kerran ja pari. Yhden liiton (avioliitto - ei lapsia) sössinyt itse omalla tyhmyydelläni. En uskonut rakkauteen enkä oikeen mihnkään enää. Elin yksin, vihdoinkin. Olin ehkä tajunnitkin jotain sinkkuna - oli halunnut parisuhdetta "koska niin pitää mennä". Olin läheisriippuvainen. En ollut osannut olla yksin. Siksi nautinkin vapaudestani ja siitä että viimein seison todellakin omilla jaloillani. EN roikkuen jokun kyljessä.

Ja silloin se tuli. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Rakastuin kirjaimellisesti ensisilmäykseltä. Tunne oli molemmin puolinen. Yhteenmuutto ja kihlat kuukauden päästä - naimisiin 5kk päästä esikkokin tuli maailmaan vuoden sisällä. Tuosta nyt 10 vuotta aikaa. Ja olen saannut tämän ajan elää kuin lottovoittaja. Ihan oikeasti - löysin jotain aarteen omaista. Sellaisen rakkauden jonka tiesi ensimetreillä kantavan. Yllätyksiä ei näinä vuosin aole tullut kuin positiivisessa mielessä. Mieheni on vaan osoitautunut paremmaksi kuin osasinkaan odottaa. Täyttäen sellaisetki haaveet joita kuvittelin joskus epärealistiseksi.

Itse luulen että oli kuitenkin sen verran kokenut - ja ennen kaikkea oppinut olemaan yksin (olin sinkku yli 2 vuotta). Että silloin vasta kykenin näkemään tuollaisen rakkauden. EN etsinyt sitä enää. En pakottautunut parisuhteeseen "suhteen vuoksi". Olin valmis heittäytymään koska itsetunto oli kuosissa. JA se kannatti. Se todella kannatti.[/QUOTE]

Ah, kunpa kaltaisiasi olisi maassamme lisää. Tosi moni nuorikin (alle 30) nainen, ja tuntuu että vanhat sinkkunaiset vielä enemmän noin yleensä, ovat juuri niitä kyynisiä ja elämänkolhimia. Minun on vaikea saada ikäisiini kolmikymppisiin naisiin yhteyttä tästä syystä.

Itse pyrin yhdistämään järkevyyden, siis siten että en toki heitä kaikkea järkeä pois ja antaudu hyväksikäytölle, ja vahvat fiilikset. Naiset taas tuntuvat helpommin menevät "totaalisesti" vain sen fiiliksen mukaan, jolloin ehkä hyväksikäytön vaara on isompi. Samalla siis huomioin myös toisen luonteen ominaisuuksia, en pelkästään "valu" toiseen. Olen näin löytänyt naisia, jotka eivät ole siipiäni polttaneet pahalla käytöksellä, petollisuudella, loukkaamisilla tai tieten tahtoen (vaikka itse suhteet ovat voineet kaatua). Eli ne syyt, jotka turhan usein polttavat nuoren naisen siivet ja unelmat. Havaintoni on että nainen ei huomioi miehen luonnetta piirteinä läheskään yhtä paljon kuin hetkiä miehen kanssa. Itse taas käytän molempia tapoja tutustua toiseen ja kokea toista eli luonteenpiirteet + hetket.

Olen pystynyt toisaalta valitsemaan seurani kriittisesti mutta myös panostamaan tähän valintaan aidosti ja isolla vaihteella. Ehkä johtoajatukseni on, että ansaitsen onnea ja paljon hyvää ja haluan antaa sitä paljon oikealle henkilölle. Ja samalla sinnikkyys ja pitkämielisyys sekä usko ja uskollisuus on tärkeää. Eli tietenkään elämä ei siitä huolimatta ole ruusuilla tanssimista. Mutta lähtökohta pitäisi minusta olla tuo.

 

[QUOTE="mies";26947273]Ah, kunpa kaltaisiasi olisi maassamme lisää. Tosi moni nuorikin (alle 30) nainen, ja tuntuu että vanhat sinkkunaiset vielä enemmän noin yleensä, ovat juuri niitä kyynisiä ja elämänkolhimia. Minun on vaikea saada ikäisiini kolmikymppisiin naisiin yhteyttä tästä syystä.

Itse pyrin yhdistämään järkevyyden, siis siten että en toki heitä kaikkea järkeä pois ja antaudu hyväksikäytölle, ja vahvat fiilikset. Naiset taas tuntuvat helpommin menevät "totaalisesti" vain sen fiiliksen mukaan, jolloin ehkä hyväksikäytön vaara on isompi. Samalla siis huomioin myös toisen luonteen ominaisuuksia, en pelkästään "valu" toiseen. Olen näin löytänyt naisia, jotka eivät ole siipiäni polttaneet pahalla käytöksellä, petollisuudella, loukkaamisilla tai tieten tahtoen (vaikka itse suhteet ovat voineet kaatua). Eli ne syyt, jotka turhan usein polttavat nuoren naisen siivet ja unelmat. Havaintoni on että nainen ei huomioi miehen luonnetta piirteinä läheskään yhtä paljon kuin hetkiä miehen kanssa. Itse taas käytän molempia tapoja tutustua toiseen ja kokea toista eli luonteenpiirteet + hetket.

Olen pystynyt toisaalta valitsemaan seurani kriittisesti mutta myös panostamaan tähän valintaan aidosti ja isolla vaihteella. Ehkä johtoajatukseni on, että ansaitsen onnea ja paljon hyvää ja haluan antaa sitä paljon oikealle henkilölle. Ja samalla sinnikkyys ja pitkämielisyys sekä usko ja uskollisuus on tärkeää. Eli tietenkään elämä ei siitä huolimatta ole ruusuilla tanssimista. Mutta lähtökohta pitäisi minusta olla tuo.[/QUOTE]

Kiitos kohteliaisuudesta. Ymmärrän pointtisi "vanhemmista kyynisistä naisista". Ite olen miettinyt paljonkin mikä minut kuitenkin pelasti tuolta. Uskon että se että yksinoloni aikana oikeasti uskalsin katsoa itseäni peiliin. Tein pitän matkan itseni kanssa eikä se toki ollut aivan helppo. Joskus tuntuu että nämä parisuhteissa "pahaan" törmänneet naiset osaavat kyllä hyvinkin tarkaan perustella miten kamalia eteen osuneet miehet ovat olleet. Mutta katsovatko he koskaan peiliin? MIkä näissä suhteissa on yhdistävä tekijä? Ne tämä nainen itse tietenkin. En tiedä onko kyse liiallisesta tunteiden varaan heittäytymisestä - vai kenties siitä että todellakin etsii vääränlaisia miehiä? Ei ehkä tunnekaan itseää ja asettaa kriteerit sitä kautta vääriksi. Sitten kun valitsee miehen väärillä kriteereillä - koittaa se yllätys vähän ajan päästä. Petytään. Vain siksi että ollaan alusta alaen lähdetty väärään veneeseen.

Mitä taas nuorempaan naiseen tulee, he toki ovat paljon avoimempia. Mutta itsetunto saattaa olla vielä vailinainen. EI toki kaikilla. Mutta osalla. Naisen itsetunto on jostain syystä pääsääntöisesti kovin heiveröinen tai ainakin helposti horjuva. Ikä tuo tuohon toislla tuntuvaa parannusta. Siksi nämä heittäytymiset liialla tunteella voivat olla yleisempiä. Nuorempana myös ympäristö voi vaikuttaa paljon siihen millaista kumppania haetaan. Ei ole kovin epätavallista että tyttöjoukkiossa kaikki haluavat samankaltaisen miehen. Vaikka jokainen tyttö on yksilö. Yhdessä on kuitenkin "päätetty" se millainen se ihanne mies on.

Pariuhde ei koskaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Mutta aina pitää muistaa että riitoja ja erimielisyyttä pitää hyvässäkin suhteessa olla. Pointti on siinä - osataanko keskustella, kuunnella ja rakastaa myös silloin kun harmittaa. Ja ennen kaikkea syyttelyn sijaan pitää osata tasaisesti kurkkia peiliin ja miettiä ihan oma-aloitteiesti: Mitä minä voisin tehdä toisin. Koska uskon näin vahvasti nykyään: Jos hymyilet puolisolle saat hymyn takaisin. Jos olet kun persreikä - sellainen sinua vastaankin katsoo. Kohtele toista niin kuin haluat itseäsi kohdeltava. Äläkä lase kertoja tai odota aloitetta toiselta.

 

Meneekö tässä nyt asiat vähän sekaisin? Nimimerkille "Mies" sanoisin sen, että ei se ole merkki KYYNISYYDESTÄ ja ihmissuhteisiin/elämään pettymisestä, jos etenee hitaasti tai toisaalta jos ei heti suhteen alussa ole jo muuttamassa yhteen ja hankkimassa lapsia. Joku voi edetä hitaasti ihan sen vuoksi, että toinen ei "kolahda" niin nopeasti!

Ei tarvitse olla heti tekemässä kaikkea mahdollista (yhteenmuutto, mahdollinen avioliitto, lapset, yhteinen laina...), jotta voisi sanoa ihmisen kykenevän heittäytymään ihmissuhteeseen. Ihmissuhteeseen voi heittäytyä ihan ilman näitäkin. Ehkä moni haluaakin ensin fiilistellä ja nauttia siitä, mitä sillä hetkellä on, eikä sen vuoksi kaipaa heti jotain lisää.

 

[QUOTE="jjjjj";26947385]Kiitos kohteliaisuudesta. Ymmärrän pointtisi "vanhemmista kyynisistä naisista". Ite olen miettinyt paljonkin mikä minut kuitenkin pelasti tuolta. Uskon että se että yksinoloni aikana oikeasti uskalsin katsoa itseäni peiliin. Tein pitän matkan itseni kanssa eikä se toki ollut aivan helppo. Joskus tuntuu että nämä parisuhteissa "pahaan" törmänneet naiset osaavat kyllä hyvinkin tarkaan perustella miten kamalia eteen osuneet miehet ovat olleet. Mutta katsovatko he koskaan peiliin? MIkä näissä suhteissa on yhdistävä tekijä? Ne tämä nainen itse tietenkin. En tiedä onko kyse liiallisesta tunteiden varaan heittäytymisestä - vai kenties siitä että todellakin etsii vääränlaisia miehiä? Ei ehkä tunnekaan itseää ja asettaa kriteerit sitä kautta vääriksi. Sitten kun valitsee miehen väärillä kriteereillä - koittaa se yllätys vähän ajan päästä. Petytään. Vain siksi että ollaan alusta alaen lähdetty väärään veneeseen.

Mitä taas nuorempaan naiseen tulee, he toki ovat paljon avoimempia. Mutta itsetunto saattaa olla vielä vailinainen. EI toki kaikilla. Mutta osalla. Naisen itsetunto on jostain syystä pääsääntöisesti kovin heiveröinen tai ainakin helposti horjuva. Ikä tuo tuohon toislla tuntuvaa parannusta. Siksi nämä heittäytymiset liialla tunteella voivat olla yleisempiä. Nuorempana myös ympäristö voi vaikuttaa paljon siihen millaista kumppania haetaan. Ei ole kovin epätavallista että tyttöjoukkiossa kaikki haluavat samankaltaisen miehen. Vaikka jokainen tyttö on yksilö. Yhdessä on kuitenkin "päätetty" se millainen se ihanne mies on.

Pariuhde ei koskaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Mutta aina pitää muistaa että riitoja ja erimielisyyttä pitää hyvässäkin suhteessa olla. Pointti on siinä - osataanko keskustella, kuunnella ja rakastaa myös silloin kun harmittaa. Ja ennen kaikkea syyttelyn sijaan pitää osata tasaisesti kurkkia peiliin ja miettiä ihan oma-aloitteiesti: Mitä minä voisin tehdä toisin. Koska uskon näin vahvasti nykyään: Jos hymyilet puolisolle saat hymyn takaisin. Jos olet kun persreikä - sellainen sinua vastaankin katsoo. Kohtele toista niin kuin haluat itseäsi kohdeltava. Äläkä lase kertoja tai odota aloitetta toiselta.[/QUOTE]

Kaikesta samaa mieltä Vaikutat heinolta ihmiseltä. Itsensä tunteva ihminen on tärkeä käsite (muutoin ei voi olla yksilöllisyyttäkään tiukasti ottaen). Juuri sitä tarkoitin kun sanoin että järkevyys on myös hyväksi eikä ollenkaan aina sulje pois kiihkoa ym. Yksilöllisyys on nähdäkseni iso etu suhteelle, ja ainakin kokemukseni mukaan nuorikin ihminen voi sen saavuttaa. Mutta, olen myös alkanut epäillä, että suomalainen kulttuuri ei tarjoa naiselle kovin helppoa tietä olla yksilöllinen, helposti tapahtuu ylilyöntejä eli liiallista muista piittaamattomuutta/kilpailua liiallisena elämänsisältönä tai sitten toisessa ääripäässä kaverien varassa menemistä. Kumpikaan ei yleensä ole itselleni hyvä.

Mutta sitten taas äärimmäinen abstrahointi on spontaaniuden este ja samoin se voi vaikeuttaa tyytyväisyyden tunnetta toiseen. Kun mietitään kuinka entisaikaan lavatansseista löydettiin niitä laadukkaitakin suhteita niin epäilen asioiden pitämisen yksinkertaisena olleen yksi syy. Ehkä kuitenkin arvostamme enemmän Suomessa arkisuutta kuin toisen erityisenä pitämistä, tähän olisi ainakin kulttuurisia syitä. Ja ehkä tässä on isoista eduista huolimatta myös haittansa liian totaalisena.

Paljon riippuu mielestäni juuri siitä miten vuorovaikutat toisen kanssa ja miten muistat toisen erillisyyden. Omassa hyvässä ystävyyssuhteessani tähän nettinaiseen (haaveissani olisi muuttaa sinne mutta saa nähdä... ) molemmat hyväksyvät toistensa tavat olla ja toimia. Intohimo tarkoittaa passiota, joka on siis myös kärsimystä. Siinä ihminen tavallaan roihuaa toiselle. Tärkeää itselleni on vastavuoroisesti myös levätä roihuamisen jälkeen. Ihannesuhteessani on sekä kiihkoa että tasaisuutta oikeassa suhteessa, ei liikaa kumpaakaan vaan molempia.

Oma haasteeni (olen sinkku) olisi yhdistää omat ulkonäölliset ja tunnedynaamiset preferenssini nuoremmasta naisesta siihen, että ko. nainen olisi myös itseni näkökulmasta tarpeeksi kehittynyt itsenäiseksi. Olisi myös eduksi, että hän ei ainoastaan ymmärrä maailmaani vaan myös hyväksyy minun tapani olla suhteessa. Eli loppujen lopuksi ihannesuhteessa kumpikin on erillinen, mutta silti toisiinsa kiinnittyvä ja toisia tunnusteleva, välillä yhtyvä, välillä erottuva.

 

Meneekö tässä nyt asiat vähän sekaisin? Nimimerkille "Mies" sanoisin sen, että ei se ole merkki KYYNISYYDESTÄ ja ihmissuhteisiin/elämään pettymisestä, jos etenee hitaasti tai toisaalta jos ei heti suhteen alussa ole jo muuttamassa yhteen ja hankkimassa lapsia. Joku voi edetä hitaasti ihan sen vuoksi, että toinen ei "kolahda" niin nopeasti!

Tietenkin. Itsellenikin riittää jo tietty kynnys. Tarkoitin enemmän yleistä asennetta sen suhteen, mitä haluaa suhteelta. En tarkoita niinkään konkreettisia statusmuutoksia suhteessa, vaan sitä, millä mielellä ja kuinka rohkeana lähtee suhteeseen ja miltä se tuntuu. Yhteenmuutossa ym. voi sinänsä kestääkin, puhuin enemmän siitä, kuinka paljon epävarmuutta ja pelkoa ja sisäistä lottoamista vie suhteen intensiteettiä alaspäin. Pohjimmiltaan kun kyse on hyvin yksinkertaisista asioista. Mitä enemmän mukaan tulee muuttujia (iät, työt, asuinpaikat, elämäntavat, pitkät luonneanalyysit, kaverien hyväksynnät, perheen hyväksynnät, jne. jne.) sen vähemmän itse asiassa voi avautua nauttimaan itse suhteesta ja toimimaan siinä itseluottavaisena, tietyllä tapaa alttiiksi itsensä panevana yksilönä. Oma hyväksi kokemani ratkaisu on käyttää itse valintaprosessissa järkeä tunteen rinnalla, mutta jättää järki itse tutustumisessa taka-alalle (mutta ei tietenkään pois).

En siis ollenkaan sulkenut pois sitä yksinkertaisuutta, mitä on. Päinvastoin, juuri se on kaikki. Mitään "ulkoisia" virityksiä ei välttämättä tarvita. Mutta tämä kaikkeus alkaa pirstaloitua, mitä enemmän epävarmuus, pelko ja eri abstraktit analyysit valtaavat kaikkeudesta tilaa.

 

Mitä ihmettä tää "mies" höpisee? Ihan sekavia...

 

[QUOTE="mies";26946895]Ihastun ulkonäköön mutta rakastun sisimpään. Minusta turhan monet naiset nettideittien puolella näyttävät tunteitaan hitaasti. Intohimoa ei toki saa olla liikaa, muttei samalla myöskään liikaa järkevöintiä koska se latistaa fiilistä.

Itse voin sanoa, etten koskaan ole pelännyt tunteisiini luottamista, toinen joko sopii tai sitten ei. Mutta ehkä naiselle tällaiseen tilaan on keskimäärin vaikeampi päästä. Ihmiset saattavat myös pelätä epäonnistumisia, jota en myöskään usein tee itse, vaikka olen myös epäonnistunut monesti elämässä Joskus mietinkin, olenko "liian ehjä" suhteeseen.[/QUOTE]
Totta. Kun pelissä on ainoastaan oma epäonnistuminen, kynnys ottaa riski on matalampi kuin jos pelissä on mukana myös lapset. Mä en ole pelännyt omaa epäonnistumistani, mutta olen pelännyt epäonnistumisen vaikutusta lapsiini. Eikä koske ainoastaan ihmissuhteita vaan ihan kaikkea muutosta lasten elämässä, minkä seuraukset voivat olla lapsille negatiivisia. Lasten syntymän jälkeen onkin joutunut paljon tarkemmin harkitsemaan jokaista elämää muuttavaa asiaa kuin mitä tarvitsi harkita ennen lapsia.

 

Jos nyt ei analysoitais liikaa, vaan sanotaan yksinkertaisesti totuus; ap;n ystävä on lapsellinen-koska vetänyt lapsen soppaan mukaan suhteen alkumetreillä. KOSKAAN ei voi tietää miten käy, vaikka kuinka olisi se tunne, että tämä on "elämäni mies". Eli tottakai kannattaisi ensin vähän "kattella"miten sen miehen kanssa sujuu, eikä hypätä ihan tuntemattomaan. Ja siis nimenomaan LAPSEN takia, ei itsen.

 

[QUOTE="vieras";26947712]Jos nyt ei analysoitais liikaa, vaan sanotaan yksinkertaisesti totuus; ap;n ystävä on lapsellinen-koska vetänyt lapsen soppaan mukaan suhteen alkumetreillä. KOSKAAN ei voi tietää miten käy, vaikka kuinka olisi se tunne, että tämä on "elämäni mies". Eli tottakai kannattaisi ensin vähän "kattella"miten sen miehen kanssa sujuu, eikä hypätä ihan tuntemattomaan. Ja siis nimenomaan LAPSEN takia, ei itsen.[/QUOTE]

Olennaista suhteessa ei ole tieto vaan tunne ja usko. Jos yrität edetä suhteessa tiedon varassa kuin hämähäkki kutomaansa seittiä pitkin, menetät kyllä aika paljon. Ja se on lopuksi myös kehäpäättely, koska toinen on ikuisesti ei-täysin-tiedetty.

 

[QUOTE="mies";26947759]Olennaista suhteessa ei ole tieto vaan tunne ja usko. Jos yrität edetä suhteessa tiedon varassa kuin hämähäkki kutomaansa seittiä pitkin, menetät kyllä aika paljon. Ja se on lopuksi myös kehäpäättely, koska toinen on ikuisesti ei-täysin-tiedetty.[/QUOTE]
Mä luulen, että mielipiteesi muuttuisi siinä vaiheessa, kun ex-vaimosi ja lastesi äiti hyppäisi lyhyen tuntemisen jälkeen uuden miehen matkaan. Vaikka ex-vaimosi kuinka tuntisi ja uskoisi, että on löytänyt viimein Sen Oikean, niin sinä ajattelisit asiaa lasten kannalta etkä luottaisikaan ex-vaimosi tunteisiin ja uskomisiin.

 

miehen kanssa tavattiin sokkotreffeillä ja sen jälkeen ei olla yhtäkään yötä oltu pois toistemee läheltä. eli mies muutti ekoilta treffeiltä luokseni. 3kk yhteisasumisen jälkeen aloin odottamaan esikoistamme.
tästä on nyt kohta 11v ja lapsia on kolme meillä ja yhdessä ollaan vieläkin.

 

Mä luulen, että mielipiteesi muuttuisi siinä vaiheessa, kun ex-vaimosi ja lastesi äiti hyppäisi lyhyen tuntemisen jälkeen uuden miehen matkaan. Vaikka ex-vaimosi kuinka tuntisi ja uskoisi, että on löytänyt viimein Sen Oikean, niin sinä ajattelisit asiaa lasten kannalta etkä luottaisikaan ex-vaimosi tunteisiin ja uskomisiin.

No joo, lapset ovat asia erikseen. Lapsia ei itsellä ole, mutta jos olisi, ne kyllä sitouttaisivat myös suhteeseen, koska on päätetty niitä hankkia. Lapset ovat tavallaan yksi lupaus lisää.

Uskollisuus on myös osa tunnetta. Itselläni se toisen valitseminen on niin totaalista päätöksenä, että muut ihmiset vain eivät kiinnosta kumppaneina, ei välttämättä esim. vaikka toinen asuisi eri maassa kuin minä. Mutta tietenkin jos vaimoni pettäisi minua, se olisi rankkaa ja silloin olisin valmis joustamaan tunteen ensisijaisuudesta koska lapset tuovat mukaan myös pragmaattisuutta, jota taas vapaiden ihmisten kesken en itse pitäisi hyvänä lähtökohtana suhteelle.

 

miehen kanssa tavattiin sokkotreffeillä ja sen jälkeen ei olla yhtäkään yötä oltu pois toistemee läheltä. eli mies muutti ekoilta treffeiltä luokseni. 3kk yhteisasumisen jälkeen aloin odottamaan esikoistamme.
tästä on nyt kohta 11v ja lapsia on kolme meillä ja yhdessä ollaan vieläkin.

No joo...tänne näköjään kaikki kertovat nämä positiiviset tarinat.
Mutta luuletteko oikeasti, että kaikki ekoilta treffeiltä toistensa luokse muuttaneet ovat edelleen yhdessä? NOT!

Ja ne parit jotka heti suhteen alussa ovat saaneet lapsen? NOT!
Suurin osa sellaisista liitoista kkyllä hajoaa,valitettavasti.

 

[QUOTE="vieras";26947889]No joo...tänne näköjään kaikki kertovat nämä positiiviset tarinat.
Mutta luuletteko oikeasti, että kaikki ekoilta treffeiltä toistensa luokse muuttaneet ovat edelleen yhdessä? NOT!

Ja ne parit jotka heti suhteen alussa ovat saaneet lapsen? NOT!
Suurin osa sellaisista liitoista kkyllä hajoaa,valitettavasti.[/QUOTE]

Heheheh... suuri osa liitoista hajoaa, oli ne muodostettu missä ajassa tahansa
Sitäpaitsi... useammin eroavat pariskunnat, jotka ovat olleet yhdessä 10 vuotta ja sitten vasta tehneet lapsen, kuin pariskunnat, jotka ovat olleet yhdessä huomattavasti vähemmän aikaa ja tehneet lapsen. Tilastollinen tosiasia

 

:ashamed: myö mentiin naimisiin 12 pv ensitreffeistä.

No näin nykypäivän roskaporukka tuntuu tekevän.
Samaa teki kaverini, jakoi joka miehelle ja aina uudestaan naimisiin. Ei luoja mitä käytöstä, onneksi elän hienostuneemmissa piireissä.

 

No näin nykypäivän roskaporukka tuntuu tekevän.
Samaa teki kaverini, jakoi joka miehelle ja aina uudestaan naimisiin. Ei luoja mitä käytöstä, onneksi elän hienostuneemmissa piireissä.

Itseppähän kaveris valitset Miksi ihmeessä sun kaltainen hienostunut ihminen viettää aikaansa roskaväen kanssa? Itse olen vähän sitä mieltä, että ihmiset hakeutuvat omanlaistensa seuraan.
Onneksi mulla ei ole tollasia kavereita

 

No näin nykypäivän roskaporukka tuntuu tekevän.
Samaa teki kaverini, jakoi joka miehelle ja aina uudestaan naimisiin. Ei luoja mitä käytöstä, onneksi elän hienostuneemmissa piireissä.

Ex-kaverisi on varmaan onnellisempi ilman teikäläisen mukavaa seuraa.