Kyyneleet...

:'( :'( Yössä yksin, siellä saapuu kyyneleet....

Mitenhän tän kokoais kasaan... Olemme ns.uusperhe. On minun lapsi ja meidän lapset... Ja miehellä ja "minun"lapsella on usein ristiriitoja, johtuen minun yh-vuosista ja ns. löysästä kasvatuksesta sekä maalaiskasvatuksesta... Olen perheen erotuomari... yritän sovitella... sillä kaikki ei mene minunkaan jakeluun kaupunkilaisesta kovasta kasvatuksesta... Tuntuu että vanhin lapsi kärsiii ja syyttää vielä jonain kauniina päivänä minua elämänsä pilaamisesta.... Pitääkö lähteä vai??? Tuntuu niin pahalta ettei jaksais vaikka uusi maha-asukki on syntymässä maailmaan... On heilla hyvätkin hetket... Mutta kun lapseni on herkkä luonteeltaan ja ottaa kaiken itseensä... Mutta rakastan miestäni ja yhteisiä lapsia...En voisi miestä ja lapsia erottaa mutta en voi olla ilman lapsia... Itsellekkö pitää jotain tehdä... ja laittaa lapsi oikealle isälle joka on viis veisannut...

En pyydä teiltä ammattiapua enkä ratkaisuja, pyydän avin ymmärrystä... tekosilleni ja jos nyt joku on yhtä onneton....

 

Täällä samoin uusperhe. Ja monia sekä ilon- että pahanmielenkyyneleitä olemme vuodattaneet. Mieheni mielestä kuria pitäisi koventaa lapsille. Minä en voi aina antaa periksi, koska mielestäni lapset ovat kärsineet jo aivan tarpeeksi avioeron piina-aikoina. Aina joudumme jankkaamaan samoista asioista. Mutta olen todella onnellinen omista ja yhteisistä lapsistamme. Mieheni onneksi ymmärtää, ettemme voi missään tapauksessa minun lapsiani antaa exälle huollettavaksi. Silloin heillä vasta olisikin tulevaisuus taatusti pilalla. Ymmärrän, kuinka pahalta sinusta tuntuu ja kuinka henkilökohtaisesti otat miehesi kommentit lastesi kasvattamisesta. Minäkin olen omasta mielestäni erittäin hyvä äiti, eikä mikään voisi loukata enemmän kuin se, että minua arvostellaan lasteni kasvattamisessa. Kuitenkin olen joutunut menemään itseeni ja anatamaan miehelleni enemmän ns. isän oikeuksia. Olen huomannut, että pääsen huomattavasti helpommalla murkkuikäisten lasteni tuitterehtiessa, kun on mieskin heille rajoja asettamassa. Mieheltä vaadin oikeudenmukaisuutta ja ystävällisyyttä lapsiani kohtaan, en rakkautta. Jos heistä jonakin päivänä tulee hyvät ystävykset keskenään, olen siitä onnellinen.

 

Kun se jäisi siihen...tää ns.minun lapsi kertoo mummolleen kaikki...ja sitten äitini minulle soittaa ja jankuttaa vaikka kuinka yritän kertoa että minun perheeni ja minun ongelmani....
Toki olen antanut vastuuta miehelleni kaikiin lapsiin nähden.... Mutta se vain tuntuu pahalle kun mies ei voi ymmärtää minun "löysempää" kasvatusta...

Kiitos sinulle ystävä hyvä kun kerroit omasta kokemuksesta... tiedän nyt että sopua voi toivoa löytyväksi...