Kyllä mä hattua nostan yksinhuoltajille!

Ihanaa, niin ihanaa kun mies tuli kotiin 12h työpäivän jälkeen, tänään kun oon ollut koko päivän tuon pojan kanssa kotona, alkoi hermot tosiaan mennä, ei hemmetti jos pitäisi jaksaa päivä tolkulla!

Nyt linnoittauduin yläkertaan kera pasta-annoksen..

 

Kiitos.

 

onhan tää rankkaa, mutta palkitsevaa=)

 

onhan tää rankkaa, mutta palkitsevaa=)

Mä en vissiin ole tajunnu jotain yksinhuoltajuudesta, mutta missä se palkinto on? Rahaa ei ole, kukaan ei koskaan kiitä mistään, ei siivotusta kodista, ei pestystä pyykistä.... :| Ruuasta nyt sentään useimmiten...

Mulla lapset 1v1kk ja 3v9kk, ehkä ne sitten isompana osaa kiittää...

 

onhan tää rankkaa, mutta palkitsevaa=)

Ja sulla asenne kohdillaan.
Enpä tiedä kuinka tosiaan itse selviäisin.

 

onhan tää rankkaa, mutta palkitsevaa=)

Mä en vissiin ole tajunnu jotain yksinhuoltajuudesta, mutta missä se palkinto on? Rahaa ei ole, kukaan ei koskaan kiitä mistään, ei siivotusta kodista, ei pestystä pyykistä.... :| Ruuasta nyt sentään useimmiten...

Mulla lapset 1v1kk ja 3v9kk, ehkä ne sitten isompana osaa kiittää...

Musta se on palkitsevaa kun tyttö hymyilee tyytyväisyydestä, antaa pusuja ja haleja. Se on siinä sitä palkitsevaa että lapsen on hyvä olla mun kans ja näyttää rakastavansa minua=)

 

Samaa miettinyt, kun mies ollut kipeenä pari päivää ja apu jääny tietty minimiin = mutta siis auttanut kuitenkin edes vähän! Kunnioitan yksinhuoltajia todella!JAKSAMISTA!

 

Musta se on palkitsevaa kun tyttö hymyilee tyytyväisyydestä, antaa pusuja ja haleja. Se on siinä sitä palkitsevaa että lapsen on hyvä olla mun kans ja näyttää rakastavansa minua=)

Niin joo jos sen noin ajattelee. Mä vaan ajattelin sen niin, että antais se lapsi haleja ja pusuja ja hymyilisi vaikka olisi mieskin kuvioissa, että siten mä en tajua sitä miten se palkitsevuus liittyy yksinhuoltajuuteen, äitinä olemiseen enemmänkin.

 

onhan tää rankkaa, mutta palkitsevaa=)

Ja sulla asenne kohdillaan.
Enpä tiedä kuinka tosiaan itse selviäisin.

Mä olen odotus ajasta asti ollut yksin tytön kans, ni jotenki sitä kasvo siihen et yksin oon ja yksin on pärjättävä=) eli siis en tiiä millaista ees olisi jos tässä olis se toinen aikuinen jakamassa vastuun.

 

Olen monesti ajatellut samoin kuin Illuusia. Kun oikein p päivä eikä mikään suju, on todella ihanaa, kun kotiin tulee toinen aikuinen! Mitä jos kukaan ei koskaan tulisikaan, sukulaiset kaukana yms.. HUH HUH
Toisaalta kait sitä jaksais, jos olia pakko.
Toinen pointti myös, et koitan pitää parisuhteesta huolta ettei pääsisi eroa tapahtumaan. Aina sitä ei tietysti voi välttää.

 

Musta se on palkitsevaa kun tyttö hymyilee tyytyväisyydestä, antaa pusuja ja haleja. Se on siinä sitä palkitsevaa että lapsen on hyvä olla mun kans ja näyttää rakastavansa minua=)

Niin joo jos sen noin ajattelee. Mä vaan ajattelin sen niin, että antais se lapsi haleja ja pusuja ja hymyilisi vaikka olisi mieskin kuvioissa, että siten mä en tajua sitä miten se palkitsevuus liittyy yksinhuoltajuuteen, äitinä olemiseen enemmänkin.

No tuo se olis varmaan sitten juuri se asia mikä muakin palkitsisi ja saisi jaksamaan jos yksinhuoltaja olisin, eli ne oman lapsen huomionosoitukset, kauniit sanat ja teot, tuntisi onnistuneensa edes jossakin.

 

Musta se on palkitsevaa kun tyttö hymyilee tyytyväisyydestä, antaa pusuja ja haleja. Se on siinä sitä palkitsevaa että lapsen on hyvä olla mun kans ja näyttää rakastavansa minua=)

Niin joo jos sen noin ajattelee. Mä vaan ajattelin sen niin, että antais se lapsi haleja ja pusuja ja hymyilisi vaikka olisi mieskin kuvioissa, että siten mä en tajua sitä miten se palkitsevuus liittyy yksinhuoltajuuteen, äitinä olemiseen enemmänkin.

On se niinki et se on palkitsevaa myös kun olet yksin pärjänny lapsen kanssa ja lapsi osoittaa sen tyytyväisyytenä ja rakkautena!

 

Musta se on palkitsevaa kun tyttö hymyilee tyytyväisyydestä, antaa pusuja ja haleja. Se on siinä sitä palkitsevaa että lapsen on hyvä olla mun kans ja näyttää rakastavansa minua=)

Niin joo jos sen noin ajattelee. Mä vaan ajattelin sen niin, että antais se lapsi haleja ja pusuja ja hymyilisi vaikka olisi mieskin kuvioissa, että siten mä en tajua sitä miten se palkitsevuus liittyy yksinhuoltajuuteen, äitinä olemiseen enemmänkin.

No tuo se olis varmaan sitten juuri se asia mikä muakin palkitsisi ja saisi jaksamaan jos yksinhuoltaja olisin, eli ne oman lapsen huomionosoitukset, kauniit sanat ja teot, tuntisi onnistuneensa edes jossakin.

Juuri tätä tarkoitin mitä illuusia kirjoitti, en vaan osannu ehkä kirjottaa oikealla tavalla, eli veit sanat suustani=)

 

Mä joskus ajattelen, että mun pitäisi varmaan erota.
Arki helpottuisi huomattavasti jos lapset olisi joka toinen viikonloppu isällään :kieh: . Mulla olisi vapaata :xmas: .
Mutta en mä ihan sen takia ajatellut kuitenkaan virallisestikin yh:ksi alkaa. Onhan tuosta miehestä henkinen ja taloudellinen apu edes.

 

Olen monesti ajatellut samoin kuin Illuusia. Kun oikein p päivä eikä mikään suju, on todella ihanaa, kun kotiin tulee toinen aikuinen! Mitä jos kukaan ei koskaan tulisikaan, sukulaiset kaukana yms.. HUH HUH
Toisaalta kait sitä jaksais, jos olia pakko.
Toinen pointti myös, et koitan pitää parisuhteesta huolta ettei pääsisi eroa tapahtumaan. Aina sitä ei tietysti voi välttää.

Se vaan tuntuu niin kamalalta ajatella että "kai sitä jaksaisi jos olis pakko".. :|
Kun ei tosiaan voiskaan paeta yläkertaan omaan rauhaan.. :ashamed:

 

Minusta mulla oli yhden lapsen yh:na helpompaa, kuin nyt kun lapsia on kolme vaikka mieskin löytyy. Tää johtuu kyllä siitä, että esikoinen on säännöllisesti isällään, ja sain huilia joka toisen viikonlopun, ja joka toisen nauttia lapsen kanssa. Mulla ei ollut taloudellisesti tiukkaa, koska tulot olivat ihan ok:t. Hurjin tilanne yh:na oli, kun kerran putosin rappuset alas poitsun ollessa 3 v, silloin mietin että poika pitää opettaa soittamaan. Siellähän oltais oltu nalkissa kotona, jos olisin itseni vakavasti satuttanut. Toisaalta olin kyllä tottunut olemaan paljon yksin, kun exä oli joka toisen viikon poissa kotoa matkatöissä.

Mutta silti tiedän, ettei yh:n elämä ole ruusuilla tanssimista.

 

välillä on niin raskasta...paskallekkaan pääse yksin...mutta päivääkään en vaihtas pois

 

välillä on niin raskasta...paskallekkaan pääse yksin...mutta päivääkään en vaihtas pois

 

mä olen 24/7 tuon neidin kans yksin se ei ole isällään ollenkaa eikä kyllä muuaallakaan yökylässä. Ja tosiaan mihkään ei pääse rauhassa, mutta nää illat on omaa pyhitettyä aikaa ku se nukkuu. Päivääkään en pois vaihtais=)

 

Tää johtuu kyllä siitä, että esikoinen on säännöllisesti isällään, ja sain huilia joka toisen viikonlopun, ja joka toisen nauttia lapsen kanssa.

No tää mulla ehkä on Se Pointti. Lapset ei ole käytännössä koskaan isällään. Poika joskus viikonloppuna yötä, tyttö ei ole ollut vielä kertaakaan (ikää 1v1kk ja imetän vielä). Mun oma aika on sitä, että pääsee töihin yksin tai saa käydä ruokakaupassa tai kaupungilla asioilla yksin. Ei siis mitään laatuaikaa. Ja näitäkin hetkiä on HARVOIN!

 

mä olen 24/7 tuon neidin kans yksin se ei ole isällään ollenkaa eikä kyllä muuaallakaan yökylässä. Ja tosiaan mihkään ei pääse rauhassa, mutta nää illat on omaa pyhitettyä aikaa ku se nukkuu. Päivääkään en pois vaihtais=)

:flower: :hug:

 

Juu, kyllä nytkin tuntui niin kivalta, kun mies lähti hakemaan viikonlopun ruoat kaupasta eikä itse tarvitse laittaa tikkua ristiin... Kyllä noilla miehillä on vaan ihan vissi paikka tässäkin huusholllissa, yksin pärjääminen olisi kyllä hirmu työlästä.

 

Meillä on tuollaista joka päivä. Mies käy kotona vain nukkumassa. Taas tapeltiin. Mies elää kuin sinkku.

 

Tää johtuu kyllä siitä, että esikoinen on säännöllisesti isällään, ja sain huilia joka toisen viikonlopun, ja joka toisen nauttia lapsen kanssa.

No tää mulla ehkä on Se Pointti. Lapset ei ole käytännössä koskaan isällään. Poika joskus viikonloppuna yötä, tyttö ei ole ollut vielä kertaakaan (ikää 1v1kk ja imetän vielä). Mun oma aika on sitä, että pääsee töihin yksin tai saa käydä ruokakaupassa tai kaupungilla asioilla yksin. Ei siis mitään laatuaikaa. Ja näitäkin hetkiä on HARVOIN!

Mutta sun pitää oppii ottaa se ilo irti niistä pienistäkin asioista=)

 

välillä on niin raskasta...paskallekkaan pääse yksin...mutta päivääkään en vaihtas pois

Ihan oikeesti?

Onkohan mulla joku asennevamma tähän, vai olenko mä a) sikahuono äiti vai b) käsittämättömän pessimistinen, mutta mä kyllä vaihtaisin! Montakin päivää! Mä olen asunu näiden kanssa yksin kesäkuusta 2006. Olin raskaana kun ostin asunnon, 3 kk tehtiin eka remonttia työpäivien jälkeen ja tähän muutettiin heinäkuussa, kävin töissä ja tein illat yrityksen juttuja. Äippälomalle jäin 10/06 ja tyttö syntyi tammikuussa 07. Kaikki yöheräilyt olen hoitanu yksin, kantanut taloudellisen vastuun, yrittäny vaan jaksaa ja pärjätä uhmaikäisen ja vauvan kanssa. Ja voin sanoa, että suurin osa päivistä on ollu niin täyttä helvettiä, että jos mahdollisuus olisi palata ajassa taaksepäin, niin todellakin vaihtaisin pois suurimman osan päivistä!