Läheisen syöpä ja tieto, että syöpä ei parane... tämän kokeneet, lukekaa ja kommentoikaa, kiitos.

  • Viestiketjun aloittaja väsynyt tähän
  • Ensimmäinen viesti
väsynyt tähän
Minun äitini on sairastui syöpään yli 10 vuotta sitten. Hänen luultiin parantuneen, kun kasvaimet saatiin poistettua ja hoidot sujuivat hyvin eikä etäpesäkkeitä tuolloin löytynyt, mutta nyt reilu vuosi sitten löydettiin kuitenkin etäpesäkkeitä ja saatiin tieto, että syöpä on parantumaton. Itse en kuitenkaan ymmärtänyt tuolloin, että se oikeasti tarkoittaa jossain vaiheessa kuolemaa... tai ehkä ymmärsin, mutta halusin kieltää asian. Nyt etäpesäkkeitä löytyi vielä aivoistakin, jolloin aloin tosissani miettimään, että miten kauan elinaikaa on jäljellä, olettaen kuitenkin, että aikaa on vielä vuosia... sitten lääkäri kertoi meille läheisille, että elinajan ennustetta on vaikea antaa, mutta hänen arvionsa mukaan aikaa on kuukausia tai vuosi, mutta ei vuosia. Ja että aivojen etäpesäkkeet voivat aiheuttaa kuoleman piankin.

Totuutta äitini ei ole meille vieläkään kertonut tilastaan... ei sitä, että aikaa voi olla vain kuukausia eikä monia muitakaan asioita syövästään. Vaikka sanookin, ettei asiaa tarvitse salata. Hän haluaa ilmeisesti pitää asian salassa, ehkä suojella meitä jotenkin, tai sitten hän suojelee itseään eikä joko tajua tilaansa (vaikka se on hänelle kerrottu) tai ei halua ajatella asiaa.

Äitini kunto on huonontunut viime aikoina nopeasti. Vielä alkuvuodesta hän oli normaali oma iloinen itsensä... aivojen etäpesäkkeet löytyivät alkukesästä ja siitä onkin oikea alamäki alkanut. :( Hän on laihtunut reilusti, liikkuu huonosti kun on suurimman osan ajasta muutenkin maannut sängyssä ja hän ei oikeastaan pysty syömään mitään... satunnaisesti jotain pientä. Syömättömyys on heikentänyt hänet. Ja sädehoito ja sytostaattihoidot ovat vieneet loputkin voimat.

Näihin päiviin asti minä olen uskonut, että aikaa on vielä paljon ja hän kuntoutuu, jaksaa ja itsekin tahtoo elää. On sanonut aikaisemmin, että ei halua vielä kuolla, kun on kuitenkin vasta keski-ikäinen. Nyt kuitenkin lähiaikoina hänen luonaan käydessäni olen huomannut, ettei hän ole oma itsensä, vaan muuttunut hiljaiseksi, syrjäänvetäytyneeksi ja asenne tuntuu olevan "mitä väliä". Itsekin sanonut menettäneensä toivon. Syövän hoitoa jatketaan vielä, mutta sopivaa lääkitystä ei tunnu löytyvän (sopivaa etsitään koko ajan), joka aiheuttaa sekä sen että läheiseni masentuu (ja uskoo, ettei enää ole paljon aikaa jäljellä) että sen, että todellisuudessakin joka päivä hän heikkenee lisää ja kasvaimet kasvavat...

Itse olen surullinen, stressaantunut ja huolissani rakkaasta läheisestä ihmisestä. Kyseessä on kuitenkin maailman paras ja ainoa äiti. :( Itsekin olen alkanut menettää toivon, ajatella aikaa sitten kun hän on ******* (en edes pysty kirjoittamaan sitä sanaa) ja miten me läheiset selviämme tilanteesta... en tajua... joka kerta ajatellessani tätä alan itkeä. Toisinaan toivon, ettei hänen tarvitsisi enää kauan kärsiä... mutta samaan aikaan moitin itseäni sen ajattelemisesta ja toivon, että hän saa vielä elää kauan. Että saisi elämänhalunsa takaisin ja vaikka paranisi syövästä... toki tiedän, että se on mahdotonta, käsittääkseni. Mietin myös asiaa hänen kannaltaan, miten kauheaa hänellä on kun tietää ettei elinpäiviä ole enää paljon... En tiedä mitä ajatella. :(

Jos joku on jaksanut lukea kertomukseni loppuun asti, niin kiitos ja toivoisin kommentointia ajatuksista (jotka voivat olla sekavia) etenkin niiltä, jotka ovat tämän itse joskus kokeneet. Miten tästä selvitään? Miten elämä jatkuu sen jälkeen kun läheinen poistuu tästä maailmasta?
 
"..."
Mä en ole kokenut läheisen kuolemaa noin, että olen osannut odottaa. Mutta menetin isäni yllättäen tammikuussa. Elämä jatkuu arjen mukana. Aluksi itkien ja surien päivittäin ja sitten joku päivä et enää itkekään äitiäsi muistellessa. Se, että pakotti itsensä viemään lapset kerhoon, tekemään ruuan ja jatkamaan normaalisti piti mut järjissäni. Ja ihan ekoina päivinä se, kun piti huolehtia kaikki asiat, irtisanoa asunto, hautajaisjärjestelyt..

Musta tuntuu, että se on pahaa että odottaa ja odottaa koska se pahin tapahtuu. Koita "ottaa kaikki irti" näistä lopun ajoista, kerro kuinka paljon rakastat ja muistelkaa yhdessä ihania muistoja lapsuudestasi jne. Kirjoita niitä vaikka ylös itsellesi.
 
:hug:

Mä en osaa kommentoida, en vielä. Mutaa hyvin pian tuo voi olla mullekin ajankohtaista. Isälläni todettiin vastikään syöpä. Lähtenyt keuhkoista ja levinnyt aivoihin, jalkan ja munuaisiin. Mä pelkään etten jaksa, koetan olla miettimättä asiaa ollenkaan. Vaikka tuskin sekään on ihan viisasta...
 
"vieras"
Läheinen kuoli syöpään n. vuosi sitten, eikä meillä ollut aikaa sopeutua ajatukseen kuin muutama kk. Syöpä oli löytövaiheessa jo pitkälle edennyt ja erittäin pahalaatuinen, leikausta koetettiin, mutta oikeastaan mitään ei ollut tehtävisää.

Kun aika sitten koitti, tuli silti kuin puun takaa, asiaa kun ei kuitenkaan ollut halunnut itselleen myöntää. Itkin päiväkausia, mutta lopulta ajatus siitä, että tämän läheisen kivut ja yuskat ovat nyt ohi, auttoi hieman jaksamaan. Hautajaiset olivat tottakai vaikeat kestää, etenkin siunaustilaisuus, mutta loppujen lopuksi kaikki jakoivat muistojaan läheisestämme, ja koska paikalla oli myös lapsia, tunnelma oli keveä ja helppo.

Vieläkin tulee kyyneleet silmiin kun tuota ihmistä muistelen, hänellä oli hyvin suuri osa elämässäni lapsuudesta lähtien. Mutta suru on nyt erilaista, ei enää satu niin paljon. Lähinnä itken sen ihmisen ihanaa muistoa, joten kyyneleetkin ovat kai osaltaan onnen kyyneleitä, jos ymmärrät mitä tarkoitan.. Aikansa se ottaa, mutta kipu helpottaa. Voimia sinulle ja läheisillesi. Kuulostaa naiivilta ja simppeliltä, mutta kyllä se siitä. Oikeasti.

<3
 
"kokenut"
Ymmärrän tunteitasi. Hyvin läheinen sukulaiseni kuoli toissa kesänä nuorena, n, 50 vuotiaana syöpään. Muutamia vuosia hän taisteli ja kävi hoidoissa, mutta syöpä kuitenkin vaan paheni ja pikkuhiljaa alkoi viedä hänen voimiaan hoidoista huolimatta.

läheisenä vierellä se on todella vaikeaa ja ei oikein tiedä puhuakko itse syövästä hänen kanssaan vai olisiko puhumatta että hän saisi muuta ajateltavaa. Läheiseni ei itse siitä juuri koskaan puhunut, joten en sitten itse hirveästi halunnut siitä puhua.
Hän oli loppuaikana jo sairaalassa kovien kipujen vuoksi ja minusta oli näin jälkeen päin ihanaa että pyrimme viettämään hänen luonaan niin paljon aikaa kuin mahdollista. Kuhan istuimme ja katselimme kuvia tai telkkaria... Juttelimme niitä näitä.

On todella tärkeää että läheiset vaan ovat sairaan läheisen vierellä. Ei siitä tarvitse puhua, vaan käydä ulkoilemassa, katsella vanhoja valokuvia, jutella ja nauraa :).
Omat lapseni oli läheiselleni tosi tärkeät, joten aina lapset olivat mukana. Lapset saavat kyllä ajatukset muualle "sähläämisellään" :D

Paljon voimia sinulle, tiedän kuinka vaikeaa tuo aika on. Ajattelet niin että sureminen ja synkkyyteen vaipuminen ei paranna äitiäsi, joten eläkää joka päivä kuin viimeistä päivää ja nauttikaa pikkuasioista.

Älkää enää puhuko ahdistavista asoista vaan yrittäkää saada myös äitisi ajattelemaan että nyt mennään ja riemulla joka päivään joka hänelle tai meille kaikille vielä suodaan.

Huolehtikaa että lääkäristä saa tarpeeksi kivun lievitystä jos sellaisia on ja koittakaa vaan olla paljon yhdessä.
Aika läheisen poismenon jälkeen jatkuu... on pakko jatkua ja ikävä ja suru kulkee mukana pitkään. Itseäni lohduttaa valtavasti ajatus siitä että annoin läheiselleni todella paljon aikaa sairauden aikana ja soittelin, kävin kylässä ja tein ruokaa ja leivoin herkkuja jotta ei hänen itse tarvinut niitä tehdä jos oli pahoinvoiva. Pyrin elämään mahdollisimman vähän sairauden ympärillä pyörimistä, siis siitä jatkuvasti puhumista ja voivottelua ja yritin kovasti piristää muilla asioilla

Voimia kovasti!
 
rankkaa se on
Oma äidin menetys on varmasti vaikea kestää jokaiselle. Eikä siihen auta ajattelu, että kaikki lähtee vuorollaan jne. Suru on silti, ja tulee olemaan aina, mutta aika helpottaa.
 
Isäni kuoli tammikuussa syöpään. Tauti todettiin viime vuoden toukokuussa ja tiesimme heti, että toiveita paranemisesta ei ole. Isäni isä oli mennyt samaan syöpään 5 viikossa vuonna 1990. Hoidot aloitettiin ja ne tehosivat hyvin. Vasta jouluna tajusin, että pitkään ei enää voi mennä... Tammikuun alkupuolella isä joutui jäämään sairaalaan, eikä koskaan sitten enää tullut kotiin. Loppuvaiheessa jo toivoimme, että loppu tulisi mahdollisimman pian, sillä ei kai kukaan toivo läheisensä kärsivän. Ja mitään paranemistoiveita ei ollut.

Jotekin tuon 8 kk:n aikana ehti jo totuttautua ajatukseen, että isää ei pian ole. Ensimmäiset päivät poismenon jälkeen menivät käytännön järjestelyissä ja mahdollisimman pian halusimme järjestää myös perunkirjoituksen yms. Hautajaiset olivat pahin päivä, mutta sitten on helpottanut. Siitä se elämä vaan jatkuu. Joka päivä isä on mielessä, välillä naurataa muistellessa ja välillä itkettää. Mutta kaikkien tunteiden pitää vaan antaa tulla. Lasten kanssa olemme muistelleet pappaa ja he usein kertovat mitä kaikkea tekivät yhdessä.
 
"Mä"
Samoja ajatuksia täällä..isälläni todettiin parantumaton syöpä, itse haluan kuitenkin uskoa että toivoa on..ajattelen juuri samoja asioita kuin sinä ja tämä tuntuu niin kamalalta!
 
Mun läheinen kuoli syöpään vajaa kolme vuotta sitten n. kk kuluttua diagnoosin saamisesta, syöpä oli metastoitunu jo useisiin sisäelimiin. Tilanne tuntu ihan järjettömältä. Mun läheinen oli aiemmin ollut tosi terve.
Tuli siis diagnoosi ja se ettei mitään ollu tehtävissä täysin puun takaa. Käytännön järjestelyjen hoitaminen kuoleman jälkeen kyllä helpotti, ja se, että sama suru oli koko lähisuvulla, eikä sen kanssa tarvinnu jäädä yksin.

Multa iteltä on leikattu munasarjasyöpä 06/11. Jotenki en vaan jaksa siitä kovin monen kanssa jutella, tuntuu että liian usein joutuu ite siihen lohduttajan rooliin. Vaikka mähän se oon, joka lohdutusta kaipaisin! Syövän "vähättely" ottaa kupoliin myös ihan tosissaan. Mulle pelko syövän leviämisestä ja kuolemasta on ihan todellinen, tuntuu aika loukkaavalta, kun moni hymisee suu vähän hymyssä "et sä mitään kuole". Sitä kun ei kukaan, lääkäritkään voi tietää.
 
  • Tykkää
Reactions: UniQuePopPy
Oma isäni sairastui keuhkosyöpään vuonna 2002. Syöpä havaittiin asjoissa, eikä etäpesäkkeitä löytynyt. Pelkkä leikkaushoito katsottiin riittäväksi ja ennuste oli kohtalaisen hyvä. Minä vietin kaiken aikani netissä etsien tietoa. 95 % keuhkosyöpäpotilaista kuolevat viiden vuoden kuluttua diagnoosista. Seillähän se tieto oli, mustaa valkoisella, mutta en sisäistänyt asiaa. Muutama vuosi kului ja syöpä uusi. Seuraava leikkaus 2004. Tuolloinkin sysäsin kuoleman mahdollisuuden onnistuneesti, vaikka vierestä katsoin isän tilan heikkenevän. 2005 syksyllä tuli viimeinen niitti. Syöpä oli palannut, tai ehkä ei koskaan ollutkaan poissa, vain piiloutunut. Isäni tila heikkeni nopeasti. Perjantaina 9.6.2006 puhuin isäni kanssa puhelimessa ja kuulin miten raskaaksi hengitys oli käynyt. Hän kertoi lähtevänsä rakaaseen kesäpaikkaansa. En tuolloinkaan osannut ajatella lähdön olevan lähellä. Sunnuntai aamuna tuli puhelu Meilahdesta, jonne isä oli ambulanssilla toimitettu edellisenä yönä. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Isä nukkui pois ti 13.6.2006.
Viimeiset hetket sairaalassa olivat kamalia ja silti niin koskettavia. Olin tuolloin viikolla 6 raskaana ja mietin kertoakko vai ei. Päästin olla kertomatta, koska ei olisi lasta nähnyt kuitenkaan. Ajattelin, että jos pääsee pois siitä tuskasta, niin toivottavasti joskus pilven reunalta näkee, miten ihana prinsessa syntyi helmikuussa 2007.

Itse en osannut mitenkään varautua isäni lähtöön, vaikka järki koko ajan sanoi, ettei hän parane. Siltikin loppu tuli yllättäen ja aivan liian nopeasti.
 
Tytär muistelee
Äitini vietti elämänsä viimeiset viikot sairaalassa, ensin syöpäosaston puolella mutta kun tajunnan taso heikkeni hänet vietiin muualle. Siinä vaiheessa oli jo selvää että kyse on päivistä. Kävin häntä katsomassa muttei ollut enää tässä maailmassa. Seisoin hetken aikaa sängyn vieressä, katselin kun këltaisuus lisääntyi päivä päivältä. Mulla oli oikeastaan rauhallinen olo, tiesin että kapinointi olisi turhaa ja hänen elämänsä loppuminen on hyvä asia. Loppuu kivut, kärsimys.

Kun mulle sitten soitettiin sairaalasta että äiti on kuollut, niin se olotila oli rauhallinen ja helpottunut. Paljon kyyneliä se kaikki vaati mutta osasin suhtautua tyynesti väistämättömään. Voimia sulle ap!
 
kokemusta valitettavasti
Molemmat vanhempan (54 ja 58v)i ovat kuolleet syöpään, alle vuoden kuluessa toteamisesta, hoidoista huolimatta. Aivometastaasien toteamisesta on kuolemaan kulunut alle 2kk.
Se on hirveää, toisen kärsimysten katsominen raastaa sydäntä, kuoleman tullessa helpottaa -muutamaksi viikoksi. Sitten alkaa oma tuskainen piina kun muistot toisen kärsimyksistä puskee yksityiskohtaisina päälle, ajan mittaan 1-2vuoden kuluessa helpottaa, nämä on vain käytävä läpi.
Kuoleva itse kieltää ja siirtää kuoleman ajatuksen vaikka oikeasti tietääkin kuolevansa, ja kyse saattaa olla enään muutamasta päivästä =(
 
"vieras"
Voimia sinulle ap! Sinun sekä äitisi pitäisi löytää joku jolle puhua kuoleman aiheuttamista tunteista avoimesti. Valitettavasti kuolema on ikään kuin tabu yhteiskunnassamme, siitä ei haluta puhua, ja eteenkään mahdollisesta kuolemanjälkeisestä elämästä ei pystytä puhumaan. Tässä tilanteessa -erityisesti äidillesi- olisi tärkeää saada puhua sen pelosta että kaikki päättyy ja kokemusmaailma sellaisenaan kun me sen tunnemme katoaa. Voin vannoa, se pelko vastaa ajoittain kauhun tunnetta jos sitä ei käsittele. Vielä vähemmän auttaa se kun läheiset eivät halua uskoa että kuolet, ja sulkevat korvansa esimerkiksi toiveista kuolemanjälkeiseen elämään.

Olisi mahtavaa jos pystyisit olemaan äidillesi tuo huolien kuuntelija, ilman että äitisi joutuisi samalla keskittymään sinun lohduttamiseen. Jos tiedät että omat tunteesi ovat liian väkeviä aiheeseen liittyen, niin voisit ehdottaa äidillesi että kävisi esimerkiksi psykologille puhumussa. On olemassa myös monia filosofisia klassikkoja joissa pohditaan kuolemaa, sekä siltä kannalta että kaikki vain päättyy ja siltä kannalta että sielu jatkaa vielä matkaansa. Molemmissa näkökulmissa kohdataan yllättäviä ongelmia, joten yleinen käsitys kaiken päättymisestä ei ole niinkään yksinkertainen.

Ja mikäli nämä nyt ovat ne ätisi viimeiset hetket, niin eikö olisi hienoa jos hän voisi kokea jonkinlaista sielunrauhaa tämän ajan? Toivon kaikkea parasta sinulle ja äidillesi, pidä huoli että muistat puhua omasta tuskasta ääneen läheisillesi.
 
Mun äidillä todettiin syöpä tammikuussa 2000 ja 29. tammikuuta hän kuoli.
Oli rankkaa aikaa. Melkein heti tiedettiin ettei syöpä parane. Syöpä levisi aivoihin (ja muuallekin elimistöön) ja tajunnan taso vaihteli suuresti Kävin joka päivä katsomassa äitiä. Suru oli suuri kun äiti kuoli, mutta elämä jatkui. Näin jälkeenpäin näen siunauksena sen ettei äitini tarvinnut sairastaa kauempaa. Ihan hirveää kirjoittaa, mutta kun lopputulos tiedettiin, niin miksi äitini olisi tarvinnut elää kipuineen pidempään ja meidän muiden seurata, surra, tsempata, itkeä ja taistella väistämätöntä vastaan sen kauempaa. Vieläkin tulee ikävän aaltoja ja olisin niin toivonut että lapsillani olisi ollut mummu ja äidilläni lapsenlapsia. Eivät ehtineet tavata. Voimia Sinulle.
 
"asd"
Minulla on isä ja veli kuolleet aivokasvaimeen. Veljellä syöpä uusi aggressiivisena ja hän kuoli aika nopeasti sen toteamisen jälkeen (ei halunnut mitään hoitoja, kun toivoa parantumisesta ei ollut). Isällä meni kasvaimen toteamisesta noin vuosi siihen että hän kuoli. Häntä hoidettiin leikkaamalla kasvainta pois niin paljon kuin saatiin ja sädehoidolla, mutta hoidon tarkoitus oli koko ajan vain antaa vähän enemmän elinaikaa. Hän myös salaili meiltä asioita, mutta googlettamalla löytyi tietoa aika paljon, kun tiesimme mikä kasvain hänellä on. Emme kuitenkaan ottaneet mitään kantaa hänen hoitoonsa, koska hän halusi ne asiat selkeästi pitää ominaan. Ainoa mitä pystyimme tekemään oli viettää hänen kanssaan aikaa ja tukea missä pystyimme.

Isän kuolema oli lopulta helpotus, kun näki, että hänellä on jatkuvia kipuja. Hän ei oikein enää pystynyt puhumaan (tai ainakaan saanut oikeita sanoja suustaan). Muutenkin ennen niin aktiivinen isä ei todellakaan ollut enää oma itsensä. Veljen kuolemasta on nyt jo kohta 17 vuotta. Isänkin kuolemasta on kohta 7 vuotta, joten surun pahin terä on jo mennyt.

Voimia teille ja vietä paljon aikaa nyt äitisi kanssa kun vielä voit. Itseäni auttoi ainakin kaikkein eniten vaan puhua ja puhua asiasta paljon läheisteni kanssa. Juhlatilaisuudet (esim.joulut, juhannukset) ovat olleet kaikkein rankimpia, mutta niistäkin on jo monena vuonna selvitty hengissä. Mutta edelleen voin vain toivottaa paljon voimia teille!
 
"vieras"
Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Ota positiivisena se, että vielä voit olla äitisi kanssa. Nyt on aika selvittää kaikki kysymykset, mitä haluat tietää ennenkuin on liian myöhäistä, muistella yhdessä menneitä hyviä ja miksei huonojakin hetkiä. Itse menetin äitini tänä vuonna täysin yllätten, moni juttu katosi hänen mukanaan.

Käytännön neuvona annan, että ajan tultua hanki nukahtamislääkettä ja käytä sitä myös, yliväsyneenä kaikki on vielä surkeampaa. Tavallinen arjen pyörittäminen ruutiineinaan auttaa, muista myös syödä, vaikkei ruoka maistuisikaan.
 
a.p.
[QUOTE="...";24812533]
Musta tuntuu, että se on pahaa että odottaa ja odottaa koska se pahin tapahtuu. Koita "ottaa kaikki irti" näistä lopun ajoista, kerro kuinka paljon rakastat ja muistelkaa yhdessä ihania muistoja lapsuudestasi jne. Kirjoita niitä vaikka ylös itsellesi.[/QUOTE]

Me ei olla kertaakaan puhuttu äidin kanssa siitä, että elinaikaa on vähän. Eikä meidän (lapsuuden) perheessä ole ollut tapana kertoa rakkaudesta (niin tyhmää kuin se onkin...). Tuntuu oudolta ja pahaltakin alkaa keskustella nyt äidin kanssa siitä, että rakastan häntä (totta se on) ja että millaista oli lapsuudessani ym. kun ei sitä tiedä elääkö hän vielä viikon vai vuoden... mutta en haluaisi jättää sitä viime tippaankaan, koska sitten se voi jäädä tekemättä.

Äiti on muutenkin nyt sulkeutunut sisään päin... niin ettei halua paljon keskustella mistään... kyllä istuu olohuoneessa siellä käydessäni, mutta aina kun yritän keskustella ihan mistä vaan niin joko vastaa "joo", "aha" tai jotain muuta yhdentekevää. Vaikea paikka, en tiedä mitä tehdä.
 
"vieras"
Me ei olla kertaakaan puhuttu äidin kanssa siitä, että elinaikaa on vähän. Eikä meidän (lapsuuden) perheessä ole ollut tapana kertoa rakkaudesta (niin tyhmää kuin se onkin...). Tuntuu oudolta ja pahaltakin alkaa keskustella nyt äidin kanssa siitä, että rakastan häntä (totta se on) ja että millaista oli lapsuudessani ym. kun ei sitä tiedä elääkö hän vielä viikon vai vuoden... mutta en haluaisi jättää sitä viime tippaankaan, koska sitten se voi jäädä tekemättä.

Äiti on muutenkin nyt sulkeutunut sisään päin... niin ettei halua paljon keskustella mistään... kyllä istuu olohuoneessa siellä käydessäni, mutta aina kun yritän keskustella ihan mistä vaan niin joko vastaa "joo", "aha" tai jotain muuta yhdentekevää. Vaikea paikka, en tiedä mitä tehdä.
Saako äitisi jotain apua psykologilta? Vaikka syöpäyhdistyksestä tai sairaalasta? Vai eikö halua edes? Itsekin voisit ehkä saada apua myös.

Mieti, kumpi harmittaa enemmän, se että et puhunut ajoissa vai se että puhuit liian aikaisin. Tai siis yritit puhua, toista ei voi pakottaa.

Voimia.
 
"Mä vaan"
Sama homma meillä, emme ole koskaan rakkauden tunnustuksia puhelleet, en muista tätä edes lapsuudesta..jotenkin tuntuis niin oudolta sanoa ääneen se nyt vaikka isääni rakastankin koko sydämestäni..mietin että jos niin teen, silloin isäni ajattelee että nyt tuokin ajattelee että loppu tulee..
 
"vieras"
Minun isä kuoli noin vuosi sitten syöpään. Sama juttu oli hänen kanssaan, että ilmeisesti yritti suojella perhettään, ei kertonut meille koko syövästä vaikka oli sairastanut jo pari vuotta. Asia selvisi meille vasta kun tuli etäispesäkkeet aivoihin. Ja välillä tuntui muutenkin että ymmärsikö itsekään tilaansa, suunnitteli seuraavaa kesää jne. Mutta kyllä hän ilmeisesti ymmärsi, se oli varmaan jonkinlainen itsesuojelumekanismi, että kielsi asian itseltäänkin. Isä nukkui pois 2 kuukauden kuluttua etäispesäkkeiden löytymisestä. Kun sain uutisen että isä oli kuollut, tottakai itketti, mutta se oli myös suuri helpotus, ja tuntui että taakka oli pudonnut harteilta. Enää ei tarvinnut pelätä mitä hän vielä joutuu kärsimään. Nyt kohta siitä on kulunut vuosi, ja ei tämä suru ja ikävä ole kovin paljoa helpottanut, pahin terä siitä on vain mennyt. Isä muistuu mieleen ja pieni itku tulee tirautettua päivittäin. Jotenkin raskas olo tuosta kaikesta jäi, se on ilmeisesti se suru joka nyt kulkee mukana. Voimia sinulle <3
 
"vieras"
[QUOTE="Mä vaan";24813238]Sama homma meillä, emme ole koskaan rakkauden tunnustuksia puhelleet, en muista tätä edes lapsuudesta..jotenkin tuntuis niin oudolta sanoa ääneen se nyt vaikka isääni rakastankin koko sydämestäni..mietin että jos niin teen, silloin isäni ajattelee että nyt tuokin ajattelee että loppu tulee..[/QUOTE]

Minä luulen että isäsi ymmärtää sen muutenkin, siitä että lähellä ja hänen tukena.
 
a.p.
[QUOTE="vieras";24813220]Saako äitisi jotain apua psykologilta? Vaikka syöpäyhdistyksestä tai sairaalasta? Vai eikö halua edes? Itsekin voisit ehkä saada apua myös.

Mieti, kumpi harmittaa enemmän, se että et puhunut ajoissa vai se että puhuit liian aikaisin. Tai siis yritit puhua, toista ei voi pakottaa.

Voimia.[/QUOTE]

Ei kai ole tarjottu muuta keskusteluapua kuin papin kanssa juttelua, muttei äiti ole hengellinen ihminen niin ei halunnut... Itse kaipaisin myös keskustelua, toisaalta... mutta toisaalta en halua keskustella sillä aina tulee itku ja kauhea päänsärky... kuten nyt kirjoittaessakin... :(

Kyllä mua harmittaa alkaa puhua nyt äidin kanssa, kun selvästi ei halua keskustella... ei syövästä eikä myöskään muusta. Mutta harmittaa kyllä vielä enemmän, jos en ehdi keskustella lainkaan. :(

Tänään soitin äidilleni, kysyin kuulumisia ja kerroin myös kuinka vauvani on oppinut kääntymään mahalta selälleen... vastaus oli "aha"... eli tuntuu, ettei äitiä jaksa kiinnostaa mikään. Aikaisemmin olisi varmasti kiinnostunut ja vaikuttanut iloisemmalta.
 
"Mä vaan"
Yritä vain tukea äitiäsi ja olla hänen kanssaan..ei varmasti tarkoita pahaa miten vastaa asioihin..en tiedä,itsestä tuntuu että harva jaksaa olla positiivinen ja elämän iloinen tuossa tilanteessa..se on niin vaikeaa,nähdä ja kuulla miten toisten elämä menee eteenpäin tietäen että itsellä sitä ei välttämättä kauan ole..