Toi kuulostaa vähän samalta mitä mulla oli kun menin ekalle. Olin todella ujo ja hiljanen, hirveen herkkä oon ollu pienestä pitäen. Äiti kerto että olin komen vanhana jo sellanen et jos jotain oli tapahtunu niin aloin selittää ja käymään sitä tapahtunutta todella syvällisesti läpi ja sain sillon aina äitinkin itkemään. Ekalla olin todella itkunen ja ahdistunu, jouduin koulupsokologille juttelee. Koulupsykologi jutteli myös mun vanhempien kanssa ja oli tullu siihen tulokseen että ikävöin äitiä ja isää päivän aikana. Ja syvä ahdistus johtu siitä kun otin äitin ja isän murheita kantaakseni, eli oltiin siihen mennessä jouduttu velkasaneeraukseen ja talo lähti alta. Näin jälkeenpäin ajateltuna olin todella takertunu vanhempiini ja jotenkin yritin omalta osalta parantaa vanhempien oloa sillä että yritin olla sit tosi kiltti, tätä ei etes tarvinnu yrittää olin muutenkin hiljanen ja kiltti. Syytin myös helposti itteeni siitä et se oli mun vika kun olin ollu liian tuhma tai jotai vastaavaa. Mut sillonkun jouduttiin muuttaa siitä lapsuuden kodista niin kyllä ton isän ja äitin ahdistuksen pysty vaistoomaan, vaikka ne yritti olla pirteitä ja innostaa meitä lapsia. Muhun toi tapaus jätti jälkesä jollakin lailla. Otan vieläkin todella herkästi sen jos vanhemmilla on jotain vaikeuksia, vaikka asun toisella paikkakunnalla ja oon perustamassa omaa perhettä.
Tämä on ihan toistuvaa.