I
itsesyytös
Vieras
Minulla on 4- ja 1-vuotiaat lapset. Olen tässä lasten olemassaolon aikana huomannut että miehestä ei ole isäksi kuin ehkä 5% siitä ajasta mitä hänen pitäisi...
En kadu lapsiani, he ovat aivan ihania. Esikoisen aikaan toki oli jo viitteitä isän vanhemmaksi kelpaamattomuudesta mutta halusin ehdottomasti toisen lapsen (kuten tietenkin siinä vaiheessa isäkin, toinen lapsi on ihan suunniteltu ja vuoden yrityksen aikaansaannos) koska itse olen ainoa lapsi ja siitä mielestäni aina kärsinyt, isäkin ainut lapsi niin lapsillamme ei ole edes serkkuja.
Ongelman ydin on nyt se, että mies on erittäin kypsymätön ja itsekäs eikä osaa asettaa lapsia itsensä etusijalle juuri koskaan. Hän voi kyllä olla tietyin tavoin tarkka ja suoda lapsille jotain, mutta hän itse on kuitenkin aina etusijalla hänen omassa toiminnassaan (tyypillinen ainoa lapsi-syndrooma?).
Mies on kuitenkin ihan "kypsässä iässä", karvan verran yli 40 joten olen vaan tajunnut että eihän vanhaa koiraa enää voi opettaa istumaan - mies ei tuosta varmaan enää pysty kypsymään.
Minä olen pääasiassa vastuussa lapsistamme. Hoidan kaiken - tarhaan viemiset ja haut, koska miehellä pidempi työmatka. Hoidan ruoka- ja vaateostokset, ruoanlaitot, pyykit, pukemiset, vaipanvaihdot. Oikeastaan kaiken arkityön mikä liittyy lapsiin.
Mies on isä ihan omilla ehdoillaan, hän siis syö "kermat kakulta" - touhuaa lasten kanssa tasan silloin kun hänelle sopii ja häntä miellyttää. Minä sitten kaiken muun.
Ei tuossa vielä mitään, itsehän olen tähän "suostunut" - tosin en vapaaehtoisesti, mutta vähän pakon sanelemana. En nimittäin pysty luottamaan mieheen lastensa kanssa niin paljon että kykenisin asettamaan lapset täysin "hänen armoille". Mies on luonteeltaan äkkipikainen ja kasvattajana hyvin ehdoton ja jyrkkä, suorastaan epäreilu. Tiedän ettei hän koskaan turvautuisi fyysiseen väkivaltaan, mutta henkinen taas on toistuvasti läsnä. Tänään aamulla vanhempi tyttö sanoi pelkäävänsä isäänsä, kun isä sai jonkun raivarin ja käyttäytyi todella (etenkin lapsen näkökulmasta) pelottavasti ja arvaamattomasti - aggressiivisesti. Mm. kaatoi tuolin ja huusi lapselle, koska suuttui asiasta jonka MINÄ sanoin. Kohdisti siis kiukkunsa lapseen eikä minuun - tarkoitusperänä hänellä selvästi kiukuta minulle LAPSEN KAUTTA, eli oman lapsensa kustannuksella!
En tiedä mitä tehdä. Jotain on tehtävä, se on selvä. Vastaavan kaltaisia tapauksia on useita, mies toistaa sellaisia kaavoja ja käyttäytymismalleja joita en todellakaan toivo lasteni oppivan. Rohmuaa esim. ruokapöydässä ensin itselleen ruokaa (ihan kuin olisi joskus jäänyt ilman?), sitten minä laitan lapsille ja autan heitä syömään, jonka jälkeen syön itse. Harvoin mies tarjoutuu auttamaan lasta (ainoastaan lapsen pyytäessä), eikä todellakaan laita lapselle syötävää lautaselle vaan HÄN ITSE ensin... Syö periaatteessa omilta lapsilta ruoan alta, eli jos ruoka uhkaa loppua niin hän laittaa 4v tytölle vain vähäsen jos tämä pyytää lisää, sitten vetää itse äkkiä loput ettei vaan tyttö ehtisi pyytää enempää...
Itse ainakin varmistan ensin että lapset saavat riittävästi, sen jälkeen syön itse jos ruokaa vielä jää. Asetan siis aina tällaisissa asioissa lapset itseni edelle, kun taas isänsä varmaan pelastaisi ensin itsensä lasten edellä, jos vaikka nälänhätä iskisi... sellainen tunne mulla on ja se ei todellakaan ole mikään kiva tunne... luottamus siis puuttuu täysin. Ja todennäköisesti lapsilla myös sama tunne?
Tämän myötä ne lämpimät tunteet jotka joskus on ollut lasten isää kohtaan, ovat hiipuneet, pikku hiljaa kadonneet... välillä hyvän jakson jälkeen saattaneet hiukan elpyä, sammuakseen kokonaan kun on tullut lisää tätä samaa... En vaan jaksa pitää ihmisestä joka on niin häikäilemättömän itsekäs että pistää aina joka asiassa itsensä etusijalle eikä juuri koskaan omaa minkäänlaista empatiaa toisia kohtaan.
Yhdessä olemme olleet reilut 7v.
Olen todella monta kertaa yrittänyt keskustella asioista miehen kanssa mutta hän ei keskustele - lämpimämmän vastakaiun keskusteluun saisi tiiliseinältä.
Hän vaikenee kuin muuri ja asettuu aina puolustuskannalle, vaikka kuinka rauhallisesti ja rakentavasti yrittäisi asian esittää.
En kadu lapsiani, he ovat aivan ihania. Esikoisen aikaan toki oli jo viitteitä isän vanhemmaksi kelpaamattomuudesta mutta halusin ehdottomasti toisen lapsen (kuten tietenkin siinä vaiheessa isäkin, toinen lapsi on ihan suunniteltu ja vuoden yrityksen aikaansaannos) koska itse olen ainoa lapsi ja siitä mielestäni aina kärsinyt, isäkin ainut lapsi niin lapsillamme ei ole edes serkkuja.
Ongelman ydin on nyt se, että mies on erittäin kypsymätön ja itsekäs eikä osaa asettaa lapsia itsensä etusijalle juuri koskaan. Hän voi kyllä olla tietyin tavoin tarkka ja suoda lapsille jotain, mutta hän itse on kuitenkin aina etusijalla hänen omassa toiminnassaan (tyypillinen ainoa lapsi-syndrooma?).
Mies on kuitenkin ihan "kypsässä iässä", karvan verran yli 40 joten olen vaan tajunnut että eihän vanhaa koiraa enää voi opettaa istumaan - mies ei tuosta varmaan enää pysty kypsymään.
Minä olen pääasiassa vastuussa lapsistamme. Hoidan kaiken - tarhaan viemiset ja haut, koska miehellä pidempi työmatka. Hoidan ruoka- ja vaateostokset, ruoanlaitot, pyykit, pukemiset, vaipanvaihdot. Oikeastaan kaiken arkityön mikä liittyy lapsiin.
Mies on isä ihan omilla ehdoillaan, hän siis syö "kermat kakulta" - touhuaa lasten kanssa tasan silloin kun hänelle sopii ja häntä miellyttää. Minä sitten kaiken muun.
Ei tuossa vielä mitään, itsehän olen tähän "suostunut" - tosin en vapaaehtoisesti, mutta vähän pakon sanelemana. En nimittäin pysty luottamaan mieheen lastensa kanssa niin paljon että kykenisin asettamaan lapset täysin "hänen armoille". Mies on luonteeltaan äkkipikainen ja kasvattajana hyvin ehdoton ja jyrkkä, suorastaan epäreilu. Tiedän ettei hän koskaan turvautuisi fyysiseen väkivaltaan, mutta henkinen taas on toistuvasti läsnä. Tänään aamulla vanhempi tyttö sanoi pelkäävänsä isäänsä, kun isä sai jonkun raivarin ja käyttäytyi todella (etenkin lapsen näkökulmasta) pelottavasti ja arvaamattomasti - aggressiivisesti. Mm. kaatoi tuolin ja huusi lapselle, koska suuttui asiasta jonka MINÄ sanoin. Kohdisti siis kiukkunsa lapseen eikä minuun - tarkoitusperänä hänellä selvästi kiukuta minulle LAPSEN KAUTTA, eli oman lapsensa kustannuksella!
En tiedä mitä tehdä. Jotain on tehtävä, se on selvä. Vastaavan kaltaisia tapauksia on useita, mies toistaa sellaisia kaavoja ja käyttäytymismalleja joita en todellakaan toivo lasteni oppivan. Rohmuaa esim. ruokapöydässä ensin itselleen ruokaa (ihan kuin olisi joskus jäänyt ilman?), sitten minä laitan lapsille ja autan heitä syömään, jonka jälkeen syön itse. Harvoin mies tarjoutuu auttamaan lasta (ainoastaan lapsen pyytäessä), eikä todellakaan laita lapselle syötävää lautaselle vaan HÄN ITSE ensin... Syö periaatteessa omilta lapsilta ruoan alta, eli jos ruoka uhkaa loppua niin hän laittaa 4v tytölle vain vähäsen jos tämä pyytää lisää, sitten vetää itse äkkiä loput ettei vaan tyttö ehtisi pyytää enempää...
Itse ainakin varmistan ensin että lapset saavat riittävästi, sen jälkeen syön itse jos ruokaa vielä jää. Asetan siis aina tällaisissa asioissa lapset itseni edelle, kun taas isänsä varmaan pelastaisi ensin itsensä lasten edellä, jos vaikka nälänhätä iskisi... sellainen tunne mulla on ja se ei todellakaan ole mikään kiva tunne... luottamus siis puuttuu täysin. Ja todennäköisesti lapsilla myös sama tunne?
Tämän myötä ne lämpimät tunteet jotka joskus on ollut lasten isää kohtaan, ovat hiipuneet, pikku hiljaa kadonneet... välillä hyvän jakson jälkeen saattaneet hiukan elpyä, sammuakseen kokonaan kun on tullut lisää tätä samaa... En vaan jaksa pitää ihmisestä joka on niin häikäilemättömän itsekäs että pistää aina joka asiassa itsensä etusijalle eikä juuri koskaan omaa minkäänlaista empatiaa toisia kohtaan.
Yhdessä olemme olleet reilut 7v.
Olen todella monta kertaa yrittänyt keskustella asioista miehen kanssa mutta hän ei keskustele - lämpimämmän vastakaiun keskusteluun saisi tiiliseinältä.
Hän vaikenee kuin muuri ja asettuu aina puolustuskannalle, vaikka kuinka rauhallisesti ja rakentavasti yrittäisi asian esittää.
