Lapsen masennus?

Vai mikä voisi olla kyseessä...?

Kymmenvuotiaalla on nukahtamisvaikeuksia, saattaa vielä kahdelta yölläkin laittaa tekstiviestin, ettei uni tule.
Puhuu luonani ollessaan kummallisia, ettei hänestä välitetä ja toivoo ettei häntä olisi olemassa.
Koulu sujuu hyvin, lapsi on hiljainen/ujohko mutta kavereita tuntuu olevan. Lähivanhemman asioista tiedän hyvin vähän, emme ole puheväleissä, ihan normaalielämää luulisin heidän perheensä kuitenkin viettävän. Olen yrittänyt kysyä lapselta mikä on huonosti, kiusataanko, kotona kaikki hyvin jne, ja kuulema kaikki on hyvin. Keskustelu päättyy aina siihen että kerron välittäväni, ja minulle tai vaikka jollekkin aikuiselle koulussa pitää kertoa jos jokin vaivaa, lapsi rauhoittuu siltä erää kunnes taas joku ilta saan itkuisen puhelun/tekstarin.

Huolettaa. Mikä neuvoksi, mistä haen apua, eihän tällainen normaalia voi olla?

 

varmaan juttelisin sen lähivanhemman kanssa. kyl tällasis asiois pitää voida ja pystyy keskustelee.
ei sekään lapsesta varmaan "kivaa" et vanhemmat ei edes puheväleissä :|

 

Ehkä olisi nyt aika korjata ne puhevälit, niin saisitte lapsen asiat puheeksi ja lapselle tulisi tunne, että hänestä välitetään.

Ei ole normaalia, joskus tällaisia kausia voi olla ikään liittyen, mutta pitkään jatkuessa on ehdottomasti haettava apua. Ja se onnistuu parhaiten YHDESSÄ.

 

Emme varsinaisesti ole riidoissa, mutta en ole pitänyt lähivanhempaan yhteyttä suoraan sen koommin kun lapsi oman puhelimen sai, eli noin kolmeen vuoteen.
Sitä ennen hänen suhtautuminen minuun oli melko penseää, johtuen siitä että olisin myös ollut halukas lähivanhemmaksi ja rohkenin sitä ehdottaa. Sittemmin, kun hän löysi kumppanin, minulle on annettu käsitys että yhteydenottoni jotenkin häiritsevät heitä.

Osaan siis jo aavistaa, että jos soitan ja olen lapsesta huolissani, minut tyrmätään heti kättelyssä. Heillä on kaikki hyvin.
Siksi ottaisin mieluummin yhteyttä vaikkapa kouluun, kun tietäisi kuka on oikea henkilö ja mistä alkaa. (asun itse toisella paikkakunnalla.)

 

no kyllä sun kannattaa aloittaa yhteyden otot ihan sen toisen vanhemman kanssa ja sit jos tuntuu ettei onnistu niin muualle yhteys. Kerro ihan asiallisesti, ei syyllistä etsien mikä sua huolestuttaa lapsen käytöksessä.

 

Onko kellään kokemuksia vastaavasta tilanteesta?
Mikä siihen oli syynä ja miten selvittiin?

 

up

 

mulla ei ole kokemusta lapsen masentuneisuudesta tai avioerostakaan sen enempää mutta oon itse ollut masentunut puol elämääni, suunilleen saman ikäisestä ku sun lapsi. mä koittaisin ensin jutella lähivanhemman kanssa, joskaan en välttämättä kertois lapsen soitoista/tekstiviesteistä ettei häntä syyllistettäisi tai suorastaan kiellettäisi kertomasta näitä asioita sulle. joillakin perheillä menee pitkään ennen ku ne tajuaa että lapsen terveys on tärkeämpää ku perheen maine tjtn ja lakataan pistämästä omituinen käytös ja mielentilat alkavan murrosiän piikkiin. jos ette vanhempina pysty puhumaan keskenänne asiallisesti, kannattaa ottaa selvää onko koulussa kuraattoria joka varais lapselle ajan. terveydenhoitajakin on parempi kun ei mitään. koulupsykologilla/kuraattorilla/terveydenhoitajalla voi käydä koulupäivän aikana ja se on lapselle helpompaa. jos lähivanhempi ei suostu esim uskomaan lapsen masennukseen, terkkarin kirjoittama lähete lasten ja nuorten mielenterveystoimistoon on turha jos lasta ei sinne viedä eikä siellä käyntiä hyväksytä.

 

Sisko oli ala-asteikäisenä masentunut. Jutteli mun lisäksi muutaman aikuisen kanssa (ei vanhempien) ja sai vähitellen taltutettua masennuksen. Nyt olemme jo aikuisia ja olen huomannut, että sisko selviää vastoinkäymisistä ja esimerkiksi parisuhdeongelmista jotenkin helpommin. Hän tunnistaa huonot merkit olossaan ja kutsuu helposti ystäviä avukseen ja osaa ottaa asiat tarpeeksi vakavasti, mutta ei hätäänny. Kun on ennenkin selvinnyt... Ohjeita siihen, mitä sinun nyt pitäisi tehdä, on vaikea antaa. Jos hälytät mukaan liian paljon ihmisiä, voit menettää lapsen luottamuksen ja saada hänetkin hätääntymään. Onhan hänellä lähellä muita aikuisia, kummeja, mummoja, vaareja, joiden kanssa voi halutessaan jutella? Voisiko läheiset antaa hänelle enemmän aikaa ja huomiota? En tarkoita, että kaikki lähtevät kyselemään, mutta yhdessäoloa niin, että keskustelu on halutessa mahdollista.

 

Oletko miettinyt että se voi olla myös huomio hakuisuutta?