Lapsettomuus psyykkisesti

Itsellä raskautumisen yrittämistä takana "vasta" 1,5 vuotta, mutta henkisesti todella raskas paikka. Ei sitä ole koskaan tullut aiemmin ajatelleeksi ettei voisi saada lapsia vaan pitänyt itsestään selvänä että kun ei käytä ehkäisyä pamahtaa samantien paksuksi. nyt mieli ihan maassa ja tuntuu ettei elämällä ole mitään tarkoitusta jos lapsia ei tule.´ :ashamed:
millaisia tuntemuksia muilla on ollut?
 
Kyllä se kauheen kova paikka on :hug:

Mulla kesti jotai 8 vuotta tulla raskaaks. Lapsettomuuden syynä oli endometrioosi. Ihan koko aikaa ei ollu aktiivista yritystä, ehkä ekat 4-5 vuotta mutta sitten oli jo pakko alkaa hoitaan endoakin.

Ja kyllä niihin vuosiin mahtuu niin paljon tunteita. Niin monta pettymystä, riittämättömyyden tunnetta, syyllisyyttä siitä kun mun sairauden takia ei lasta saa, tunnetta ettei ole nainen kun ei saa lasta, tuntui että sitä rakkautta olisi niin paljon annettavaksi mutta sitä kohdetta ei vaan tule.. Kaikki ne tunteet ja ajatuksethan ei nyt välttämättä ole niin kamalan järkeviä mutta sellaisia tunteita sitä vaan tulee.

 
Meillä 110% yritystä kaksi ja puoli vuotta ja koko se aika käytiin hoidoissa. Lääkärit vaihtui useaan kertaan kunnes mentiin Turun väestöliittoon...SUOSITTELUT), useita eri lääkkeitä, kystan hoitoa (e-pillerit jotta kuivuisi...se oli rankaa syödä niitä ...siis henkisesti), piikkejä, aikatauluja ym ym. Juuri silloin tuntui että KAIKKI muuta odottaa vauvaa ja KAIKKI muut naiset on vatsa pystyssä kaupungilla.

Päätimme aika alussa että jos ei lasta tunnu kuuluvan kun täytän 30v niin silloin alamme miettimään adoptiota.

Meitä auttoi hirveästi se että emme salailleet vaan puhuimme ihan avoimesti siitä että meillä vaikeuksia saada lasta.

Lopulta meitä onnisti toisella inseminaatiolla. Nyt tuossa touhuilee 2v5kk maailman ihanin tyttönen :heart: Nyt on alkanut mietityttämään että miten mahtaa käydä jos päätämme ruveta yrittämään sisarusta......onko sama taival edessä.....

Jaksamista ja voimia teille :flower:
 
Suosittelen etsimään, jos kirjastosta löytyisi kirja 'lapsettomuus kriisinä'. En valitettavasti muista kirjoittajaa (muoks. google auttoi, kirjoittaja on Linda P. Salzer). Siinä käsitellään lapsettomuuden psyykkisiä vaikutuksia ja minulle se oli helpottavaa luettavaa. Loppujen lopuksi kaikki kiukku, katkeruus ja vihakin, on ihan normaaleja tunteita. Lapseton tekee koko ajan loputonta surutyötä, jolle ei ole olemassa valmista kaavaa. Ja nuo negatiiviset tunteet kuuluvat surutyöhön, ne vain on opittava käsittelemään, jotteivat vaikuttaisi liikaa elämään.

Netistä löytyy joitakin graduja ja lopputöitä aiheeseen liittyen. Tässä yksi 'ruusunpunaisista pilvilinnoista tuuliajolle - tahaton lapsettomuus psyykkisenä kriisinä' http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu01315.pdf
 
Kiitos kirja vinkistä Hipkukka. :flower:
Emme ole puhuneet kuin muutamalle ystävälle ongelmista raskautua. Itsestäni on tuntunut liian vaikealta ja lopullisesta puhua asiasta, ihan kuin jos asiasta ei puhuisi niin se korjantuu itsestään (hölmöä, mutta siltä tuntuu :) on kyllä todella rankkaa kuulla usein sukulaisilta, kavereilta ja työkavereilta kommentteja kuten "eikö sunki ois jo aika lapsia hankkia?" tai "tässä teille vauvanmallia että vauva kuume heräisi". pahinta on ehkä se kun tuntuu että sukulaiset pitävät itsekkäinä tms. kun lapsia ei ole.
 

Yhteistyössä