Minulla oli lapsena tapana sanoa ihan samoin ollessani vihainen, pettynyt tai kokiessani epäonnistumista. Jonkinlaista masennukseen verrattavaakin oli. Muistan, että äiti usein kuittasi asian kertomalla kuinka ikävä hänelle tulisi jos niin kävisi. Hän kuvaili, miltä tuntuisi kaivata minua ja kuinka mummo ja pappa ja muut sukulaisetkin surisivat ja lopulta myös käytiin läpi kaveritkin. Itkin välillä valtoimenaan ajatellessani, miten surullisia muut olisivat minun takiani ja itse asiassa lopetin enää puhumasta kuolemasta. Oletan siinä tajunneeni, ettei kuolema ole mikään leikin asia.