Lapseni kiusaa muita -mitä ihmettä teen asialle?!

Kyseessä siis ekaluokkalainen poika. Lapsella ollut kohta pari vuotta käytöshäiriöitä, pinna palaa helposti, itsetunto on heikko, kokee syyllisyyttä ja olevansa tyhmä, itsetuhoisia puheitakin ollut mutta nämä on todettu olevan vain huomionhakua. Suuttuessaan lentää koulukirjat, huutaa kirosanoja tai olevansa tyhmä tms. Välillä myös riitaantuu kavereidensa kanssa, lasta kiusataan koulussa, mutta myös kiusaa itse muita (tönii tai kiskoo ohimennen hiuksista tai nimittelee).

Olen ollut asiasta yhteydessä kasvatusneuvolaan, jossa ollaan nämä pari vuotta lapsen kanssa kuljettu. On istuttu yhteispalavereja sekä opettajien, että lastenvalvojien ja lastenpsykiatrien yms kanssa. Pojan käyttäytymisen syy tiedetään: psyykkisesti sairas isä, jonka manipulointi ja käytös heijastuu suoraan lapseen. Olemme siis eronneet muutama vuosi sitten. Lapsi kokee että isä on hänet hylännyt, koska hän on jollain tapaa itse viallinen, huono, tyhmä jne.

Olen koettanut jutella, ymmärtää, kuunnella, antaa huomiota, olla lähellä, rakastaa jne. Loputtomiin. Olen hakenut apua lapselle joka suunnasta mutta mitään konkreettisia neuvoja en ole koskaan saanut. Mikään ei muutu, lapsi oirehtii, nykyään jo kiusaa kuulema muita niin etteivät toiset halua olla lapsen kanssa missään tekemisissä. Olen ottanut lapsen pois iltapäiväkerhosta, kiusaamista jne ei tapahdu täällä kotona tai pihapiirissä.

Mä en oikeasti enää tiedä mitä mä teen. Miten saan lapsen käytöksen muuttumaan, tuon kiusaaminen ja räjähtelyn loppumaan? Olen todella väsynyt asiaan. Niin väsynyt, että toissapäivänä kun lapsi kilahti minulle jostain todella pienestä ja alkoi taas karjumaan, mun pinna petti. Huusin takaisin: mikä hel**tti suakin vaivaa, miksi sun täytyy aina skitsahtaa ihan ihme asioista?! mikset sä voi olla edes joskus kunnolla?!!
Ei ollut fiksua ei. Mutta olen niin väsynyt, niin väsynyt. Kaksi vuotta olen koettanut hakea tuolle apua, olen koettanut terapoida, olla kärsivällinen, ymmärtää jne. Ei jaksa enää, kun mitään muutosta ei tapahdu. Ja kun kukaan ei ota asiasta kanssani vastuuta!! Mun pitäis itse osata ja tietää ja auttaa ja kaikenlisäksi vielä onnistua siinä!!

En mä osaa enkä pysty enkä tiedä

 

Saako lapsesi terapiaa?

 

olet varmasti tehnyt kaikkesi lapsesi hyväksi. tuli mieleen että voisitko hakea lapselle tukiperhettä että hän voisi k'äydä siellä esim 1-2 viikonloppua kuussa? olisi tärkeää että sinä saisit lepoa ja tukea että jaksat taas lapsen kanssa.

 

tuo alku kuulosti hyvin tutulta. meillä kyllä peritty juttu enimmäkseen. tai niin päätteli ku isä ihan samallai.(mut varsinkin vaaoilla on taipumus tuhon) lyhytpinnaisuuteen.ei kyl minkää sortin itsetuho tai muuta mut välillä käydään sotia siitä kuka on vanhempi ja kumpi lapsi.

 

Meillä aika samanlainen tilanne. Isä kohtelee lasta kuinka tykkää ja asettaa ikävään välikäteen. Minä yritän sitten korjata vauriot, voi argh!!! Lastensuojelua voisi kutsua täälläpäin ihan isänsuojeluksi, lapsen heitteillejätöistä sunmuista pidetään isälle puhuttelu!!! Ja taas jatketaan samaa rataa.

 

Kaiken olet jo tehnyt mutta silti voisit joskus ehkä rauhallisesti jutellen kertoa lapselle omista tunteistasi. Ei ehkä auta mitään muttaa antaa ainakin lapselle sen tiedon ettei äitikään mitä tahansa kestä. Meillä ei ole kun normaalia 6 vuotiaan raivoamista mutta
joskus sitäkin on vaikea kestää...

 

Yritä jaksaa itse. Pyri saamaan se tukiperhe lapselle, kuten jo ehdotettiin. Parasta ja tarpeellisinta mitä sinä voit edelleen tehdä, on jatkaa lapsen rinnalla, aivan kuten tähänkin asti, ja siihen tarvitset itse kaiken saatavilla olevan avun. Voimahalaus.

 

Raskastahan tuo on. :hug: Mutta olet todennäköisesti lapsellesi se ainoa aikuinen, johon voi turvata huonoinakin hetkinä. Mäkin skitsahdin meidän eskarilaiselle ja pidin aamulla saarnan, ettei äidin syyttelyllä pitkälle pääse ja johan kaveritkin kohta nauraa sulle, kun koulussa sanot, ettei äiti herättänyt, pakannut reppua jne. Poika siis alkoi temppuilla ja vetkutella väittää että myöhästyy eskarin retkeltä, koska äiti herätti liian myöhään. Meilläkin poika on tuollainen tulistujaluonne. :headwall: :heart: Välillä on rankkaa ja kiitän onneani, että rinnalla on mies jakamassa kasvatusvastuuta.

Mutta kukaan meistä ei oo täydellinen äiti, mutta lapselle ollaan maailman tärkeimpiä ihmisiä, erityisen tärkeitä just niinä huonoina päivinä.

 

Olen hankkinut jo meille tukiperheen. Lapset on saaneet käydä siellä kaksi kertaa kuussa, mutta nyt sitä ollaan vähentämässä kun ei olla lastensuojelun mukaan sen tarpeessa (=kotona on asiat hyvin, tukiperhe on vain omaa jaksamistani varten). Olen minä lapselle rauhallisesti jutellut, kertonut miltä musta tuntuu, ja pyrkinyt kehumaan ja kannustamaan varsinkin jos on ollut hyvä päivä tai edes hyvä hetki.
Lapsi ei saa terapiaa, ainakaan vielä. Nämä kaksi vuotta perheneuvolassa on mennyt siihen, että on tutkittu mikä lasta vaivaa. Ilmeisesti nyt syksyllä sitten jatkuu taas pojan käynnit, ehkä ne ois sitten vihdoin ja viimein sitä terapiaa? En tiedä.

Musta tuntuu oikeasti, niinkuin olisin täysin yksin tämän asian kanssa. En saa mistään apua, en mistään. Ympäripyöreitä lauseita, palaveria palaverin perään, mutta ei mitään konkreettista tai edes suoria neuvoja mitä mun pitäis tehdä! Uskotteko miten se turhauttaa..

Välillä mietin, että johtuuko tässä suurin osa sittenkin geeneistä. Lapsen isä on todella aggressiivinen ja väkivaltainen kaiken muun lisäksi, mitä jos pojasta tuleekin ihan samanlainen? Ajatus on karmiva

Hei sinä vieras, jolla oli samankaltainen tilanne: onko sulle mitään konkreettista neuvoa annettu mihinkään? Onko neuvottu, miten lapsen pahaa oloa voisi vähentää?

Jos lapsen isä katoaisi kokonaan, helpottuisi varmaan lapsenkin olo. On sanonut että vihaa isäänsä eikä halua tästä koskaan kuulla mitään, toivoo että isä pysyisi mahdollisimman kaukana, ei halua puhua isälleen, ei tavata yms. Silti koko ajan päällä leijuu uhka siitä, että on puhuttava, on tavattava.. Ei voi tehdä hyvää lapselle, että pitää pakottaa viikosta toiseen sellaiseen mitä ei itse halua.

 

up

 

Nostan vielä

 

Tuttavaperheessä oli riitaisa avioero alkoholisti-isästä ja alle kouluikäinen lapsi oireili... leikeissä oli jatkuvia kolareita ja kuolemaa jne... äiti sai neuvolan kautta keskusteluapua itselleen ja leikkiterapiaa lapselleen, joka auttoi todella hyvin.

 

Onko lapsellasi harrastuksia? Ehkä jokin mielekäs harrastus auttaisi kohottamaan itsetuntoa, siinä voisi purkaa energiaa ja ehkä löytää uusia kavereita. Liikunnallinen harrastus kenties voisi sopia hänelle hyvin, ehkä siinä voisi samalla oikealla tavalla opiia purkamaan stressiä ja aggressioita.

 

Mä olen se vieras. Laita yksäriä, niin kerron tarkemmin taustoja ja terapiasta saatuja neuvoja.