Kyllästyminen/tottuminen

Heissan kaikki ellit! nyt en kaipaa mitään kommentteja tyyliin ""oletpa lapsellinen"", ""jätä vaan se, et ansaitse tuollaista miestä"" tms.. vaan haluaisin asiallista keskustelua ja kokemuksia aiheesta seurusteleminen/parisuhde.
Koitan selittää mahdollisimman lyhyesti, niin että pituus ei karkottaisi kärsimättömimpiä lukijoita =)
Olen suht nuori nainen, takana kolme pitkää suhdetta. Välillä on tullut sinkkuiltuakin, mutta enemmän taidan olla seurustelevaa tyyppiä. Minua askarruttaa se, että, kuinka äkkiä teistä on alkanut tuntua, että toinen on jo niiiiiin tuttu ja arki on tullut vastaan? pelkään aina välillä olevani sellainen ihminen, joka ei kestä arkea, joka odottaa koko elämänsä tapaavansa sen yhden ihmeellisen ihmisen, jota ei edes ole olemassa.. luulisi, kun on löytänyt kunnollisen ihmisen, joka rakastaa minua täysin pyyteettömästi ja jaksaa aina ihmetyttää ja yllättää ihanuudellaan, niin minä vaan mietin välillä, että onko tämä kuitenkaan se.. vilkuilen muita... en kyllä silti haluaisi olla kenenkään toisen kanssa. onko se kuitenkin ihan normaalia, ihmiselle tyypillistä, että aina kuitenkin miettii, onko se oikean ihmisen kanssa ja miettii, miltä tuntui, kun oli vastarakastunut.. ruoskinko itseäni hiukan liikaa, tiedän ja huomaan että kyllä miehenikin muita naisia katsoo, kaikkihan niin taitaa tehdä.. siis lähinnä mietin sitä, että voiko sellaista ihmistä löytääkään, että se olisi niin huumaavaa ettei muita enää edes huomaa ja että se kestäisi vuodesta toiseen... ehkä olen tavallaan menettänyt uskon kestävään rakkauteen ja uskon itseeni kaikkien epäonnistuneiden suhteiden jälkeen.. tulevaisuus mua varmaan ahdistaa ja kun kaikki ai´na sanoo, että sitten kun sen oikean tapaa, niin sen kyllä tietää.. mulle ei ole käynyt niin kuin kerran elämässäni, olin niin varma siitä ja sitten mies ei halunnutkaan alkaa seurustelemaan kanssani. en usko, että sellaista voi kokea kuin kerran elämässä. tai sitten olin silloin vielä niin nuori, että tunne oli silloin erilainen ja päästi tunteet valloilleen heti, nykyään sitä on aluksi paljon varautuneempi ja kyynisempi, kun jonkun tapaa, voi siis johtua siitäkin.. mene ja tiedä.. mutta, niin siis miltä teistä muista on tuntunut/tuntuu...??

 

Oletko ollenkaan nykyisesi kanssa tuntenut alussa onnen huumaa, yms ?

Oletteko alkaneet olemaan yhdessä vain paremman puutteessa ilman, että olisit etsinyt ""sitä oikeaa"" vähän pidempään?

Silloinhan noita epäilyksiä voi helpommin hiipiä mieleen. Arkipäivä taitaa tulla jokaiseen suhteeseen.

Jos et itse kestä pelkkää arkipäivää, niin et voi vaatia, että mies olisi se tiennäyttäjä, miten arjesta tehdään juhlaa ja yllätyksiä joka päivään.

Sinun pitäisi itse luoda oma arkesi sellaiseksi, että kestät sen (harrastuksia, uusia kavereita, matkoja). Mitä vaan, että sinusta tuntuu hyvälle.

Yllätä miehesi uusilla kokkailuilla, yms., ehkä saat vastalahjaksi samanlaista yllätyksellistä toimintaa

Kaikki lähtee siis sinusta itsestäsi, että olisit tyytyväinen itseesi ja elämääsi. Jos mies ei sovi niihin kuvioihin, niin ehkä silloin et ole vieläkään löytänyt sitä sopivaa puolisoa itsellesi.

 

Itsekin samaa mietin... Kun muutama vuosi menee, se ihastus yms jonnekin vain katoaa? Jos olemmekin rakastuneita rakastumisen tunteeseen? Tai olemme ns . don huaneja ? Eli tarve valloittaa liian vahva? Ja toisaalta emme kestä että joku hylkäisi meidät vaan pitää itse ehtiä tehdä se! Ja jos nyt joku antaa pakit... Hän olisi saattanut sitten olla sellainen hyvin täydellinen ja saavuttamaton?! Tsemppiä!

 

Itsellàni on takana n. 2,5 vuotta parisuhdetta ja voin kertoa ettà olen edelleen aivan hulluna mieheeni. On tietysti pàivià jolloin mieleni tekisi paiskata ukko pihalle,mutta paljon enemmàn on pàivià jolloin odotan oven kolahtavan ja nàkevàn hànet En tiedà mikà siinà on, mutta en saa vain pidettyà nàppiàni irti hànestà enkà voi nàhdà elàmààni ilman hàntà Tuntuu ettà edes koko elin aikamme ei ole tarpeeksi pitkà, jotta voin olla hànen kanssaan tarpeeksi.. Toivon ettà jatkamme nàin koko elàmàmme, ja tiedàn ettà tulee paljon harmaimpiakin pàivià eteemme, mutta kun muistaa tarpeen vaatiessa antaa toiselle tilaa olla yksinkin niin suhde jaksaa edelleen kukoistaa Sinun tàytyy vaan tuntea ettà miehesi on se oikea ja jaksaa tehdà tòità parisuhteen eteen

 

Sulla on hassut à:t. Tarkoitit kenties ä-kirjainta?

 

kyllähän totuus on se, ettei ihminen ole yksiavioinen. Pitäisi olla laki, joka velvoittaa vaihtamaan puolisoa viiden vuoden välein, sitten pysyisi suhteessa aina kipinää. Eräässä tieteiselokuvassa oli kerran tuollainen juttu. Ei mikään huono idea?

 

Kaksi ja puoli vuotta on VÄHÄN parisuhteessa! Vasta siinä kuuden seitsemän vuoden kuluttua tulee tottuminen... Ja ehkä se kyllästyminen. Uutuuden viehätys häviää, kaipaa jo uusia tunnekuohahduksia... Mutta mistä sen tietää jos joku todellakin löytää sen ainoan ja oikean?!

 

tuttu tunne ja täysin normaali! Itse olen yli 15 vuotta ollut parisuhteessa jossa olen miettinyt samanlailla asioita suhteesta ja joka kerta mieheni on osannut arvaamatta yllättää niin että sydän pomppii kuin vastarakastuneella ja aina mietin jälkeen päin mistä moinen se on vain RAKKAUTTA jonka pelkää menettävänsä

 

Tuota niin.. Kuulostaa jokseenkin tutulta. Mulla mies osaa kyllä yllättää, mut valitettavan usein jäämällä baariin tai muuta vastaavaa. En tiedä välillä mikä pitää kiinni. Kai se on sitten se rakkaus. Saan kuulla usein rakkaudentunnustuksia ja viimeksi jopa ehdotuksen, että mennään naimisiin.. Olen 24-vuotias. Onko se vain niin, että ihmisessä täytyy hyväksyä jotkut epäkohdat, kuten tämä baarissa roikkuminen, josta saa useimmiten riidan aikaiseksi. Tiedän, ettei hän tarkoita pahaa, eikä pidä asiaa edes mitenkään erityisenä ""kai sitä voi parilla käydä"", hän sanoo. Itse alan pyörittelemään mielessäni, että löytyiskö joku parempi.. Kuitenkin haluun olla tän yhden kanssa, mutta ärsyttää, kun aina samoista asioista täytyy jankuttaa! Onko muiden miehillä taipumusta tällaiseen vaelteluun? Pitääkö vaan hyväksyä ja antaa toiselle tilaa? Muuten menee hyvin, mutta tämä juttu häiritsee.

 

En kommentoi muuten asiaa mutta sen sanon sinulle alkuperäinen kirjoittaja että kaikki miehet ja naiset eivät tosiaankaan vilkuile muita. Jotkut tekevät niin, mutta mitä se taas kertoo heidän omasta parisuhteestaan onkin sitten ihan eri asia. Mutta mikään itsestäänselvyys tai väistämätön tosiseikka EI ole että normaalissa hyvässä ja vakiintuneessa parisuhteessa katseltaisiin muiden perään.

 

Onko ongelma kumppanin sopimattomuus, kyllästyminen, se, ettei hän ole ""se oikea"", vai siitä, ettei kestetä normaalia arkea? Monenlaisia aikarajoja heitellään ilmaan, milloin se arki alkaa.

Eikö se arki ole juuri sitä, mitä eletään. Ja se, millaista se on, on pääsääntöisesti itsestä kiinni. Ei sitä voi paraskaan kumppani tehdä puolestanne. Tosin epäsopivan kanssa sitä ei kannata aloittaakaan.

Jep:llä on perinaisellinen äidin ja kasvattajan rooli. Kuulostaa perin sietämättömältä, kun nainen kyselee, kauanko pitää nalkuttaa, että mies oppii. Ei opi, vaan tulee ennemmin jätetyksi.

 

ymmärrän kuule oikein hyvin, että ärsyttää noi baari-hommat, itse elin aikanaan suhteessa, jossa toinen saattoi keskellä yötä häipyä baariin sängystä, kun olimme nukkumassa. olipa tosi hauskaa herätä öllä siihen , kun toinen on hävinnyt. sitten hän aamulla römisteli kotiin klo 6.30 niin päissään ettei tiennyt kenenkä poika oli.. aikani odottelin muutosta, no kyllähän muutosta tapahtui-huonompaan päin... valitettavasti. poikaraukalla oli paha alkoholiongelma ja on edelleen. en toivo hänelle kuin pelkkää hyvää, mutta olen todella onnellinen kun minun ei tarvitse olla enää se henkilö, joka menettää yöunensa miettiessään tuleeko puhelu poliisilaitokselta vai sairaalasta hänen yöllisten reissujensa päätteeksi. se on kumma homma, että kun eron jälkeen tapasin tosi kunnollisen kaverin, ajattelin ettei näin hyvää ihmistä voi edes olla.. ja kuitenkin minä olin se, joka halusi erota myöhemmin.. ja siihen lopputulokseen olen tullut, että mihinkään ei taida olla tyytyväinen, vaikka todellakin PITÄISI olla, kun tietää sen toisenkin puolen ja on itse elänyt turvattomassa parisuhteessa. en itseasiassa usko löytäväni, koska en usko sellaista ihmistä olevan olemassakaan, johon en ""kyllästyisi/tottuisi"", ehkä musta on sitten tullut jotenkin tunnevammainen. tai sitten vain kasvoin aikuiseksi.

 

Olet analysoinut itse oman ongelmasi jo aika hyvin. Aikarajoista viis, mutta mielestäni nykyisesi ei ole sinulle Se Oikea. Sopiva ehkä ja kaikinpuolin mukava, mutta nämä ovat eri asioita.

En kuitenkaan usko siihen että jokaiselle olisi olemassa vain se yksi oikea, vaan niitä oikeita voi toki olla ihmisen elämän varrella useita. Lisäksi uskon että jokainen joka antaa rakkaudelle mahdollisuuden kohtaa jossain elämänsä vaiheessa (ei välttämättä parikymppisenä) sellaisen oikean, joka paitsi tuntuu täydelliseltä on myös valmis parisuhteeseen kanssasi. Tosi rakkaus ei välttämättä olekaan siis kohtalokkaita sydänsuruja.

Vielä vuosien jälkeenkin mieheni tuntuu siltä oikealta. Välillä voisin kyllä kuristaa ukon, mutta koskaan yhdessäolomme aikana en ole haaveillut muista miehistä tai vilkuillut muita sillä silmällä. Ehkä olen romantikko, mutta haluan uskoa siihen että mieheni on minulle paljon muutakin kuin se sopivin vaihtoehto. Oman onneni löysin tosin vasta (?) kolmekymppisenä kun olin jo luopunut toivosta.

 

Meillä se tilanne ei onneks oo ihan noin paha, et pitäis pelätä toisen turvallisuuden puolesta. Harmittaa vaan, kun muuten voisin ajatella tätä ihmistä vierelleni loppuiäksi, mutta pelkään, että saan jossain vaiheessa tarpeekseni. Muuten hän kohtelee mua ihanasti. Jotkut toppuuttelee, että iän myötä rauhottuu, ei se vaihtamalla parane jne. Sitäkin on sanottu, että mies, joka ei harrasta tällaista menemistä, saattaa olla aika tossu tai että miehestä puuttuu melko varmasti jokin muu hauskuus. Tiedä sitten...

 

Sitä tottuu toiseen, tulee hyväksi ystäväksi. Valitettavasti se rakastumisen huuma katoaa jossain vaihees ja sitten eteen tulee kysymys: haluaako jatkaa siinä suhteessa, onko ystävyys tarpeeksi syvä.

Itse olen ratkaissut ongelman sillä että saan niitä fiilareita sillon tällön irtosuhteista. Niitä ei sitten kumppanille kerrota eikä kysymys ole kumppanin huonoudesta tai rakkauden puutteesta. Oman kullan kanssa seksi maistuu edelleen, se on vaan yllätyksetöntä.

Yhden mahdollisuuden elämässä vaan saat!

 

""Yks""

Aika ailahtelevaa tekstiä vai onko teitä kaksi vastaamassa ?

ekassa viestissäsi :
>>""Kun muutama vuosi menee, se ihastus yms jonnekin vain katoaa? Jos olemmekin rakastuneita rakastumisen tunteeseen? Tai olemme ns . don huaneja ? Eli tarve valloittaa liian vahva? ""

Toisessa viestissäsi:
>>""Kaksi ja puoli vuotta on VÄHÄN parisuhteessa! Vasta siinä kuuden seitsemän vuoden kuluttua tulee tottuminen... Ja ehkä se kyllästyminen.""

Ensimmäinen kuin näyttämömonologi, toisesta viestistäsi selviää, että sinä olet ollut suhteessa 6-7 vuotta...

Kuinka moni don juan on yksiavioinen 7 vuotta?
Jos on rakastunut rakastumisen tunteeseen, olisi kai jo lähtenyt uuden valloituksen perään, eikä kärvistellyt 7 vuotta.

Ja älä yleistä. Jos sinä kyllästyt mieheesi 7 vuodessa, niin joku muu voi aivan hyvin kyllästyä jo kahdessa vuodessa

 

Rakastumisen huuma ei katoa. Ei se kokoajan tunnu, mutta tuntuu sillointällöin ja pitää yhdessä. Tottakait on vaikeita aikoja, mutta oikea rakkaus ei ikinä häviä. Kun näin mieheni yli 15v.sitten en koskaan unohda sitä. Rakastuin ensi-silmäyksellä, vaikka olin todella nuori. Samoin rakastui mieheni. On ollut todella vaikeaa, mutta en todellakaan halua vaihtaa toiseen.. Silloin tällöin vapisen rakkaani sylissä onnesta, rakkaudesta, mielettömästä hyvästä olosta.. ja onhan se ihanaa nähdä kun toinen ryppyyntyy vieressä, kun itsekin vanhenee.... =)

 

Hmmm.. ehkà olen sitten erikoinen tapaus koska kuvittelin aina ettà jos 2 vuoden jàlkeenkin jaksaa edelleen olla kuin vastarakastunut se on jo paljon. Olen nàhnyt tapauksia joissa puolen vuoden jàlkeen lempi ei enàà liesku.. Mielestàni salaisuus on varmaankin se ettà hyvàksyy ne huonotkin puolet toisessa ja jaksaa aina yrittàà muistaa kuinka tàrkeà se toinen oikeastaan onkaan.. JA tietysti OSOITTAA se!

 

kiitos kaikkien vastauksista! kylläpähän se niin vain on, että minä vaan välillä ahdistun ja teen asioista liian vaikeita ihan itse. mulla on nyt ihana mies, kaikin puoli, ja en kyllä hänestä luovu! =) rakkaus on myös tahtolaji, niin se vain on, eikä se ruoho ole sen vihreämpää aidan takana, kyllä minun se jo nyt pitäisi tietää, virheistä oppineena!

 

Parisuhde kokonaisuudessaan on tahtolaji. Jos toisessa ei ole mitään suurempaa vikaa (alkoholiongelmaa. pettämistä tms.), niin on ihan kahden ihmisen tahdosta kiinni, pysytäänkö yhdessä vai ei. Joku arvostaa elämässään liutaa kokemuksia ja kumppaneita, toinen elinikäistä kumppanuutta. Jälkimmäisessä tapauksessa luopuu tietoisesti jostakin, mitä voisi saada, jotta saisi sen pitkän, tasapainoisen, elämän mittaisen parisuhteen. Jollekulle se ei koskaan riitä, vaan aina haikaillaan muualle. Sekin on ok, jos pystyy asian kanssa elämään.