K
kielletty tunne?
Vieras
Hei,
Viestin otsikko on tarkoituksella provosoiva mutta itse viestini ei.
Olen vuoden ikäisen lapsen äiti ja alusta asti olen tiennyt, että hoitoon meno tulee tässä iässä eteen. Kun lapsi oli ihan vauva, ajatus hoitoon laittamisesta niin pienenä tuntui pahalta. Aika pian, jo muutaman kk iässä hänessä kuitenkin alkoi näkyä luonteenpiirteitä ja tyttö nautti ihmisvilinästä ja oli kiinnostunut muista ihmisistä. Nyt olemme olleet tutustumassa hoitopaikkaan (pieni pk-ryhmä) ja tyttö on silmin nähden nauttinut. Hän on ryhmän kuopus ja jo ensimmäisenä päivänä otti kontaktia ja matki isompiaan.
Ensi viikolla jatkan itse työelämässä ja olen tähän ratkaisuun tyytyväinen. Jätän lapseni hyvillä mielin turvalliseen hoitopaikkaan ja nautin itse uusista haasteista ja vaihtelusta.
En halua lietsoa mitään kotihoito >< päivökoti -väittelyä, oikeastaan halusin vain jonnekin ilmaista - ehkä itsenikin yllättäneen - helpotuksen tunteen siitä, ettei lapsen hoitoon vieminen tunnukaan niin kauhealta kuin yleensä ajatellaan. En tunne syyllisyyttä siitä, että kaipaan elämääni jo tässä vaiheessa muutakin kuin äitiyttä.
Ehkä sen verran haluaisin sohaista muurahaispesää, että esitän kysymyksen; onko äidin "vapaudentunne" lapsen mennessä hoitoon tabu, josta ei oikein voi ääneen puhua?
Viestin otsikko on tarkoituksella provosoiva mutta itse viestini ei.
Olen vuoden ikäisen lapsen äiti ja alusta asti olen tiennyt, että hoitoon meno tulee tässä iässä eteen. Kun lapsi oli ihan vauva, ajatus hoitoon laittamisesta niin pienenä tuntui pahalta. Aika pian, jo muutaman kk iässä hänessä kuitenkin alkoi näkyä luonteenpiirteitä ja tyttö nautti ihmisvilinästä ja oli kiinnostunut muista ihmisistä. Nyt olemme olleet tutustumassa hoitopaikkaan (pieni pk-ryhmä) ja tyttö on silmin nähden nauttinut. Hän on ryhmän kuopus ja jo ensimmäisenä päivänä otti kontaktia ja matki isompiaan.
Ensi viikolla jatkan itse työelämässä ja olen tähän ratkaisuun tyytyväinen. Jätän lapseni hyvillä mielin turvalliseen hoitopaikkaan ja nautin itse uusista haasteista ja vaihtelusta.
En halua lietsoa mitään kotihoito >< päivökoti -väittelyä, oikeastaan halusin vain jonnekin ilmaista - ehkä itsenikin yllättäneen - helpotuksen tunteen siitä, ettei lapsen hoitoon vieminen tunnukaan niin kauhealta kuin yleensä ajatellaan. En tunne syyllisyyttä siitä, että kaipaan elämääni jo tässä vaiheessa muutakin kuin äitiyttä.
Ehkä sen verran haluaisin sohaista muurahaispesää, että esitän kysymyksen; onko äidin "vapaudentunne" lapsen mennessä hoitoon tabu, josta ei oikein voi ääneen puhua?