M
mxmxmxmxm
Vieras
Kuinka pian pitkän suhteen jälkeen olet löytänyt todellisen rakkauden? Milloin laastarisuhde onkin jotain enemmän?
Ero tuli noin vuosi sitten. Suhde oli pitkä, naimisissa ja lapsiakin löytyi. Ei mitenkään kaunis ero, paljon jäi hampaan koloon. Olin rikki ja vihainen, mutta silti uskoin selviäväni vielä jonain päivänä. Kunhan saisin käytyä rauhassa eron läpi. Mieleeni ei tullut missään kohdin uusi rakkaus. Oikeastaan jopa olin ehdottomasti sitä mieltä, etten mitään uutta suhdetta edes harkitse, ennen kuin ero on käyty läpi. En ole niinkään parisuhdeihminen vaan mielummin viihdyn omissa oloissani, joten en kokenut "pakkoa" täyttää tyhjää tilaa vierelläni. Kävi kuitenkin niin, että törmäsin sattumalta erääseen mukavaan mieheen hyvin pian eron jälkeen. No, kyllähän ihminen aina välillä läheisyyttä kaipaa, joten pieni seksisuhde tuskin haittaa ketään... Pientä laastaria haavoille, ei sen kummempaa. Niin ajattelin. Kuukaudet vain kuluivat ja tämä mies alkoi pyöriä kuvioissa koko ajan enemmän. Kaikki tuntui menevän jotenkin aivan liian nopeasti ja moneen otteeseen katkaisin suhteemme, koska aloin ahdistua. En halunnut mitään vakavaa suhdetta niin pian eron jälkeen. En ollut valmis. Joka kerta palasimme kuitenkin yhteen, koska en osannut myöskään olla erossa hänestä. Hänen seurassaan oli niin hyvä olla. Ja nyt tätä samaa peliä on jatkunut jo reilusti yli puoli vuotta. Edelleenkään en koe olevani valmis uuteen suhteeseen ja silti kai olen sellaisessa. En koe päässeeni kokonaan yli erosta vieläkään ja osittain kai siksi, etten ole saanut asiaa yksin käydä läpi rauhassa. En halua suhdetta, haluan olla kerrankin yksin. En koskaan halunnut takertua ensimmäiseen vastaantulijaan ja nyt koen tehneeni niin. Mutta mikä saa minut edelleen roikkumaan tässä miehessä? En kykene rakastumaan (en kai uskalla, ero jätti niin kovat arvet)... Tai ainakaan en myönnä rakastuneeni. En halua suhdetta, mutten kykene olemaan myöskään ilman häntä. Hoen itselleni koko ajan, ettei tämä ole mikään loppuelämäni suhde ja silti vain olen siinä. Etsin hänestä vikoja ja uskottelen itselleni, ettei hän ole elämäni mies. Koen, että minun kuuluisi olla yksin. Koen, ettei näin pian alkanut suhde voi olla todellinen. Mutta voiko se olla? Tuhoanko jotain todellista vain, koska pelkään taas satuttavani itseäni liikaa? Koska joku on sanonut, että eron jälkeen kuuluu olla tietty aika yksin, ennen kuin voi rakastua oikeasti...? Mitä ihmettä pitäisi tehdä... En voi loputtomasti "leikkiä toisen tunteilla". Tiedän, että pärjäisin loistavasti yksin. Kyse ei ole siitä, että pelkäisin yksin jäämistä. Voiko olla, että olen sittenkin hieman rakastunut, vaikken halua sitä edes itselleni myöntää?
Ero tuli noin vuosi sitten. Suhde oli pitkä, naimisissa ja lapsiakin löytyi. Ei mitenkään kaunis ero, paljon jäi hampaan koloon. Olin rikki ja vihainen, mutta silti uskoin selviäväni vielä jonain päivänä. Kunhan saisin käytyä rauhassa eron läpi. Mieleeni ei tullut missään kohdin uusi rakkaus. Oikeastaan jopa olin ehdottomasti sitä mieltä, etten mitään uutta suhdetta edes harkitse, ennen kuin ero on käyty läpi. En ole niinkään parisuhdeihminen vaan mielummin viihdyn omissa oloissani, joten en kokenut "pakkoa" täyttää tyhjää tilaa vierelläni. Kävi kuitenkin niin, että törmäsin sattumalta erääseen mukavaan mieheen hyvin pian eron jälkeen. No, kyllähän ihminen aina välillä läheisyyttä kaipaa, joten pieni seksisuhde tuskin haittaa ketään... Pientä laastaria haavoille, ei sen kummempaa. Niin ajattelin. Kuukaudet vain kuluivat ja tämä mies alkoi pyöriä kuvioissa koko ajan enemmän. Kaikki tuntui menevän jotenkin aivan liian nopeasti ja moneen otteeseen katkaisin suhteemme, koska aloin ahdistua. En halunnut mitään vakavaa suhdetta niin pian eron jälkeen. En ollut valmis. Joka kerta palasimme kuitenkin yhteen, koska en osannut myöskään olla erossa hänestä. Hänen seurassaan oli niin hyvä olla. Ja nyt tätä samaa peliä on jatkunut jo reilusti yli puoli vuotta. Edelleenkään en koe olevani valmis uuteen suhteeseen ja silti kai olen sellaisessa. En koe päässeeni kokonaan yli erosta vieläkään ja osittain kai siksi, etten ole saanut asiaa yksin käydä läpi rauhassa. En halua suhdetta, haluan olla kerrankin yksin. En koskaan halunnut takertua ensimmäiseen vastaantulijaan ja nyt koen tehneeni niin. Mutta mikä saa minut edelleen roikkumaan tässä miehessä? En kykene rakastumaan (en kai uskalla, ero jätti niin kovat arvet)... Tai ainakaan en myönnä rakastuneeni. En halua suhdetta, mutten kykene olemaan myöskään ilman häntä. Hoen itselleni koko ajan, ettei tämä ole mikään loppuelämäni suhde ja silti vain olen siinä. Etsin hänestä vikoja ja uskottelen itselleni, ettei hän ole elämäni mies. Koen, että minun kuuluisi olla yksin. Koen, ettei näin pian alkanut suhde voi olla todellinen. Mutta voiko se olla? Tuhoanko jotain todellista vain, koska pelkään taas satuttavani itseäni liikaa? Koska joku on sanonut, että eron jälkeen kuuluu olla tietty aika yksin, ennen kuin voi rakastua oikeasti...? Mitä ihmettä pitäisi tehdä... En voi loputtomasti "leikkiä toisen tunteilla". Tiedän, että pärjäisin loistavasti yksin. Kyse ei ole siitä, että pelkäisin yksin jäämistä. Voiko olla, että olen sittenkin hieman rakastunut, vaikken halua sitä edes itselleni myöntää?
