Lapsettomuustarinoita

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja tytti82
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

tytti82

Jäsen
22.07.2008
334
2
16
Hei,

Olisi kiva kuulla saman asian kanssa painiskelevien / painiskelleiden tarinoita omasta lapsettomuudestaan. Kuinka pitkä lapsettomuustaustanne on, minkäikäisinä menitte hoitoihin, minkälaista onnistumista lääkärsissä lupailtiin jne. Olisi lisäksi kiva kuulla onnistumistarinoita, mutta myös tarinoita siitä, että miten elämä jatkui jos onnistumista ei hoidoista huolimatta tullut.

Itsellä tämä asia tuntuu nyt täyttävän koko elämän, vaikka pitkä matka ei vielä takana ole. Kaipaisin vain kovasti vertaistukea juuri nyt, kun omat hoidot ovat vasta inssivaiheessa (ja menkat juuri taas alkamassa).

Me aloitettiin yritys häiden alla vuosi sitten, josta tuli heti tuulimunaraskaus. Se sai ajattelmaan, että kaikki on hyvin, koska kuitenkin raskaus saatiin alulle. Näin lääkäritkin minulle sanoivat. Siitä helpottuneena jäätiin odottamaan yhtä nopeaa tärppiä, jota ei alkanut kuulua. Puolen vuoden yrittämisen jälkeen käväisin ekan kerran täällä lapsettomuuspuolella vähän kyselemässä mitä kannattaa tehdä. Hienotuntesia vastauksia sain ja monet sanoivat että puoli vuotta on lyhyt aika, niin kuin onkin. Vielä jaksoin vähän uskoa, että se on vain ajan kysymys, kosk ameidän pikkuinen ilmoittaa tulostaan.

Talvella sitten olin jo varma, että kaikki ei ole kunnossa, koska kuukautiseni ovat kuitenkin hyvin säännölliset ja kävin omalääkärillä juttelemassa asiasta. Yritystä oli siinä vaiheessa 9 kuukautta takana, mutta sanoin meillä vuoden jo tulleen täyteen. Lääkäriä ei lyhyesti sanottuna kiinnostanut tilanne pätkäkänn joten ajateltiin miehen kanssa käydä yksityisellä antamassa spermanäyte. Tulokset eivät olleet hyvät. Tässä kuussa tuli yritystä vuosi täyteen ja eka inssi takana. Kaksi vielä tehdään ja sitten lähdetään icsiin. Tänään alkoi niin kovat alaselkäkivut ettei tärppiä tarvi tästä innsistä haaveilla, eikä kyllä varmaan muistakaan insseistä.

Nyt on sitten elämä muuttunut tosissaan ja alan olla aika loppu. On vaikea mieltää itsensä niihin pareihin, jotek eivät ehkä koskaan saa lasta. Lääkärin mielestä meillä on hyvät mahdollisuudet lapseen, koska yksi luomuraskaus takana, mutta tällä hetkellä en jaksa itse siihen uskoa. En tiedä miten jaksan tulevat pettymykset. Se pelottaa. Miten te olette jaksaneet? Pakottamalla itsenne mukaan normaaliin elämään? tämä on mulle niin vieras olotila koska olen muuten niin sosiaalinen ja aina kaikessa mukana. Nyt en jaksa mitään.

Kertokaa naiset omaista tarinoistanne. Pelkkä kirjoittamienkin jo auttaa ja ajatus siitä, että on ihmisiä jotka ymmärtävät tämän asian.
 
Hei Tytti,

Me lahdettiin vuoden yrittamisen jalkeen hoitoihin ja nyt olemme olleet vuoden hoidoissa. Meissa ei ole kummassakaan mitaan vikaa, mutta yhtaan plussaa ei ole tullut hoidoilla, ei ilman.

Hoitoihin lahtiessa olin toiveikas ja samalla hyvin pelokas. Pelkasin etta mitas jos vuoden paasta ollaan samassa ja lasta ei ole tullut ja toivon tottakai ekan inssin tarppaysta. No, nyt ollaan vuosi myohempana yhta lapsettomia kuin ennen ja ehka vahan enemman lapsettomiakin koska puolessa valissa ollaan hoidoissa.

Vuoteen on mahtunut kaksi inssia viime kevalla ja kesalla. Sitten syksylla eka IVF josta tuli yksi tulokseton PAS myos. Nyt talvella ICSI, josta ei mitaan pakasteeseen. Aikamoista vuoristorataa tama meno on. Valilla itkea pillitetaan pitkin paivaa, valilla hyvan paivan tullen juhlitaan jotain piristeeksi, suunnitellaan matkoja ja tehdaan kaikkea kivaa yhdessa, panostetaan harrastuksiin ja matkoihin - ja samanaikaisesti eletaan ihan alyttomassa epatoivon maailmassa ja pelataan pahinta.

Meidan haaveet ovat yhta isot kuin ennen lapsesta mutta yli neljaa IVFaa me ei tehda. Kaksi viela ja se peli on pelattu. Me ryvetaan valilla pohjamudissa, ei haluta nahda raskaanaolevia tai pikkuvauvoja, joihinkin kavereihin on yhteydet poikki, ollaan huomattu etta asiasta ei jaksa muille puhua, kukaan ei voi eika osaa auttaa. Ihmiset ovat arsyttavia kommenteillaan hyvin usein. Ollaan otettu koira vauvaksemme ja se on ollut paras paatos - lellimme sen myos pilalle. Koira nuolee kyyneleitamme harva se paiva.

Jollain tavalla turtuu negaan aina. Loppu haamottaa. Adoptioajatus kypsyy ja toivo silti tottakai viela elaa plussasta seuraavaan kahteen hoitoon. Adoptio pelottaa, miestani ihan hirveasti. Olen ollut terapiassa, saan paniikkikohtauksia kuin salama kirkkaalta taivaalta. Nyt vaihdamme klinikkaa ja menemme myos pariterapiaan. Viime syksysta en muista mitaan, sen vain etta itkin vain ja itkin vain.

Nyt yritan lukea kaikkia mahdollisia lapsettomuutta kasittelevia opuksia. Tiedanpahan sitten kaiken ja tiedan kaiken tehneeni. Ollaan tehty vapaaehtoisia kromosomianalyyseja ja kaytetty kaikkia klinikan tarjoamia poppaskonsteja (assisted hatching, embryo glue), ei meista vikaa loydy, nuoria ollaan.

Ihan kauhea vuosi takana, varmaan kauhea vuosi edessa. En jaksa uskoa etta plussa tulee mutta silti sita toivon. Taa asia on mielessa joka paiva, joka hetki. Taa on ihan elavaa helvettia, en tieda mista moinen paska lahjaksi ja ei sita kylla koskaan tulla selivttamaankaan! Piristamme itseamme ostamalla jotain, vaikka uuden auton tai jaakaapin. Jee jee, ei se kylla lasta korvaa! Pirstamme itseamme lomilla, kaikella mita mieleen tulee, juomme viinia ja nauramme. Silti kytee vain se yksi takaraivossa.

En jaksa yhta paljon kuin ennen muuta. Ihan kun tama olisi joku harrastu, no ei tod ole. Ajatus kytee vain lapsessa. Kamalaa. Mutta varmasti energiaa tulee takasiin kun tama asia niin tai nain ratkeaa.

Muut ihmiset aiheuttaa ihan kamalaa tuskaa meille. Meidan tutuista ja kavereista on tullut 26 raskausuutista 1.1.08 jalkeen. Osaa inhoan, naen painajaisia naista raskausuutissta ja vauvoista. En voi heita onnitella, karkaan jonnekin vessaan aina ja kartan asiaa. Joillekin olen kertonut jarin pohjin lapsettomuuden tuskasta, kaksi kuuntelijaa on ja he ymmartaa, muille en enaa kerro mitaan. En jaksa kuunnella paskapuhetta ja jotain turhanpaivaista.

En tieda itsekaan miten tama tasta, mutta pakko on menna eteenpain ja ylospain vaikka paskassa rammitaan. Sen olen paattanyt mieheni kanssa etta kun hoidot lopetetaan, emme jaa rampimaan ikuisuuteen tassa tuskassa. Vaikka terapeutin avulla yritamme sitten hyvaksya asian ja siirtya elamassa eteenpain - joko adoptioon tai alamme purjehtimaan kaksin maailman meria! En halua katkeroitua tahan kohtaloon ja vihata koko maailmaa. Nyt olen katkera, akainen, vihainen ja erittain surullinen. Valilla naytan ihan sammakolle kun olen itkenyt niin etta meinannut tukehtua.

Nyt tuli vahan tarinaa. Kamalaa tarinaa. Ainut hyva asia minka olen oppinut on se etta jos jollain on jotain kertomista, niin yritan aina kuunnella asian loppuun asti, alkamatta sonkottaa mitaan typeria kommenttejani jos en asiasta tieda. Nimittain typeria kommentteja saa ihan tarpeeksi tahan asiaan.

Voi helvetti minka paskan meille heittivat.
 
Hmmm...mistähän aloittaisin. No aloitetaan alusta eli vuodesta 2003.
Oltiin miehen kanssa oltu yhdessä jo vuodesta- 96, mutta mun opiskelujen ja iän ym. takia ei lapset tuntuneet varsinkaan miehen mielestä ajankohtaiselta. Olin tuolloin siis vasta 18-vuotias.
Vuonna 2003 sitten mentiin naimisiin ja oltiin annettu vauvalle jo mahdollisuus tulla, jos on tullakseen. Vuosi siinä odoteltiin, mutta kun mitään ei kuulunut kävin puhumassa siitä gynelleni joka passitti ensin miehen spermaanalyysiin. Tulokset ei olleet mitään huippuja. Siittiöiden uimataidoissa oli vikaa ja epämuodostuneita siittiöitä oli paljon. Toisaalta myös muutenkin siittiöitä oli paljon eli ei lääkäri sulkenut luomuraskauttakaan pois kuvioista. Multa sitten otettiin verikokeita ja tehtiin mulle tosi kivulias munatorvien aukiolotutkimus ja kaikki oli ok.
Vuonna 2004 tehtiin sitten 3 inseminaatiota missä yhdessä mulla oli apuna clomit, mutta niistä ei ollut apua vaan sain vain kystan. Kaikki inssit oli negaa. Mieli oli jo musta, mutta toiveikas. Onhan järeimmät konstit vielä käyttämättä ja niillä varmasti onnistutaan.
Vuonna 2005 sitten mentiin ensimmäiseen IVF:ään. Munarakkuloita näytti kypsyvän hienosti, mutta punktiossa kävikin ilmi, että suurin osa rakkuloista oli tyhjiä. Munasoluja saatiin kuitenkin muutamia ja ne hedelmöittyivät suurimmaksi osaksi hienosti.
Karsiutumista alkoi tapahtua alkiovaheessa ja alkioissa oli granulaatiota ja osassa monitumaisuutta. Siirrettiin kuitenkin 2 ihan kelpoalkiota. Tulos negatiivinen ja henkisesti täysi romahdus.
Alkoi lapsellisten perheiden välttely ja ainoastaan pariin tosi läheiseen perheeseen olin yhteydessä. Raskaana olevia tuntui olevan kaikkialla. Olin kateellinen ja katkera.
Toinen IVF tehtiin myös 2005 ja hoito meni samalla mallilla kuin edellinen. Siirtoon ei saatu kuin yksi alkio. Tämän jälkeen kävinkin psykologilla juttelemassa fiiliksistä ja se auttoikin. Koin täydellistä epäonnistumista naisena.
Kolmas IVF tehtiin lyhyellä kaavalla ja nyt saatiin laadullisesti paras alkio. TOP-alkio siirrettiin ja lääkärikin oli lähes varma, että nyt onnistuu. Tulos negaa.
Alkoi totaalilapsettomuuden työstäminen.
2007 vuoden kärsin kovista mahakivuista. Kuukautiseni on aina olleet tosi kivuliaat, mutta nyt kipuja alkoi olla jo 3viikkoa kuukaudesta. Tutkimuksissa löytyi kysta mitä jäätiin seuraamaan. Samalla sinä vuonna heräsi ajatus luovutetuista munasoluista. Sen ajatuksen työstämiseen meni se vuosi. Ajateltiin eri näkövinkkeleistä puolesta ja vastaan.
Kystakontrollissa todettiin sen vain kasvavan ja sain lähetteen laparsokopiaan eli tähystykseen. Pääsinkin sinne vuoden -08 alussa. Tuloksena endometriooma ja useamman tunnin leikkaus missä poltettiin löytyneitä endopesäkkeitä. Pesäkkeitä oli jopa virtsarakon pinnassa.
Leikkauksen jälkeen kivut hellittivät ja sinä vuonna alkoi hoidot luovutetuilla munasoluilla. Tuoresiirrossa siirrettiin yksi erittäin hyvä alkio. Tulos jälleen negaa. Eka PAS meni ensin puihin, kun lääkkeet ei kasvattaneetkaan mun limakalvoja sopiviksi siihen päästiin sitten hiukka myöhemmin isommalla lääkeannoksella ja siirrettiin kaksi alkiota. Tulos negaa. Toiseen PAS:iin sain sitten lisää lääkkeitä. Aloitin kortisonin endon mahdollista vaikutusta torujamaan. Endohan voi aiheuttaa sen, että elimistö tavallaan suhtautuu alkioon vihamielisesti kuin sen pitäisi toimia päinvastoin. Kahden alkion siirto ja tulos negaa.
Tilanne oli sitten se, että kaksi alkiota oli pakkasessa ja miehen kanssa päätettiin, että hoitoja ei jatketa kävi kuinka kävi. Itsellä oli kyllä toivo aikalailla jo miinuspuolella. Kolmanteen -09 PAS:iin aloitin taas kortisonit ja annosta vielä suurennettiin ennen siirtoa. Siirrettiin kaksi alkiota mistä toinen erittäin erinomainen. Tulos POSITIIVINEN.
Edelleenkin olo on välillä epäuskoa täynnä vaikka viikkoja on "jo" 13+4. Alkuvaihe meni kauheassa keskenmenon pelossa varsinkin, kun tiputteluvuotoa oli yli kuukauden.
Tässä kuitenkin ollaan lähes seitsemän vuoden jälkeen.
Tämä oli meidän taival.

Bardolino ja "Marianne" 13+4
 
Bandolino, tuli kyyneleet ja kylmät väreet lukiessa sun juttua. Aivan ihana loppu vastaoinkäymisten jälkeen. Ihan hirmuisesti onnea teille, olette onnenne ansainneet!

Kukalle hirmuisesti jaksamista. Mulla on paljon samoja ajatuksia, vaikka ihan alkumetreillä ollaan hoidoissa. Yritän kuitenkin koko ajan työstää sitä mahdollisuutta että jäämme lapsettomiksi. Vielä on kuitenkin myös paljon toivoa jäljellä.
 
Meilläkin hoidot on vasta aika alussa, mutta kirjoitan nyt kuitenkin tänne meidän taipaleen tähän asti.

Yritys alkoi meillä heti häiden jälkeen heinäkuussa 07, sitä ennen olin jo itse pitkään potenut vauvakuumetta, mutta miehen lämmittely vei aikaa. Aika pian otettiin ovistestit käytöön ja yritettiin ajoittaa oikeille päiville. Kierrot heitteli mitten sattui 34-48 päivän välillä, mutta ovistestiin sain kuitenkin lähes joka kierrossa plussan. Raskaustesti sen sijaan näytti aina vain negatiivista.
Toukokuussa 08 kyllästyin viimein sekaviin kiertoihin ja soitin terveydenhoitajalle perhesuunnittelu neuvolaan. Sitten otettiin Papa-koe ja verikokeet ja aika lääkärille. Lääkärin mielestä tärppääminen oli vain ajankysymys ja sovittiin että, jos ei heinäkuuhun mennessä tärppää tulen uudestaan vastaanotolle. Heinäkuun ajan jouduin perumaan ja uuden ajan sain syyskuun alkuun, jolloin lähete lapsettomuuspolille viimein lähti. Aika pian päästiin sinne tutkimuksiin, mieheltä otettiin spermanäyte, jossa 2% normaalimuotoisia muutoin ok. Minä en ilmeisesti ovuloi kunnolla tai ollenkaan ainakaan joka kierrossa, kun kierto on niin pitkä ja ovis myöhään. Tammikuussa söin yhteen kiertoon clomeja , helmikuussa tehtiin aukiolotutkimus ja heti samaan kiertoon eka IUI, josta nega. Sen jälkeen pidettiin välikierto. 04/09 tehtiin toinen IUI, josta myös nega. Nyt 05/09 3.IUI on ihan näinä päivinä, mutta toiveet ei ole kovin korkealla. Syyskuussa kesätaun jälkeen jatketaan ICSI/IVF-hoidolla. Pikku hiljaa alkaa pelottamaan miten pitkä taival tässä on vielä edessä ja miten kestän sen jos tulosta ei hoidoista huolimatta tule. Kyllä tämä tosiaan aika tuskainen tie on ollut ja monet itkut on itketty ja varmasti vielä itketäänkin, mutta jostain vaan pitää yrittää löytää se toivon kipinä, jonka avulla yrittää jaksaa eteenpäin.
 

Yhteistyössä