lapsettomuus ja keskenmeno

Onko muita lapsettomuudesta kärsiviä joilla on takana keskenmeno ja uutta plussaa odotellaan tai jopa saatu jo? Myös yv:tä voi laittaa.

Me ollaan selittämättömiä, mutta saatiin sitten ihan yllättäen luomusti plussa. Iloa ei pitkään kestänyt kun pieni ei matkassa jatkunut. Nyt mietinnässä lähteäkkö hoitoihin vai yrittää luomuna. Kaikenlaisia tarinoita kaipailisin.
 
Ihan alkuun; pahoittelut km vuoksi Noblood:hug: Se on järkky tunne kun niin iso ilo vaihtuu syvään suruun ilman että ehtii edes ihan heti tajuamaan mitä tapahtui, tai näin ainakin mulla/meillä kävi.

Lasta ollaan kovasti toivottu n.3,5 vuotta. Ensi alkuun oltiin selittämättömiä mutta sitten multa löytyi endo joka on nyt aika voimakkaasti pahenemaan päin. Silloin kun jätin pillerit pois niin n. vuosi luomuiltiin (joka on näin jälkeenpäin ollut ihan hullua, endo pääsi vaan pahenemaan) ja sitten 6kk mentiin clomeilla. Viimeisestä clomikierrosta sitten tärppäsi. Rv 7 ultrassa näkyi syke joten tuudittauduimme jo aikamoiseen onneen. Rv 10 alkoi tuhruilut ja km todetttiin muistaakseni keskeytyneeksi rv 12. Pari epäonnistunutta lääkkkeellistä tyhjennystä ja sit kaavintaan. Tuntui että kaikki lohdutti silloin sanomalla että tulithan jo kerran raskaaksi niin miksei uudestaankin ja varmaan vielä helpostikin kun kroppa on valmiiksi"auki" . Eipä kuulunut uutta plussaa ja jokaiset menkat alkoivat tuntua aina vaan ahdistavimmilta...

Päätettiin hakua apua lapsettomuushoitoihin erikoistuneelta klinikalta. Tässä vaiheessa sain tuon endo diagnoosin ja samaan syssyyn todettiin että hoidot kannattaa aloittaa pikapuoliin ennen kuin tilanne pahenee. Tietty meidän ikäkin vaikutti asiaan...Eka ivf syksyllä 2009 ja siitä tuloksena epäselvä plussa eli hcg nousi liian hitaasti jotta raskaus olisi normaali ja lisäksi vuosin verta aika ajoin melko voimakkaastikin. Kaikenlaista epäiltiin, kemiallinen, kohdun ulkopuolinen etc. mutta heti kun ultralla voitiin varmuudella jotain nähdä löytyi alkio ihan oikeasta paikasta sykkeineen. Seuraava etappi oli rv 10 nk. niskaturvotusultra ja siitä jäätiinkin sitten kiinni eli viikkoihin nähden turvotusta oli aivan liikaa. Passitus sikiöntutkimusyksikköön istukkanäytteen ottoon josta tuloksena puhtaat kromosomit. Hiukka ehdittiin hengähtää kunnes rv 16 meidän sikiöllä todettiin niin paha / harvinainen rakennevika sydämessä ettei siihen löydy korjaavaa leikkausta. Raskauden keskeytys rv 18 oli ja on elämäni rankin paikka mutta tosiasia joka oli pakko kohdata.

Vuodatin sulle pääpiirteissään meidän koko stoorin koska kaikesta huolimatta ainoa asia joka on antanut lohtua on toivo uudesta raskaudesta. Toinen ivf juuri takana ja tulosta siitä odoteltava vielä viikko. Tämä hoito ei todellakaan mennyt mitenkään hienosti eli jos nyt ei tärppiä tule niin uusi hoito edessä heti elo-syyskuussa kun pakkaseen ei saatu mitään. Hoidot ja meidän ihana oma lääkäri ovat saanet meidät takaisin tolpilleen kaiken jälkeen ja ollaan päätetty jatkaa niin kaun kunnes meille joku asiantuntija sanoo että tässä ei enää ole mitään järkeä. Lapsettomuuden mukana tullut paha olo on kasvanut huikeasti tuon km sekä keskeytyksen jälkeen mutta silti on myös sellainen olo että ollaan löydetty meille oikea tie ja joku kaunis päivä se vielä antaa sen hartaasti toivotun lahjan.

Luomuraskaus on minun arvomaailmassani menettänyt tyystin merkityksensä eli keinoista viis kunhan vauva meille vain suotaisiin.

Vaikeaa on neuvoa tällaisissa asioissa mutta älkää ainakaan antako ahdistukselle liian isoa sijaa kun apua on tarjolla. Tutukimuksiinhan aina voi mennä vaikkei mitään hoitoja aloittaisikaan eli tsekkaus että munasarjat on auki, hormonit kohillaan etc. Tsemppiä teille mitä ikinä päätättekin tehdä ja mahdollimman nopeaa uutta plussaa tavalla tai toisella!
 
''Tuntui että kaikki lohdutti silloin sanomalla että tulithan jo kerran raskaaksi niin miksei uudestaankin ja varmaan vielä helpostikin kun kroppa on valmiiksi"auki" .''

Just tätä kaikki jaksaa selitellä. Jos eka plussa kesti niin kauan niin miks ei toinenkin. Ehkäpä tuo ''auki olo'' pätee niihin joilla ei muutenkaan ole ongelmia raskautumisessa.

''Tutukimuksiinhan aina voi mennä vaikkei mitään hoitoja aloittaisikaan eli tsekkaus että munasarjat on auki, hormonit kohillaan etc.''

Tutkittu on ja mitään vikaa ei löydä. Tai no vajaatoiminta löyty, mutta sekin on nyt ihanne arvoilla hoidossa joten eipä se kai sitten siitä kiinni ollut. Minä haluaisin edes noita clomeja kokeilla, mutta en niitä kuulema saa koska toimin ilmankin. Toimin? Kai nyt nuoren ihmisen jossa ei ole mitään vikaa niin pitäisi pikkusen nopeammin raskautua.

Voimia sinne erittäin paljon ja jospa te vielä oman nyytin saisitte.
 
Mulla on takana kaksi keskenmenoa ja lapsettomuushoidot. Eka raskaus alkoi luomusti heti kun alettiin yrittää. Alkuraskauden ultrassa todettiin tuulimuna ja lääkkeellinen keskeytys. Se ei kauheasti järkyttänyt silloin, kun ajateltiin, että nopeasti varmaan taas tärpää kun silloinkin kävi niin nopeasti.

Vuoteen ei sitten tapahtunut mitään ja otin yhteyttää väestöliittoon jo enne kuin vuosi oli täynnä. Mitään vikaa ei löytynyt minusta, miehellä huonohko sperma. Tehtiin keväällä 2009 kolem inssiä, ei tulosta. Miehenkin sperma parani hyväkis vitamiinikuurin jälkeen. Päätettiin odottaas ykysä ja aloittaa silloin ivf. Syksyllä 2009 oli eka ivf, tuolloin yritystä takana 1,5 vuotta. Eka ivf toi plussan, mutta hcg nousi aivan liian hitaasti. Pari viikkoa itkin ja piinailin miten käy. Korkeimmillaan hcg oli 3000 ja epäiltiin kohdun ulkoista raskautta. Olin jo sairaalassa ja minulle piti antaa piikki, joka kuihduttaa kohdunulkoisen raskauden, mutta sillä sairaalareissulla löydettiin kohdusta" jotain" raskauteen liittyvää. Toivoa nostattettiin ja seuraavana päivän tuli spontaani keskenmeno. Tuulimuna siis taas luultavasti.

Näiden kahden keskenmenonjälkeen olen ryöminyt todellakin pohjamudissa ja elämä on välillä tuntunut liian raskaalta elettäväksi. Rahaa ei haluttu enää laittaa yksityiselle ja onneksi olin menyyt julkisen jonoon heti kun selvisi ettei lapsia kuulu. Pääsimme siis julkiselle hoitoon joulukuussa 2009 ja toinen ivf suunniteltiin pääsiäisen jälkeen tehtäväksi. Se aika tuntui ikuisuudelta odottaa ja laksin kalenterista päiviä hoitoon. Halusin vaan päästä asiassa eteenpäin, jotta hoidotkin saataisiin jossain vaiheessa läpi käytyä. Plussaan en uskaltanut uskoa.

Toisessa ivf:ssä kaikki meni mönkään ja selvisi, että vikaa löytyykin luultavasti minun munasoluistani. Vain kaksi kunnollista (vaikkakaan ei kovin laaduksta) munasolua saatiin, vaikka punktiossa keräättiin toistakummentä follikkelia. Lääkäri kehotti miettimään luovutettuja munasoluja. Me ei jaksettu enää uskoa mihinkään ja lääkärin neuvosta ja omasta toiveesta molemmat alkiot siirreettiin. Kahden viikon kuluttua hcg oli 808 ja ekassa ultrassa kaksi kaveria kyydissä. Nyt rv 13+6 ja toistaiseksi kaikki hyvin.

Halusin kertoa tarinani, sillä se on ollut pitkä ja kivinen, vaikka nyt tuntuisi aurinko pilkistävän pilvien lomasta. Tiedän miltä sinusta tuntuu ja toivon, että asia etenee tavalla tai toisella. Olen itse ollut niin rikki, että sitä on vaikea edes kuvailla. Hiljalleen olen huomannut taas olevani onnellinen. Toivon, että kaikki lapsettomuudesta kärsivät saavat lopulta kokea onnen tunteen, tuli se sitten lapsesta tai jostain muusta asiasta. Itse aloimme jo rakentaa elämäämme siihen suuntaan, että löytäisimme onnen muista asioista.

Tytti
 
Meillä on lasta toivottu kesästä 2007 lähtien, mutta mitään ei tapahtunut, vaikka gynekologi vuositarkastuksessa oli todella vakuuttuut, että pian nähdään alkuraskauden ultrassa. No, ei mennyt ihan näin. Alkusyksystä 2008 tehtiin tutkimukset yksityisellä klinikalla ja diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Aloitettiin ns. kevyet clomifen + terolut -hoidot, josta heti ekasta kierrosta tuli plussa, mutta meni kesken muutaman päivän päästä eli ns. kemiallinen raskaus. Sama toistu alkutalvesta taas. Lapsettomuusklinikalla oltiin kannustavia ja toivotettiin aina tervetulleiksi alkuraskauden ultraan. Jouluna kuitenkin olin sairastunut infektioon, joka viittasi aluksi vaikeaan munuaistulehdukseen ja rajuun virtsatieinfektioon. Tauti ei kuitenkaan mennyt ohi ja lopulta maaliskuussa 2009 olin kirurgin vastaanotolla sairaalassa ja tyly tuomio annettiin silloin: paha endometrioosi, joka on rauhassa muhinut ja levittäytynyt vaikka mihin ja aiheuttanut rakkoon ja munuaisiin leviämisellä infektion ja vakavat jälkioireet. Kirurgi sanoi suoraan, että vain IVF voisi meille vauvan tuoda. Endometrioosin liittyvät kivut pahenivat ja muuttuivat häiritseviksi ja pitkäaikaisiksi. Klinikalla ei välitetty kirurgin diagnoosista ja haluttiin tehdä IUI -hoitoja. Typeränä suostuin niihin ja kehoni suorastaan villiintyi niistä lääkkeistä, koska endo otti niistä lisää vauhtia ja energiaa. Klinikalla ei välitetty tästäkään ja sain tosi ynsää kohtelua, vaikka itse maksettiin kaikesta! Kesällä 2009 endoani leikattiin kerran, mutta tulossa jossain vaiheessa jopa useampi leikkaus :( Samallla vaihdoimme myös klinikkaa, jossa asiaamme suhtauduttiin ihan toisella tavalla.

Loppukesästä 2009 tehtiin 1. IVF/ICSI, jossa heti kätelyssä 2 alkion siirto toi plussan. Kauhu ja paniikki iskivät kuitenkin rv 5+, kun pönttö täyttyi verestä. Suureksi yllätykseksi rv 6+3 kohdusta löytyi kuitenkin kaksi raskaussäkkiä, mutta vain toisessa oli asukas ja sillä :heart: Kaikki meni oikein hyvin. Minua ultrattiin mielenrauhani vuoksi useampaan otteeseen - viimeisimmän kerran rv 10+2, kunnes rv 10+4 lääkärikäynnillä sikiön todettiin yllättäen menehtyneen. Maailma romahti. Lääkärikään ei meinannut uskoa silmiään ja lähetti vielä toiselle lääkärille ultraan, mutta ei se tilannetta miksikään muuttanut :'( Elämäni raskain viikonloppu alkoi siitä. Koska raskaus oli alkanut tuplina, kehotettiin tulemaan sairaalaan tyhjennykseen. Siellä moni asia meni tosi pieleen ja reissu oli ihan hirveä ja päätyi lopulta leikkuriin kaavintaan keskellä yötä. Karseinta oli kuitenkin se, että samaan aikaan sisareni oli samassa sairaalassa käytävän toisella puolella hoitamassa vastasyntynytta vauvaansa, toista lastaan. Luulin jo, että kuolen ahdistukseen ja tuskaan. Loppuvuosi meni sumussa, tuskassa ja ahdistuksessa, jota en ole koskaan kokenut. Koin ihmisarvoni olevan täysi nolla ja olevani suurin luuseri ikinä, kun kehoni ei mitään osaa tehdä oikein. Joulun peruin, se tuntui niin irvokkaalta juhlalta. Koko talvi oli kamalaa.

Endoni ei saisi pahentua, joten urheasti raahauduin 1. PAS -hoitoon. Sulatuksessa kävi suuri kato ja 2 siirrettyä alkiota olivat nekin raukat taantuneet. Toiveita ei juuri annettu. Yllätys oli kuitenkin suuren suuri, kun testi näytti plussaa. Kaikki meni oikein hyvin, ei mitään ongelmia. Jostain syystä epäilin kuitenkin koko ajan, että kaikki ei ole hyvin. En tiedä, mistä se tunne tuli ja vielä ennen ultraa sanoin miehelle kahvilassa, että ei meille tule mitään vauvaa ja että se on tuulimuna ihan varmana. No, siksi ei ollutkaan niin suuri järkytys, kun tuolloin rv 7+3 lääkäri totesi, että kyseessä on todellakin tuulimunaraskaus. Taas maailmani romahti. Taas edessä uusi lääkkeelinen tyhjennys.Tämä oli siis nyt helmikuussa.

Toukokuussa teimme 2. PAS -hoidon viimeisellä kahdella alkiolla. Niistä tuloksena tyylipuhdas nega. Pakkanen on tyhjä ja hoitoja pitäisi jatkaa loppukesästä. Mitä sinulle sanoisin? Suoraan sanottauna tää on tosi paskaa, aivan kamalaa. En käsitä, miten ihmiset kestää tätä touhua järjissään, ilman sekoamista ja luhistumista sen suuren surun ja kaipuun kanssa. Koen olevani ihan vereslihalla lapsettomuuden kanssa ja ikävä kyllä työnikin muistuttaa minua siitä usein varsin kipeällä tavalla ja tilanteeni on suorastaan ironinen. Kaikkiaan koen, että elämän parhaat vuodet valuvat hukkaan, ne peittyvät johonkin synkkään ja sumeaan ja painajaiseen, jonka päättymisestä ei ole tietoakaan. Myös kaikki hyvät asiat tuntuvat unohtuvan ja silloinkin, kun tämän kaiken unohtaa, niin jostain taas jokin asia yhtäkkiä tuo tämän kaiken eteen hyvin viiltävällä tavalla. Sen tunnistan myös itsessäni, että suojellakseni itseäni olemme myös jonkin verran mieheni kanssa eristäytyneet sosiaalisesti. En vain jaksa niitä vihjailuja ja tölväisyjä. Hoitojen jatkaminen ahdistaa, mutta yhtä lailla ajatus niiden lopettamisesta on huono myös. En tiedä, millainen ihminen minusta tulee kaiken tämän jälkeen, oli lopputulos mikä hyvänsä. Sen kuitenkin tiedän, että tämä kaikki on perustavalla tavalla muuttanut minua ihmisenä ja tehnyt minusta kyynisemmän ja haavoittuvaisemman ja jossain mielessä jopa vähemmän ymmärtäväisen muita kohtaan. En vain jaksa.
 

Yhteistyössä