Meillä on neljä lasta; 10v, 4.5v, 2v ja 1v. Olen kotiäiti ja nyt tullut pisteeseen, etten enää tiedä miten lapsiamme kasvattaisin.
Esikoinen ja kuopus ovat ns. helppoja tapauksia, joten keräänkin tässä valitusvirttä noista kahdesta keskimmäisestä eli 4,5v ja 2v.
Vanhempi (tyttö) on aivan älyttömän itsepäinen ja lujatahtoinen. Osaa oikut ja kiukut, omaa valtavat äänenlahjat, ärisee ja murisee, paiskoo ovia, lällättelee, näyttää kieltä, haukkuu muita perheenjäseniä tyhmäksi, karkailee ulos, kiusaa pienempiään jatkuvasti (tönii, lyö, potkii, puree.. heti kun on pienikin "syy"), ulkona ei mene toisten lasten kanssa leikkimään, haluaa kaiken ja heti, pettyessään tai satuttaessaan itsensä saattaa karjua melkein "poliisit paikalle", ei tottele eikä kuuntele kieltoja tai käskyjä... niinpä niin. Tyttö osaa kyllä olla hyvin fiksu, keskittyykin leikkeihin, antaa hellyyttä ja puhuu kauniita, ja etenkin yksin ollessaan on kuin eri ihminen. Onko tuo kamala käytös vain huomion kaipuuta? Surettaa se, että pienempi sisar (2v) joutuu useimmiten kaiken hirviökäytöksen kohteeksi ja huutoa piisaa.
Nuorempi (tyttö hänkin) on ollut todella herttainen, kiltti ja rauhallinen lapsi. Kunnes alkoi tuo 2v uhma. Ja se vain voimistuu ja voimistuu päivä päivältä. Kun asiat ei luista, syntyy hirveä meteli (se meteli on ehkä eniten hermojani repivää). Kaikki pitää tehdä itse (sen ymmärrän, kun on kuitenkin kokemusta uhmaikäisistä), mutta välillä touhu menee ihan hysteeriseksi. Koko huusholli on kuin hävityksen jäljiltä. Ruokakaapeilla roikutaan ja työtasoilla kiipeillään, tuoleja siirrellään apuvälineiksi, kaikki kielletty eksyy suuhun tai ainakin väärään paikkaan, isompia matkitaan kaikessa ja etenkin pahassa, lattioille syljeskellään, vettä lotrataan, käskyjä ja kieltoja ei kuunnella vaan sitä vastoin vaan nauretaan ja jatketaan pahantekoa. Ja päiväunia ei suostu likka nukkumaan, joten yliväsymys painaa iltapäivästä ja soppa on valmis.
Nuo kaksi keskimmäistä siis ovat toistensa kimpussa eivätkä pysty saman katon alla elämään ihmisiksi. Kun toinen on poissa, toisen käytös muuttuu kiltimmäksi. Minä en kestä enää tota ainaista tappelua ja huutoa. Itsekin muutun jo hirviöksi, karjun ja paukutan pöytiä. Ja vaikken haluaisi, olen joutunut ottamaan jo niskavilloistakin (tästä en sitten halua mitään kommenttivyöryä). Mikään ei mene perille!
Ovatko lapseni jotenkin ylivilkkaita? Tekeekö kotona oleminen heistä tuollaisia riiviöitä? Yritän keksiä virikkeitä kaiken aikaa, mutta välillä nuo iät asettaa rajoja yhteisille puuhille. En enää keksi lääkettä... meteli vie järjen.
Mainitsen vielä, että myös mieheni on paljon lasten kanssa ja kärsii yhtälailla kahden keskimmäisen puuskista. Yhdessä olemme koettaneet ratkoa pulmaa, mutta kasvatuskeinot on vähissä. Ehkä tarvitsemme vain parin viikon LOMAN tästä kaikesta?
Tsempatkaa hiukan, etten lähde pöpilään.
Esikoinen ja kuopus ovat ns. helppoja tapauksia, joten keräänkin tässä valitusvirttä noista kahdesta keskimmäisestä eli 4,5v ja 2v.
Vanhempi (tyttö) on aivan älyttömän itsepäinen ja lujatahtoinen. Osaa oikut ja kiukut, omaa valtavat äänenlahjat, ärisee ja murisee, paiskoo ovia, lällättelee, näyttää kieltä, haukkuu muita perheenjäseniä tyhmäksi, karkailee ulos, kiusaa pienempiään jatkuvasti (tönii, lyö, potkii, puree.. heti kun on pienikin "syy"), ulkona ei mene toisten lasten kanssa leikkimään, haluaa kaiken ja heti, pettyessään tai satuttaessaan itsensä saattaa karjua melkein "poliisit paikalle", ei tottele eikä kuuntele kieltoja tai käskyjä... niinpä niin. Tyttö osaa kyllä olla hyvin fiksu, keskittyykin leikkeihin, antaa hellyyttä ja puhuu kauniita, ja etenkin yksin ollessaan on kuin eri ihminen. Onko tuo kamala käytös vain huomion kaipuuta? Surettaa se, että pienempi sisar (2v) joutuu useimmiten kaiken hirviökäytöksen kohteeksi ja huutoa piisaa.
Nuorempi (tyttö hänkin) on ollut todella herttainen, kiltti ja rauhallinen lapsi. Kunnes alkoi tuo 2v uhma. Ja se vain voimistuu ja voimistuu päivä päivältä. Kun asiat ei luista, syntyy hirveä meteli (se meteli on ehkä eniten hermojani repivää). Kaikki pitää tehdä itse (sen ymmärrän, kun on kuitenkin kokemusta uhmaikäisistä), mutta välillä touhu menee ihan hysteeriseksi. Koko huusholli on kuin hävityksen jäljiltä. Ruokakaapeilla roikutaan ja työtasoilla kiipeillään, tuoleja siirrellään apuvälineiksi, kaikki kielletty eksyy suuhun tai ainakin väärään paikkaan, isompia matkitaan kaikessa ja etenkin pahassa, lattioille syljeskellään, vettä lotrataan, käskyjä ja kieltoja ei kuunnella vaan sitä vastoin vaan nauretaan ja jatketaan pahantekoa. Ja päiväunia ei suostu likka nukkumaan, joten yliväsymys painaa iltapäivästä ja soppa on valmis.
Nuo kaksi keskimmäistä siis ovat toistensa kimpussa eivätkä pysty saman katon alla elämään ihmisiksi. Kun toinen on poissa, toisen käytös muuttuu kiltimmäksi. Minä en kestä enää tota ainaista tappelua ja huutoa. Itsekin muutun jo hirviöksi, karjun ja paukutan pöytiä. Ja vaikken haluaisi, olen joutunut ottamaan jo niskavilloistakin (tästä en sitten halua mitään kommenttivyöryä). Mikään ei mene perille!
Ovatko lapseni jotenkin ylivilkkaita? Tekeekö kotona oleminen heistä tuollaisia riiviöitä? Yritän keksiä virikkeitä kaiken aikaa, mutta välillä nuo iät asettaa rajoja yhteisille puuhille. En enää keksi lääkettä... meteli vie järjen.
Mainitsen vielä, että myös mieheni on paljon lasten kanssa ja kärsii yhtälailla kahden keskimmäisen puuskista. Yhdessä olemme koettaneet ratkoa pulmaa, mutta kasvatuskeinot on vähissä. Ehkä tarvitsemme vain parin viikon LOMAN tästä kaikesta?
Tsempatkaa hiukan, etten lähde pöpilään.