Hopeakettu, hiuksissaan harmaan hohto, katsoo sinua lempein silmin, joilla vuosien viisaus, mutta sydän – sydän sykkii nuoruuden rohkeudella ja rakkaus on yhtä kirkasta kuin ensivalo aamunkoiton.
Sinulle, nainen, hän kuiskaa sanat, jotka piiloutuvat yöhön ja sen hiljaiseen Kaikuu. Hän tietää, ettei aika ole este – ei harmaat hiukset, ei uurteet kasvoilla.
Hopeakettu tietää, miten sinä olet hänen keväänsä, hänen aurinkonsa, joka kietoo hänet lämpöön, ja sytyttää liekin, joka ei koskaan himmene.
Hänen sanansa sinulle ovat vahvat, mutta pehmeät, ne kulkevat ajan ja tilan yli, ja kertoilevat tarinoita, joita vain elämän tunteva mies voi kertoa.
Sinä olet hänelle enemmän kuin hetki, enemmän kuin silmänräpäys. Olet tuuli, joka kantaa häntä yhä eteenpäin, joka kuiskii: tässä on koti.