Lapsia vai ei?

Onkohan tämä väärä palsta kysyä, mutta haluaisin tietää, että miten päädyitte hankkimaan lapsia?
Minulla alkaa olla ikää 29 vuotta ja kaikilla kavereilla on lapsia. Itsellä ei ole koskaan ollut kuumetta. Miehellä kyllä on ollut jo vuosia. Minua jotenkin niin pelottaa, että kuinka jaksan. Nyt ilman lapsiakin tuntuu välillä kotitöidenhoito raskaalta. Minulla on paljon eläimiä ja siten myös paljon siivottavaa. Kuinka jaksan valvoa niin paljon ja olla ylipäänsä vastuussa jostakusta? Tuntuu, että äitinä pitäisi aina olla niin hyvällä tuulella ja jaksaa loputtomiin. Entä jos huomaa jo lapsen tultua, että itsestä ei olekaan siihen?
Ajatteleeko/ajatteliko kukaan muu tällaisia ennen lastenhankintaa vai olenko tosi omituinen?

 

Hei. Kyllä sen yleensä tietää kun on valmis lastenhankintaan, vaikea enää siinä vaiheessa perua kun synnytys lähestyy Ja se että on kavereilla lapsia ei painosta sinua hankkimaan, he elävät omaa unelmaansa ja sinä omaasi. Ota joskus lapsia hoitoon ja auta kavereita niin miehesikin saa välillä hoitaa lapsia

Itse odottelisin vielä jos olisin epävarma.

 

\

Hei. Kyllä sen yleensä tietää kun on valmis lastenhankintaan, vaikea enää siinä vaiheessa perua kun synnytys lähestyy Ja se että on kavereilla lapsia ei painosta sinua hankkimaan, he elävät omaa unelmaansa ja sinä omaasi. Ota joskus lapsia hoitoon ja auta kavereita niin miehesikin saa välillä hoitaa lapsia

Itse odottelisin vielä jos olisin epävarma.

Peesaan blondattua kohtaa, kannattaa olla itse varma että juuri haluaa lasta eikä vain siksi että muilla on. Joillakin sitä kuumetta ei tule eikä tunnu siltä että ei ole äidiksi.

 

Mies tais kerran tokasta, kun olin saanut koulut loppuun ja oli jo vakityöpaikka (vuoden 2000 alussa) et yritettäskö. Ei mullakaan suurta vauvakuumetta ole ollut. Yhteisestä päätöksestä jätin pillerit pois ja 2 kk kuluttua odotin. Nyt esikoinen täyttää ensi vuoden alussa 6 ja junnu 4. Olin 29 kun synnytin, täytin sinä vuonna 30 eli samoja ikiä kun sinä olet nyt. Minun serkkuni täytti 40 ja sai samana vuonna esikoisensa (kolme vuotta takaperin), hänen siskonsa täytti 42 tänä vuonna ja sai esikoisensa. Kukin siis oman elämäntilanteensa ja kuumeilunsa mukaan.
Siivous on meillä toissijainen ja voihan olla että vauva on kiltti ja valvomisia ei paljoa ole. Alussa kauhistutti mutta kyllä tästä on selvitty. Molemmat käydään päivätöissä ja aika on tietysti kortilla mut ihmeen sitkee sitä on ja kyl ne muksut on pääsääntöisesti ihania
:heart: =) . Näin meillä, toivotan onnea jatkoon, kyllä se siitä. <br><br>

 

Itsellä oli kauhea vauvakuume 20v alkaen. 27v sain sit tytön, joka tuntui ihanalta ja juuri siltä mitä halusin. Mut koliikin alkaessa ja muutenkin tytön voimakastahtoiseksi todettuamme kadun sitä, että ikinä tein lapsen! Tämä on niin vaikea tapaus et mieti tarkkaan mihin aiot ryhtyä!

 

Äitiyteen kasvaa.Itselläni ei ole koskaan ollut varsinaista vauvakuumetta,vaan halusin lapsen.Tapasin Sen Oikean ja tulin äidiksi 24-vuotiaana.Koskaan en ole katunut lapsia (paitsi silloin kun kaikki kolme olivat vesirokossa samaan aikaan!!).Ihanaa seurata lasten kehitystä ja tehdä kaikenlaista kivaa yhdessä.Täytyy sanoa,että olisin jäänyt paljosta paitsi jos en olisi hankkinut lapsia.Vauva-aika on tosi lyhyt aika elämässä vaikka sitä koliikkia olisikin.Sen takia ei tietysti kannata tehdä lapsia kuin muillakin on.Ihminen venyy tilanteen mukaan,kotitöitä on ihan kiitettävästi 5-henkisessä perheessä,mutta kaikesta selviää.

Ei kannata miettiä "liikaa".Jos on hyvä suhde ja miehesikin haluaa lapsen niin miksei????

 

Eipä ollut koskaan mitään vauvakuumetta.


Kuitenkin luulen, että ilman lasta minusta olisi voinut tulla katkera lastenvihaaja? En tiedä. Olisi kuitenkin tuntunut, että on jäänyt vailla jotain mahtavaa, jotain ainutlaatuista.


Vauva-ajasta varoitellaan. Olen ollut huono nukkuja lapsena. Piti olla tarkat rutiinit ja mennä ajoissa sänkyyn, että sain nukutuksi. Samoin nuorempana. Lasten myötä on niin väsynyt että uni tulee heti kun sänkyyn menee. Muutaman kuukauden valvomisen jaksaa hyvin, äitiyshormonit varmaan tai jokin tekee sen, että ei edes väsytä, vaikka herää 10 kertaa yössä.

Ei yhden lapsen myötä nyt niin paljon kotitöitä ole. Kotitöitä on kun lapset ovat pieniä ja sotkevat, ei niinkän vauva-aikana.

Kuuntele itseäsi. Kadutko vanhana, jos et tee lapsia? ei sen vuoksi kannata lapsia tehdä, kun muillakin on.

 

Mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta ja nyt lapsia on kolme. Jotenkin sen vain tunsi, kun oli aika (biologinen kello?). Äitiyteen kasvoin sitten ihan heti odotuksen alkumetreiltä lähtien. On musta kyllä vieläkin välillä outoa ajatella, että olen tosiaan Äiti kolmelle lapselle.

Kaikki ei halua lapsia - ehkä sinunkin kannattaa harkita tarkkaan kenen mieltymyksiin myönnyt. Ja kyllä se vauvakuume voi sitten iskeä parin kolmen vuoden päästä... Odottele rauhassa.

 

Minulla oli aina silloin tällöin vauvakuumeilua, mutta se ei kestänyt hyvin pitkiä aikoja. Ikävuosina 20-30 ehdin seurustella aika monen miehen kanssa ja jokainen varmaan olisi ollut ihan hyvä "isä-ehdokaskin".

Kun 30 v alkoi lähestyä, aloin enemmän ja enemmän pähkäillä, että pitäisikö tehdä lapsia vai ei ja jos teen, niin milloin jne. Minua pelotti vapauden menettäminen ja sitoutuminen lapseen loppuiäksi, se iso muutos, jonka vanhemmuus tuo mukanaan. Mielestäni mieheni oli paljon "valmiimpi" isäksi kuin minä äidiksi.

Olisin varmaan miettinyt noita asioita loppuikäni, ellen yhtäkkiä olisi huomannut olevani raskaana eli ehkäisy oli pettänyt. Mutta miten onnellinen olinkaan heti raskauden alusta lähtien! Ajatusmaailma ikäänkuin kirkastui ja minusta tuntui pikemminkin, että nyt olin vapautunut jostakin, vaikka ennen olin pelännyt vapauden menetystä.

Nyt vauva on 2 kk ja voisin hyvinkin ajatella toista lasta

 

Minusta äitejä ja ylipäätään ihmisiä on niin moneen lähtöön. Jotkut sekoaa vauvoista, jotkut tykkää isommista lapsista ja taaplaa sen vauva-ajan ohi jotenkuten.

Mun täytyy sanoa etten ole mikään vauvahullu, minusta eka vuosi oli tosi rankka ja vaativa, kaikkien kolmen kanssa. mutta isompina olen nauttinut lapsistani tosi paljon. Tänäänkään en olisi millään raaskinut viedä kaksivuotiastani päiväkotiin, sillä hän on niin mahdottoman hyvää seuraa. Viihdyn kotona tosi hyvin, sillä lapseni ovat älyttömän hyviä tyyppejä. Vauva-aikaa aina hehkutetaan, ja sitten äidit saavat kauheita morkkiksia jos eivät nauti siitä kybällä koko ajan. Mulle eka vuosi imetyksineen oli tosi rankkaa, mutta leikki-ikä tosi hauskaa. Eli minusta voi ajatella lapsia, jos tuntee että kuitenkin tulee lasten kanssa juttuun. Jos ei yhtään kiiinnosta koko homma, niin parasta unohtaa koko juttu omalta osaltaan.

 

Minäkään en oikeastaan ehtinyt vauvakuumeilemaan. Päätös vauvasta tehtiin sillälailla hassusti, että ehkäisynä oli käytetty kondomia, ja kesken seksin päätettiin, että otetaan riski, siinä vaiheessa oltiin yhdessä oltu jo 8 vuotta. Kerrasta tulinkin raskaaksi, raskaus meni kesken ja siitä alkoikin totinen vauvakuume. Kseskenmenon aikaan olin 27, vauva meiile tuli kun olin 29-vuotias.

Se, että pohtii, onko minusta äidiksi ja miettii mistä mahdollisesti joutuu luopumaan on todellista kypsyyttä ja valmistautumista äitiyteen. Lapseni ovat minun elämäni parhaita asioita ja heidän rakkauttaan ei tarvitse ansaita.

 

no itselläni oli aikoinaan ajatus että tuskin teen koskaan lapsia, olin päiväkodissa töissä ja erittäin tyytyväinen kun niitä ei kotona työpäivän jälkeen enää ollut. täytin 31 kun esikoinen syntyi ja alku oli hankalaa, nyt kuitenkin tulossa toinen tässä kuussa ja nyt kun ajattelen en koskaan haluaisi olla ilman esikkoa. Esikosta tuli tärkein ihminen maailmassa, enemmän katuisin jos lapsia en olisi tehnyt.

 

Itse olin aina vannonut etten halua lapsia ollenkaan-
kunnes mummoni kuoli vuonna 2002 ja aloin ajattelemaan ihan eri tavalla elämää ja suvun jatkamista. Siinä vaiheessa aloin tosissani haluamaan omaa lasta, mutta se oli vaan sellainen salainen haave- vasta lähes pari vuotta myöhemmin aloimme tehdä asialle jotain mieheni kanssa ja 2004 marraskuussa saimme pojan.

Päivääkään en ole katunut- päinvastoin, monta kertaa on tullut ajateltua nyt kun saa seurata oman lapsen kasvamista, että olisi jäänyt paljosta paitsi jollei olisi koskaan omaa lasta "tehnyt" ja saanut!

Mutta en todellakaan ollut lapsen saamiseen valmis yhtään aikaisemmin! Nyt kun lapsen syntyessä ikää oli jo 29 niin kaikki on mennyt todella hyvin, olen viihtynyt kotiäitinä ja jaksanut nauttia lapsesta ihan eri tavalla, kuin jos olisin tehnyt lapsen aiemmin "vastoin tahtoani". Eli pointti on se, että kyllä siitä lapsen hankkimisesta pitää olla todella varma, jotta jaksaa sitten pyörittää vauva-arkea!

 

Se on hyvä merkki, että miehesi haluaa lapsia, sillä silloin hän todennäköisesti haluaa olla tukenasi ja osallistua lapsen hoitoon. Minusta se olisi ihanaa omankin miehen taholta, mutta meillä se olin minä joka suostutteli miehen perheenlisäykseen, ja sen takia miehen osallistuminen kotitöihin ja lapsenhoitoon on ollut vähän nihkeää...

 

Itse sain esikoiseni 34 vuotiaana, kun tunsin olevani valmis siihen.
Ja äitiyteen oppii vasta sitten ,kun on se pieni käärö vieressä.

Se siivous sun muu "turha" touhu kyllä odottaa tekijäänsä eikä sitä aina meilläkään ole talo tiptop kunnossa tai oikeastaan ei juuri koskaan =)

hymyilykin on välillä hankalaa ja huonollatuulellakin on tullut herättyä, mutta kunhan vaan pitää huolen että on edes vähän sitä omaa aikaa, niin kyllä se siitä sujuu.

Odottele vaan rauhassa, kyllä sinä sen sitten tunnet, kun olet valmis =)