\
Alkuperäinen kirjoittaja 18.01.2006 klo 09:50 Katiaana kirjoitti:
\
Alkuperäinen kirjoittaja 17.01.2006 klo 22:50 iltatähtien äippä kirjoitti:
Siis tuulimunaraskaus tarkoittaa ihmisellä samaa kuin valeraskaus eläimillä.Että sikiötä/ alkiota ei oikeesti ole ollut ja kohdussa on vain kalvopussi limaa ym verta jne...Siis oikean alkion keskenmeno on eriasia kuin tuulimuna raskauden loppuminen mikä tapahtuu yleensä aina alkuraskauden jollain viikoilla.Silloin voi sanoa että "vain" tuulimuna koska kukaan ei menetä elämää kun sitä ei ole ollutkaan."Kuoli" vain haave lapsesta.
Toko tiedän että rankkaa on kun joutuu synnyttämään lapsen. Mutta kyllä se tuulimunakin on VAUVA........ mulle tehtiin kaavinta, ja ei se ole sen kummempi toimenpide kuin, siellä olisi ollut sikiö........
Ja todella törkeetä sanoa että "haave vauvasta"........ Meillä se oli ajatuksissa vauva, se oli myös miehelle erittäin rankka kokemus, ei pelkästään mulle.......
Monta monta vuotta sitten minulla oli pieni lapsi, ja odotin toista. Se meni kesken rv 11-12. Menetys tuntui suunnattomalta, etenkin kun en saanut lohtua lapsen isästä enkä keneltäkään muulta.
Nuori hoitajatyttö sanoi: sinä olet nuori, saat vielä uuden lapsen. Minä itkin entistä enemmän, sillä ajattelin: niin, mutta en TÄTÄ lasta.
Minä todellakin odotin lasta, tiettyä lasta, tätä nimenomaista lasta, ja menetin sen - lapsen, vauvan. En alkiota, en sikiötä.
Osastolla suhtauduttiin aika ynseästi: olisi pitänyt jaksaa mennä syömään ruokasaliin muiden naisten joukkoon, ja tämän sairaala-apulaiinen töksäytti rumasti; minä en tiennyt sitä, odottelin tarjotinta vuoteen vierelle.
Hain tarjottimeni ja ruokailun vuoteen vieressä, en jaksanut seurustella ihmisen kanssa.
Uusi yritys. Raskaus meni kesken rv 8 tai jotain sinnepäin: tuulimunaraskaus. Toki tiesin, mitä tuulimuna on. Ettei siellä sitä ihmisen alkua olekaan; siitä ei ikinä siis olisi kehittynyt mitään lasta tai vauvaa.
Silti: kun raskaustesti näytti heikkoa plussaa (todellakin: heikkoa plussaa, ja edellinen keskenmeno mielessä suhtauduin varauksella ja pelolla raskauteen enkä ottanut edes heti yhteyttä neuvolaan) olin henkisesti valmistautunut odottamaan vauvaa, lasta, ihmistä.
Se, että kesken tuli se alkiopussi, ei vähentänyt surua menetyksestä ollenkaan. Minun psyykeni ja kehoni valmistautui odottamaan lasta, ihmistä syntyväksi.
Keskenmeno tai tuulimuna on jollekin "vain". Jollekin toiselle se on suuri suru ja menetys. Miksi ei saisi surra ja kaivata? Minulla oli nimi jo valmiiksi, sukupuolenkin "tiesin" tälle keskenmenovauvalle. Toinen yritys löi kasvoille ja lujaa, olkoonkin että se oli kaikin puolin väärä hälytys. Se ei hälvennä menetyksen tuskaa.
Tällä kertaa kohdalle sattui herttaisia hoitajia, vaikka paikka ja osasto olivat samat.
Matkalla osastolle kohtasimme juuri synnytyssalista tulevan äidin pienen pieni käärö kainalossaan. Minä parahdin parkumaan. Itkevänä menin osastolle. Hoitaja lohdutti: itke vain; sinulla on oikeus itkeä. Sain myös sairaalapapin vuoteeni viereen, sain jutteluapua. Henkilökunta oli taatusti ohjannut hänet minun luokseni.
Tästä on aikaa tosi paljon ja minulla on noiden keskemenojen jälkeen tullut lapsia, 2 kpl. Olen iloinen ja onnellinen näistä kaikista lapsistani.
Silti se ei poista sitä, että minulla on ollut raskauksia enemmän kuin syntyneitä lapsia eikä se poista sitä, että minulla on ollut menetyksiä, ja että edelleenkin muistan nämä syntymättömät lapset. En enää kaipaa , en itke, en ikävöi, mutta muistan heidät...
Mitä väärää siinä on?
Jokainen käsittelee surun eri tavalla, oikeaa tapaa ei ole. Onko oikea tapa siis olla kylmä, välinpitämätön, tunteeton itsessään alkanutta ja menetettyä elämää - tai pelkkää "unelmaa" - kohtaan???? Kyse ei ole surusta tai kaipauksesta, vaan siitä että sen yli on päässyt ja elämä jatkuu. Mutta se kokemus on jättänyt ihmiseen jonkinlaisen jäljen. Kuten kaikki kokemamme.
:heart: :flower:
