Meillä on lasta toivottu kesästä 2007 lähtien, mutta mitään ei tapahtunut, vaikka gynekologi vuositarkastuksessa oli todella vakuuttuut, että pian nähdään alkuraskauden ultrassa. No, ei mennyt ihan näin. Alkusyksystä 2008 tehtiin tutkimukset yksityisellä klinikalla ja diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Aloitettiin ns. kevyet clomifen + terolut -hoidot, josta heti ekasta kierrosta tuli plussa, mutta meni kesken muutaman päivän päästä eli ns. kemiallinen raskaus. Sama toistu alkutalvesta taas. Lapsettomuusklinikalla oltiin kannustavia ja toivotettiin aina tervetulleiksi alkuraskauden ultraan. Jouluna kuitenkin olin sairastunut infektioon, joka viittasi aluksi vaikeaan munuaistulehdukseen ja rajuun virtsatieinfektioon. Tauti ei kuitenkaan mennyt ohi ja lopulta maaliskuussa 2009 olin kirurgin vastaanotolla sairaalassa ja tyly tuomio annettiin silloin: paha endometrioosi, joka on rauhassa muhinut ja levittäytynyt vaikka mihin ja aiheuttanut rakkoon ja munuaisiin leviämisellä infektion ja vakavat jälkioireet. Kirurgi sanoi suoraan, että vain IVF voisi meille vauvan tuoda. Endometrioosin liittyvät kivut pahenivat ja muuttuivat häiritseviksi ja pitkäaikaisiksi. Klinikalla ei välitetty kirurgin diagnoosista ja haluttiin tehdä IUI -hoitoja. Typeränä suostuin niihin ja kehoni suorastaan villiintyi niistä lääkkeistä, koska endo otti niistä lisää vauhtia ja energiaa. Klinikalla ei välitetty tästäkään ja sain tosi ynsää kohtelua, vaikka itse maksettiin kaikesta! Kesällä 2009 endoani leikattiin kerran, mutta tulossa jossain vaiheessa jopa useampi leikkaus
Samallla vaihdoimme myös klinikkaa, jossa asiaamme suhtauduttiin ihan toisella tavalla.
Loppukesästä 2009 tehtiin 1. IVF/ICSI, jossa heti kätelyssä 2 alkion siirto toi plussan. Kauhu ja paniikki iskivät kuitenkin rv 5+, kun pönttö täyttyi verestä. Suureksi yllätykseksi rv 6+3 kohdusta löytyi kuitenkin kaksi raskaussäkkiä, mutta vain toisessa oli asukas ja sillä :heart: Kaikki meni oikein hyvin. Minua ultrattiin mielenrauhani vuoksi useampaan otteeseen - viimeisimmän kerran rv 10+2, kunnes rv 10+4 lääkärikäynnillä sikiön todettiin yllättäen menehtyneen. Maailma romahti. Lääkärikään ei meinannut uskoa silmiään ja lähetti vielä toiselle lääkärille ultraan, mutta ei se tilannetta miksikään muuttanut :'( Elämäni raskain viikonloppu alkoi siitä. Koska raskaus oli alkanut tuplina, kehotettiin tulemaan sairaalaan tyhjennykseen. Siellä moni asia meni tosi pieleen ja reissu oli ihan hirveä ja päätyi lopulta leikkuriin kaavintaan keskellä yötä. Karseinta oli kuitenkin se, että samaan aikaan sisareni oli samassa sairaalassa käytävän toisella puolella hoitamassa vastasyntynytta vauvaansa, toista lastaan. Luulin jo, että kuolen ahdistukseen ja tuskaan. Loppuvuosi meni sumussa, tuskassa ja ahdistuksessa, jota en ole koskaan kokenut. Koin ihmisarvoni olevan täysi nolla ja olevani suurin luuseri ikinä, kun kehoni ei mitään osaa tehdä oikein. Joulun peruin, se tuntui niin irvokkaalta juhlalta. Koko talvi oli kamalaa.
Endoni ei saisi pahentua, joten urheasti raahauduin 1. PAS -hoitoon. Sulatuksessa kävi suuri kato ja 2 siirrettyä alkiota olivat nekin raukat taantuneet. Toiveita ei juuri annettu. Yllätys oli kuitenkin suuren suuri, kun testi näytti plussaa. Kaikki meni oikein hyvin, ei mitään ongelmia. Jostain syystä epäilin kuitenkin koko ajan, että kaikki ei ole hyvin. En tiedä, mistä se tunne tuli ja vielä ennen ultraa sanoin miehelle kahvilassa, että ei meille tule mitään vauvaa ja että se on tuulimuna ihan varmana. No, siksi ei ollutkaan niin suuri järkytys, kun tuolloin rv 7+3 lääkäri totesi, että kyseessä on todellakin tuulimunaraskaus. Taas maailmani romahti. Taas edessä uusi lääkkeelinen tyhjennys.Tämä oli siis nyt helmikuussa.
Toukokuussa teimme 2. PAS -hoidon viimeisellä kahdella alkiolla. Niistä tuloksena tyylipuhdas nega. Pakkanen on tyhjä ja hoitoja pitäisi jatkaa loppukesästä. Mitä sinulle sanoisin? Suoraan sanottauna tää on tosi paskaa, aivan kamalaa. En käsitä, miten ihmiset kestää tätä touhua järjissään, ilman sekoamista ja luhistumista sen suuren surun ja kaipuun kanssa. Koen olevani ihan vereslihalla lapsettomuuden kanssa ja ikävä kyllä työnikin muistuttaa minua siitä usein varsin kipeällä tavalla ja tilanteeni on suorastaan ironinen. Kaikkiaan koen, että elämän parhaat vuodet valuvat hukkaan, ne peittyvät johonkin synkkään ja sumeaan ja painajaiseen, jonka päättymisestä ei ole tietoakaan. Myös kaikki hyvät asiat tuntuvat unohtuvan ja silloinkin, kun tämän kaiken unohtaa, niin jostain taas jokin asia yhtäkkiä tuo tämän kaiken eteen hyvin viiltävällä tavalla. Sen tunnistan myös itsessäni, että suojellakseni itseäni olemme myös jonkin verran mieheni kanssa eristäytyneet sosiaalisesti. En vain jaksa niitä vihjailuja ja tölväisyjä. Hoitojen jatkaminen ahdistaa, mutta yhtä lailla ajatus niiden lopettamisesta on huono myös. En tiedä, millainen ihminen minusta tulee kaiken tämän jälkeen, oli lopputulos mikä hyvänsä. Sen kuitenkin tiedän, että tämä kaikki on perustavalla tavalla muuttanut minua ihmisenä ja tehnyt minusta kyynisemmän ja haavoittuvaisemman ja jossain mielessä jopa vähemmän ymmärtäväisen muita kohtaan. En vain jaksa.